Kirjoittaja suikki » 13.06.2007 09:23
Olen ollut siis eronneena siitä jutusta viime elo/syyskuusta. Mielenkiintoa asiaan ei ole yhtään ja vanhemmat katkaisi välit täysin.
Asun siis avoliitossa maailmallisen kultani kanssa, ja olen oikeesti saanut elämäni nyt raiteilleen, omatunto ei enää vaivaa, paha olo siitä että sukulaiset ei ole tekemisissä, se on poissa kokonaan. Mä olen alkanu elämään uudestaan ja olen kuin eri ihminen, onnellisempi kuin koskaan.
Vanhemmiltani tuli mailia että oli nähny mun avopuoliskon erään kaupan pihassa, olisi halunnu mennä tervehtimään, mutta kun "sillä oli joku muu mies seurana" he ajattelivat että tilanne olisi ollu kiusallinen kun ei tienny kuka tuo mies oli, tiesikö he meidän väleistä.... Potivatko he oikeasti huonoa omaatuntoa siitä, että oli hyljänny minut, oman lapsen, eikä kehdannu mennä juttelemaan??? Toivottavasti.
Sen jälkeen sähköpostia on tullut, paljonkin, meidän yhteiseen sähköpostiosoitteeseen, halua olisi nähdä avopuoliskoni kanssa, mutta mä en ole niin vakuuttunut onko se järkevää. Näytin mailin kyllä, kultani sanoi et se olis ihan ok, jos näkis ne, mutta en tiedä. Ne odottaa että olisin paikalla myös, se on turha luulo, minun on parempi olla ilman heidän seuraansa, muuten jos näkisin ne, pelkään että se omatunto alkaa soimaamaan taas kaikesta, mun on hankala olla, ja itken taas vaan. Miksi pilaisin nyt tämän hyvän ja ihanan elämäni....
Haluaako ne käännyttää minun avopuolisoni, sitä pelkään. Mutta mä olen sitä tapaamista kovasti vastaan.
Olenko ihan hölmö, kun ajattelen näin, vai onko minulla syytä olla tätä mieltä? Onko minulla olla oikeus sitä mieltä, että nyt minä saan päättää sen, tapaavatko he minut, ja minä olen tällä hetkellä sitä mieltä, että minun elämääni on turha enää 26v "vankina olon" jälkeen tulla sotkemaan. Onko liian kova asenne? Avopuoliskoni puolesta en voi sanoa mitään, kaikki ihmiset kun tekee omat päätöksensä mitä tekee ja miten elää...
Ja tää viiminen lauseeni on edelleen se asia mitä mä en jaksa ymmärtää, tupsahtaa päähäni vähän väliä... Miksi ne JT:t ei ymmärrä tota asiaa, kun toinen tekee päätöksensä elämästään, miksi ne ei osaa kunnioittaa sitä, ja olla kuin ennenkin, perheenä. Minulle tuo asia on ollut aina itsestäänselvyys. En ole katkera enää, vihainen joskus tuosta, mutta uskokoon kuka mihin uskoo.
Minä en ainakaan tule ikinä hylkäämään omaa lastani, jos sellaisen joskus saamme.. Oli tilanne mikä hyvänsä... Esimerkki kasvattaa, eikös??
-suikki
Olen ollut siis eronneena siitä jutusta viime elo/syyskuusta. Mielenkiintoa asiaan ei ole yhtään ja vanhemmat katkaisi välit täysin.
Asun siis avoliitossa maailmallisen kultani kanssa, ja olen oikeesti saanut elämäni nyt raiteilleen, omatunto ei enää vaivaa, paha olo siitä että sukulaiset ei ole tekemisissä, se on poissa kokonaan. Mä olen alkanu elämään uudestaan ja olen kuin eri ihminen, onnellisempi kuin koskaan.
Vanhemmiltani tuli mailia että oli nähny mun avopuoliskon erään kaupan pihassa, olisi halunnu mennä tervehtimään, mutta kun "sillä oli joku muu mies seurana" he ajattelivat että tilanne olisi ollu kiusallinen kun ei tienny kuka tuo mies oli, tiesikö he meidän väleistä.... Potivatko he oikeasti huonoa omaatuntoa siitä, että oli hyljänny minut, oman lapsen, eikä kehdannu mennä juttelemaan??? Toivottavasti.
Sen jälkeen sähköpostia on tullut, paljonkin, meidän yhteiseen sähköpostiosoitteeseen, halua olisi nähdä avopuoliskoni kanssa, mutta mä en ole niin vakuuttunut onko se järkevää. Näytin mailin kyllä, kultani sanoi et se olis ihan ok, jos näkis ne, mutta en tiedä. Ne odottaa että olisin paikalla myös, se on turha luulo, minun on parempi olla ilman heidän seuraansa, muuten jos näkisin ne, pelkään että se omatunto alkaa soimaamaan taas kaikesta, mun on hankala olla, ja itken taas vaan. Miksi pilaisin nyt tämän hyvän ja ihanan elämäni....
Haluaako ne käännyttää minun avopuolisoni, sitä pelkään. Mutta mä olen sitä tapaamista kovasti vastaan.
Olenko ihan hölmö, kun ajattelen näin, vai onko minulla syytä olla tätä mieltä? Onko minulla olla oikeus sitä mieltä, että nyt minä saan päättää sen, tapaavatko he minut, ja minä olen tällä hetkellä sitä mieltä, että minun elämääni on turha enää 26v "vankina olon" jälkeen tulla sotkemaan. Onko liian kova asenne? Avopuoliskoni puolesta en voi sanoa mitään, kaikki ihmiset kun tekee omat päätöksensä mitä tekee ja miten elää...
Ja tää viiminen lauseeni on edelleen se asia mitä mä en jaksa ymmärtää, tupsahtaa päähäni vähän väliä... Miksi ne JT:t ei ymmärrä tota asiaa, kun toinen tekee päätöksensä elämästään, miksi ne ei osaa kunnioittaa sitä, ja olla kuin ennenkin, perheenä. Minulle tuo asia on ollut aina itsestäänselvyys. En ole katkera enää, vihainen joskus tuosta, mutta uskokoon kuka mihin uskoo.
Minä en ainakaan tule ikinä hylkäämään omaa lastani, jos sellaisen joskus saamme.. Oli tilanne mikä hyvänsä... Esimerkki kasvattaa, eikös??
-suikki