Veljesseura.org

Lieköhän synnintunnon rippeitä vielä jäljellä, kun aina kahviloissa kinkkusämpylän tilatessani tulee outo olo - hieman vahvempi kuin helpotus sen johdosta, ettei tarvitse enää kysellä myyjiltä kinkun veripitoisuudesta.

Monet uskovaiset sekoittavat synnintunnon ja moraalin/etiikan/omantunnon keskenään. Eräälläkin keskustelupalstalla pari ihmetteli, mihin ei-uskovat muka pohjaavat moraalinsa. Minusta siinä ei kyllä ole mitään kunnioitettavaa, että ihminen on rehellinen ja avulias vain koska pelkää perseensä käristyvän helvetintulessa. Sen käsitän synnin-, en omaksitunnoksi.

Eipä ole vuosikausiin tullut mieleenkään, että olisin jotenkin "syntinen". Joskus koen tehneeni väärin, mutta "synti" ei ole sellainen termi joka kuvaisi fiilistäni. On vain viisaita ja tyhmiä tekoja, oikeita ja vääriä. Elämäni aikana olen monta kertaa tehnyt tyhmästi tai väärin läheisiäni ja jopa itseäni kohtaan, mutta syntiä ei minulle ole olemassa. Synti on asia, jota vain uskovainen voi kokea tehneensä.

"Olen useasti kuullut jehovantodistajien puhuvan, että jos Jumalaa ei olisi ja/tai ihminen olisi kehittynyt muista eläimistä, niin ihmisethän voisivat tehdä aivan mitä haluavat"

-Mutta todistajillehan on tärkeää sanoa myös että maailma on saatanan vallassa. Paitsi lahko. Mutta lahkosta on myös ollut vartiotornin kansikuva-artikkeli, kuinka rikkomuksia tehneitä on erotettu. Mutta tässä yhteydessä se oli kai tarkoitettu sittenkin osoittukseksi, että se lahko on jehovapyhä.

Ymmärrän syyllisyydentunteiden olemassolon.

Toisaalta minä en loppuvaiheessa piitannut enää pätkääkään omista tekemisistäni, elleivät ne olleet jotakuta lähimmäistäni vastaan.

Mun teoria on, että ensin motivoituu ja myös motivoidaan toimimaan raamatulla valmennetun omantunnon kanssa. Epätäydellisiä kun me ihmiset ollaan (ja liian moni ihan tavan asia tehdään elämää ja elokuvaakin suuremmaksi), niin vähitellen omatunto ensin uupuu sitten väsyy ja lopulta suuutuu ja pettyy. Ja siinä vaiheessa kaiken sen niuhaamisen piinaaman omatunto tekee täyskäänöksen 180 astetta ja mennään mätälikköön niin, että hurina kuuluu.

Olin yksi niistä tunnollisiakin tunnollisemista. Kaupassakin meni sata vuotta, kun piti joka ikinen lihalaatikko lukea kahteen kertaan ettei se vaan sisällä plasmaa tms. Ei JT-sukulaisten luona grillaamisesta meni heti paikalla maku, jos ne makkarat oli jo valmiina sinä grillillä, eikä itse todella nähnyt, mistä paketista ne oli otettu.

Ekan kerran heräsin mietimään, että missä mä oikein meen, kun Citymarket jakoi mainoskirjasia. Niiden mukana tuli kolme numerosarjaa ja sit sai Sittarissa käydä kattomassa oliko voittanut jotain. "Tuomio" tälle hommalle tuli eräässä kesän koneventissa kun mainitun kaltainen toiminta jätettiin omantunnon kysymykseksi; jos kristitty koki olevansa tekemisis arvonnan kanssa niiin sitten vastaus oli ei, mutta jos koki, että nää on kaupanpäällisiä niin sitten juu. Hoh, hoijaa!

Ja sitten eräänä päivänä jätin koko touhun. Ja sitä ennen elin ihan reippaasti kaksoiselämää. Seikka josta en edellenkäään ole mitenkään ylpeä. Osaksi oli tietoinen valinta, mutta oli siinä iso palanen hällä-väli meininkiä, joka johtui omantunnon uupumuksesta. Vähän kuin laihdutuskuuri. Kun syö palan suklaata eikä ole enää täydellinen, niin seuraavaksi vetää pari kokonaista levyä siihen päälle. Onpahan ees täydellisen epätäydellinen!!!

Olen useasti kuullut jehovantodistajien puhuvan, että jos Jumalaa ei olisi ja/tai ihminen olisi kehittynyt muista eläimistä, niin ihmisethän voisivat tehdä aivan mitä haluavat. Itse en syystä tai toisesta koskaan ymmärtänyt tuollaista puhetta ja pidin sitä täysin perusteettomana höpötyksenä. Ehkäpä tämä johtui läheisestä kosketuksestani ns. maailmallisiin ihmisiin. Heilläkin on yllättävää kyllä moraali.

Enivei, suurin osa maailman ihmisistä uskoo Jumalaan ja todennäköisesti suurin osa pitää evoluutiotakin pyhän häpäisynä, mutta tekevät joka tapauksessa aivan mitä haluavat. Jumalaan uskominen ei siis näytä ihmisiä paljoa hillitsevän. Alussa mainitsemani ajatus paljastaakin tahattomasti paljon ihmismielestä, sillä se kätkee ajatuksen että moraalisen hyvän tekeminen kannattaisi vain valvovan silmän alla, jolloin toiminnan seurauksena on palkinto tai sanktio.

Moraalin naturalistista alkuperää ihmetteleville suosittelen tutustumista peliteoriaan. On myös hyvä muistaa, että lukemattomilla muillakin lajeilla on havaittu altruistista käyttäytymistä. Tämä ei tietenkään kerro yhtikäs mitään siitä mikä on moraalisesti hyvää tai huonoa.

rippeli kirjoitti:Kun esimerkiksi maistoin teininä tupakkaa, niin pidin sitä tietoisena valintana, eli syntinä pyhää henkeä vastaan. Koska tiesin että moisesta ei olisi anteeksiantoa annoin mennä koko elämän lekkeripeliksi, eli kohta olinkin jo murtautumassa autoihin ja kauppoihin. Mitäs väliä sillä enää siinä vaiheessa oli kun kerran pyhä henki oli jo murehdutettu?

Vaikka itse en antanut elämän mennä ihmeemmin lekkeripeliksi, niin samoja fiiliksiä itsellekin tuli jos sattui duunaamaan jotain minkä tiesi olevan jehovan (=vt-seuran) silmissä väärää. Tuo että tietoinen synnintekeminen oli anteeksiantamatonta vei omalta osaltani toivon paratiisista ja annoin hiljalleen jehovantodistajuuteni mennä lekkeripeliksi. Sitä kun tiedostaa ettei millään voi olla ja elää niin kuin raamattu (=vt-seura) vaatii, miksi edes yrittää? No, myöhemmin tuollaisen uhkailun on ymmärtänyt vain keinoksi hallita ihmisiä.

Kun nämä "isot synnit" olivat sitten oikeuskomitean harkinnan alla, niin tunsin saavani jonkinlaisen vapautuksen niistä. Puoli vuotta vastauskieltoa ja puheenpitokieltoa riittivät kuittaamaan murtokeikat sekä autovarkaudet, seksin, tupakat, kännäilyt yms.

Näin se jehovantodistajuudessa menee: ihmiset (=vanhimmat) antavat synnit anteeksi, yksilön jumalsuhteella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Eroaako tuo nyt sitten jehovantodistajien niin halveksimasta tavasta kuitata synnit tietyllä määrällä Ave Mariaa; tietty aika vastauskieltoa ynnä muuta synninpäästöksi?

rippeli kirjoitti: Nytkin huomaan rehenteleväni synneilläni, mikä taitaa sekin olla jäänne lahkolaisajoilta. Jotenkin se synnintunto ja syyllisyys olivat aika kutkuttavia tuntemuksia. En ollenkaan ihmettele että niin monet ex-jt:t romahtelevat henkisesti eron/erotuksen jälkeen. Ei ole enää sitä syyllisyyden ja synnintunnon ylläpitävää voimaa, joka saa ihmisen toimimaan lahkoajattelun mukaan. Toisaalta kun ei ole omaa omatuntoa niin ei osaa käyttäytyä niin kuin normaalit ihmiset. Se iso juttu - Synnintunnon vaihtaminen omatuntoon- on mielestäni lahkossa kasvaneen ja sieltä pois oppineen suurin homma.

Olet asian ytimessä, toisin sanoen: aloittajalla on monta hyvää pointtia.

Onhan se ihmiselle vapauttava tunne kun saa vapautuksen "pahoista teoistaan." Jos vaikka joku lahkoajattelun vaikutuksesta pitää tupakointia kuolemansyntinä, niin tupakointi lahkossa olemisen aikana tuo suunnattoman henkisen taakan, joka sitten vapautuu kun saa armon Jumalalta oikeuskomitean välityksellä.

Jos taas oikeuskomitea kaikesta huolimatta erottaa tupakoitsijan, ei tälle lahko-uskovaiselle erotetulle jää enää mitään keinoa kokea jumalallista armoa, mikä sitten monesti johtaa tuhoisiin seurauksiin. Tämän takia asioiden käsittelemistä lahkosta erotetuksi tulemisen jälkeen ei voi aliarvioida. Lahkoajattelu täytyy hylätä kokonaan, vain se on avain eheytymiseen.

Kun olin vielä aktiivinen jt, niin tunsin synnin olemuksen ja vaikutuksen hyvinkin voimakkaana.

Jos tein jonkun pikkurikkeen, niin kannoin asiasta huonoa mieltä viikkoja. Isomman synnin kohdalla menetin kokonaan toivoni. Kun esimerkiksi maistoin teininä tupakkaa, niin pidin sitä tietoisena valintana, eli syntinä pyhää henkeä vastaan. Koska tiesin että moisesta ei olisi anteeksiantoa annoin mennä koko elämän lekkeripeliksi, eli kohta olinkin jo murtautumassa autoihin ja kauppoihin. Mitäs väliä sillä enää siinä vaiheessa oli kun kerran pyhä henki oli jo murehdutettu?

Kun nämä "isot synnit" olivat sitten oikeuskomitean harkinnan alla, niin tunsin saavani jonkinlaisen vapautuksen niistä. Puoli vuotta vastauskieltoa ja puheenpitokieltoa riittivät kuittaamaan murtokeikat sekä autovarkaudet, seksin, tupakat, kännäilyt yms.

Nytkin huomaan rehenteleväni synneilläni, mikä taitaa sekin olla jäänne lahkolaisajoilta. Jotenkin se synnintunto ja syyllisyys olivat aika kutkuttavia tuntemuksia. En ollenkaan ihmettele että niin monet ex-jt:t romahtelevat henkisesti eron/erotuksen jälkeen. Ei ole enää sitä syyllisyyden ja synnintunnon ylläpitävää voimaa, joka saa ihmisen toimimaan lahkoajattelun mukaan. Toisaalta kun ei ole omaa omatuntoa niin ei osaa käyttäytyä niin kuin normaalit ihmiset. Se iso juttu - Synnintunnon vaihtaminen omatuntoon- on mielestäni lahkossa kasvaneen ja sieltä pois oppineen suurin homma.