Kirjoittaja SuurinBabylon » 20.11.2012 23:16
Jotkut saattavat tietääkin, että todistajilla, erityisesti tienraivaajasisarilla, on tapana lähetellä toisilleen sähköpostilla kenttäkokemuksia. Selailin läpi vanhoja sähköpostejani, ja törmäsin tähän eräältä sisarelta saamaani viestiin. Viesti oli otsikoitu: "Kokemus ruotsista ilmeisesti Norjassa toimivalta kierrosvalvojalta". Jokainen voi tehdä omat päätelmänsä tämänkin kokemuksen todenperäisyydestä. Itse hämmästelen, miten kukaan voi edes lähettää tälläistä eteenpäin tajuamatta että todennäköisyys sille että kokemus pitää paikkansa, on hyvin, hyvin pieni.
Tosiasiahan on, että kenttäpalveluksessa harvoin tapahtuu mitään mainitsemisen arvoista. Ehkä sen takia on tarpeen keksiä näitä mielikuvituksellisia tarinoita, jotta motivaatio tuloksettomaan käännytystyöhön säilyisi edes siedettävällä tasolla.
Päiväys: 15. joulukuuta 2009 11.37
Aihe: Kokemus ruotsista ilmeisesti Norjassa toimivalta kierrosvalvojalta
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä aamukokouksen jälkeen vanhin ja hänen 11-
vuotias poikansa olivat lähdössä kentälle omalle asuinalueelleen
jakamaan traktaatteja.
Sunnuntai-iltapäivä oli kuitenkin erittäin kylmä ja vettä satoi
kaatamalla. Poika puki ylleen lämpimimmät ja kuivimmat vaatteensa
sanoi: "No niin, isä, olen valmis!"
"Valmis mihin?", isä kysyi.
"Isä, on aika ottaa traktaatit ja lähteä."
Isä vastasi, "poika, ulkona on erittäin kylmä ja sataa kovasti."
Poika katsoi isäänsä yllättyneenä ja kysyi: "Mutta isä, eivätkö
ihmiset kuole vaikka sataisikin?"
Isä vastasi: "Minä en aio lähteä ulos tällä säällä."
Toivottamana poika kysyi: "Isä, saanko minä kuitenkin mennä?"
Isä epäröi hetken ja sanoi sitten: "Hyvä on, voit mennä. Tässä on
traktaatit. Olehan varovainen."
Niin hän lähti ulos sateeseen. Tämä yksitoistavuotias poika kulki
katua pitkin ovelta ovelle ja antoi jopa ihmisille traktaatteja
kadulla. Kahden tunnin sateessa kenttäilyn jälkeen poika oli likomärkä,
jäässä ja hänellä oli enää yksi traktaatti jäljellä. Hän pysähtyi kadun
kulmaukseen ja katseli ympärilleen, josko näkyisi ketään, jolle
traktaatin voisi antaa, mutta katu oli autio. Sitten hän kääntyi ympäri
ja meni ensimmäisen näkemänsä talon ovelle ja soitti kelloa. Hän
soitti. Hän soitti uudestaan, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Hän
odotti, mutta ketään ei näkynyt. Poika oli luovuttaa, mutta jokin
pakotti hänet jäämään. Poika soitti uudestaan kelloa ja koputti
varovasti. Hän odotti. Jokin piti häntä oven luona. Hän soitti vielä
kerran ja tällä kertaa ovi avautui hitaasti. Sisällä oli surullinen
vanha nainen. Nainen kysyi pehmeällä äänellä, "mitä asiaa sinulla on,
poikaseni?"
Loistavin silmin ja hymyillen poika sanoi: "Anteeksi jos häiritsen,
mutta halusin vain kertoa, että Jehova Jumala todella rakastaa sinua ja
tulin antamaan sinulle viimeisen traktaattini, joka kertoo sinulle
Jehova Jumalasta ja hänen suuresta rakkaudestaan."
Poika antoi naiselle viimeisen traktaattinsa ja kääntyi lähteäkseen.
Kun hän oli menossa, nainen huusi perään: "Kiitos! Olkoon Jumala
kanssasi."
Seuraavana sunnuntaiaamuna isä oli salilla lavalla. Kun kokous oli
alkamassa, hän esitteli puhujan ja puheen aiheen, mutta juuri ennen
kuin esitelmä alkoi, eräs nainen nousi ylös salin takaosassa. Hän alkoi
puhua ja sanoi:
"Kukaan täällä ei tunne minua. En ole koskaan ollut valtakunnan
salilla. Ennen viime sunnuntaita en ollut kristitty. Mieheni kuoli
jokin aika sitten ja olin jäänyt yksin maailmaan ja olin sydämessäni
vieläkin yksinäisempi. Tulin siihen tulokseen, etten halunnut enää
elää. Otin köyden ja tuolin ja kiipesin ylös portaita taloni ullakolle.
Kiinnitin köyden katossa olevaan koukkuun, nousin tuolille ja laitoin
silmukan kaulani ympärille ja seisoin siinä yksin ja murheissani
valmiina hyppäämään, kun yhtäkkiä ovikello soi ja keskeytti minut.
Ajattelin, että jos odottaisin muutaman minuutin, se loppuisi. Odotin
ja odotin, mutta ovikello vain soi kovempaa ja sinnikkäämmin, ja
lopulta oven takana oleva henkilö alkoi koputtaa äänekkäästi. Ajattelin
itsekseni: "Kuka se voisi olla? Kukaan ei koskaan soita ovikelloani tai
tule käymään luokseni." Löysäsin köyden kaulani ympäriltä ja menin
ovelle. Koko tämän ajan ovikello jatkoi soimistaan. Kun avasin oven,
saatoin tuskin uskoa silmiäni, koska siellä oli viattomimman näköisin
ja kirkassilmäisin poika, jonka olen koksaan nähnyt. Hän hymyili, ja se
hymy oli sanoinkuvailematonta.
Sanat jotka tulivat hänen suustaan koskettivat sydäntäni, joka oli
ollut kuollut pitkän aikaa ja antoivat minulle toivoa elämästä, kun
poika sanoi pienellä äänellään: "Tulin vain kertomaan, että Jehova
todella rakastaa sinua." Sitten hän antoi minulle tämän traktaatin,
joka minulla on kädessäni. Kun poika oli lähtenyt takaisin sateeseen ja
kylmään, suljin oven ja luin huolellisesti traktaatin joka sanan.
Sitten menin ullakolle hakemaan köyden ja tuolin; en tarvinnut niitä
enää.
Katsokaas... nyt olen onnellinen vanha nainen, joka haluaa palvella
Jehovaa. Koska salinne osoite oli traktaatissa, tulin tänne sanomaan
henkilökohtaisesti kiitoksia Jumalan pienelle lapselle, joka tuli
oikealla hetkellä ja, kiitos siitä, pelasti elämäni.
Salilla ei ollut yhtään kuivaa silmää. Aploodit täyttivät rakennuksen
ja isä katsoi alas lavalta poikaansa, joka istui hänen alapuolellaan.
Hän otti pojan syliinsä ja itki ääneen. Luultavasti yksikään
valtakunnansali ei ole kokenut loisteliaampaa hetkeä ja varmasti kukaan
koko kaikkeudessa ei ole nähnyt isää niin täynnä rakkautta ja ylpeyttä
pojastaan - paitsi yksi. Isämme Jehova antoi myös Poikansa lähteä
kylmään ja pimeään maailmaan. Hän lähti etsimään ikuiseen elämään
arvollisia - ja katso: sali on täynnä ihmisiä, jotka laulavat ylistystä
siitä, mitä hän teki. Elämien pelastaminen jatkuu sateessa ja
paisteessa, ja työ täytyy tehdä, kunnes Jehova sanoo, se on täytetty.
Jotkut saattavat tietääkin, että todistajilla, erityisesti tienraivaajasisarilla, on tapana lähetellä toisilleen sähköpostilla kenttäkokemuksia. Selailin läpi vanhoja sähköpostejani, ja törmäsin tähän eräältä sisarelta saamaani viestiin. Viesti oli otsikoitu: "Kokemus ruotsista ilmeisesti Norjassa toimivalta kierrosvalvojalta". Jokainen voi tehdä omat päätelmänsä tämänkin kokemuksen todenperäisyydestä. Itse hämmästelen, miten kukaan voi edes lähettää tälläistä eteenpäin tajuamatta että todennäköisyys sille että kokemus pitää paikkansa, on hyvin, hyvin pieni.
Tosiasiahan on, että kenttäpalveluksessa harvoin tapahtuu mitään mainitsemisen arvoista. Ehkä sen takia on tarpeen keksiä näitä mielikuvituksellisia tarinoita, jotta motivaatio tuloksettomaan käännytystyöhön säilyisi edes siedettävällä tasolla.
[quote]
Päiväys: 15. joulukuuta 2009 11.37
Aihe: Kokemus ruotsista ilmeisesti Norjassa toimivalta kierrosvalvojalta
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä aamukokouksen jälkeen vanhin ja hänen 11-
vuotias poikansa olivat lähdössä kentälle omalle asuinalueelleen
jakamaan traktaatteja.
Sunnuntai-iltapäivä oli kuitenkin erittäin kylmä ja vettä satoi
kaatamalla. Poika puki ylleen lämpimimmät ja kuivimmat vaatteensa
sanoi: "No niin, isä, olen valmis!"
"Valmis mihin?", isä kysyi.
"Isä, on aika ottaa traktaatit ja lähteä."
Isä vastasi, "poika, ulkona on erittäin kylmä ja sataa kovasti."
Poika katsoi isäänsä yllättyneenä ja kysyi: "Mutta isä, eivätkö
ihmiset kuole vaikka sataisikin?"
Isä vastasi: "Minä en aio lähteä ulos tällä säällä."
Toivottamana poika kysyi: "Isä, saanko minä kuitenkin mennä?"
Isä epäröi hetken ja sanoi sitten: "Hyvä on, voit mennä. Tässä on
traktaatit. Olehan varovainen."
Niin hän lähti ulos sateeseen. Tämä yksitoistavuotias poika kulki
katua pitkin ovelta ovelle ja antoi jopa ihmisille traktaatteja
kadulla. Kahden tunnin sateessa kenttäilyn jälkeen poika oli likomärkä,
jäässä ja hänellä oli enää yksi traktaatti jäljellä. Hän pysähtyi kadun
kulmaukseen ja katseli ympärilleen, josko näkyisi ketään, jolle
traktaatin voisi antaa, mutta katu oli autio. Sitten hän kääntyi ympäri
ja meni ensimmäisen näkemänsä talon ovelle ja soitti kelloa. Hän
soitti. Hän soitti uudestaan, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Hän
odotti, mutta ketään ei näkynyt. Poika oli luovuttaa, mutta jokin
pakotti hänet jäämään. Poika soitti uudestaan kelloa ja koputti
varovasti. Hän odotti. Jokin piti häntä oven luona. Hän soitti vielä
kerran ja tällä kertaa ovi avautui hitaasti. Sisällä oli surullinen
vanha nainen. Nainen kysyi pehmeällä äänellä, "mitä asiaa sinulla on,
poikaseni?"
Loistavin silmin ja hymyillen poika sanoi: "Anteeksi jos häiritsen,
mutta halusin vain kertoa, että Jehova Jumala todella rakastaa sinua ja
tulin antamaan sinulle viimeisen traktaattini, joka kertoo sinulle
Jehova Jumalasta ja hänen suuresta rakkaudestaan."
Poika antoi naiselle viimeisen traktaattinsa ja kääntyi lähteäkseen.
Kun hän oli menossa, nainen huusi perään: "Kiitos! Olkoon Jumala
kanssasi."
Seuraavana sunnuntaiaamuna isä oli salilla lavalla. Kun kokous oli
alkamassa, hän esitteli puhujan ja puheen aiheen, mutta juuri ennen
kuin esitelmä alkoi, eräs nainen nousi ylös salin takaosassa. Hän alkoi
puhua ja sanoi:
"Kukaan täällä ei tunne minua. En ole koskaan ollut valtakunnan
salilla. Ennen viime sunnuntaita en ollut kristitty. Mieheni kuoli
jokin aika sitten ja olin jäänyt yksin maailmaan ja olin sydämessäni
vieläkin yksinäisempi. Tulin siihen tulokseen, etten halunnut enää
elää. Otin köyden ja tuolin ja kiipesin ylös portaita taloni ullakolle.
Kiinnitin köyden katossa olevaan koukkuun, nousin tuolille ja laitoin
silmukan kaulani ympärille ja seisoin siinä yksin ja murheissani
valmiina hyppäämään, kun yhtäkkiä ovikello soi ja keskeytti minut.
Ajattelin, että jos odottaisin muutaman minuutin, se loppuisi. Odotin
ja odotin, mutta ovikello vain soi kovempaa ja sinnikkäämmin, ja
lopulta oven takana oleva henkilö alkoi koputtaa äänekkäästi. Ajattelin
itsekseni: "Kuka se voisi olla? Kukaan ei koskaan soita ovikelloani tai
tule käymään luokseni." Löysäsin köyden kaulani ympäriltä ja menin
ovelle. Koko tämän ajan ovikello jatkoi soimistaan. Kun avasin oven,
saatoin tuskin uskoa silmiäni, koska siellä oli viattomimman näköisin
ja kirkassilmäisin poika, jonka olen koksaan nähnyt. Hän hymyili, ja se
hymy oli sanoinkuvailematonta.
Sanat jotka tulivat hänen suustaan koskettivat sydäntäni, joka oli
ollut kuollut pitkän aikaa ja antoivat minulle toivoa elämästä, kun
poika sanoi pienellä äänellään: "Tulin vain kertomaan, että Jehova
todella rakastaa sinua." Sitten hän antoi minulle tämän traktaatin,
joka minulla on kädessäni. Kun poika oli lähtenyt takaisin sateeseen ja
kylmään, suljin oven ja luin huolellisesti traktaatin joka sanan.
Sitten menin ullakolle hakemaan köyden ja tuolin; en tarvinnut niitä
enää.
Katsokaas... nyt olen onnellinen vanha nainen, joka haluaa palvella
Jehovaa. Koska salinne osoite oli traktaatissa, tulin tänne sanomaan
henkilökohtaisesti kiitoksia Jumalan pienelle lapselle, joka tuli
oikealla hetkellä ja, kiitos siitä, pelasti elämäni.
Salilla ei ollut yhtään kuivaa silmää. Aploodit täyttivät rakennuksen
ja isä katsoi alas lavalta poikaansa, joka istui hänen alapuolellaan.
Hän otti pojan syliinsä ja itki ääneen. Luultavasti yksikään
valtakunnansali ei ole kokenut loisteliaampaa hetkeä ja varmasti kukaan
koko kaikkeudessa ei ole nähnyt isää niin täynnä rakkautta ja ylpeyttä
pojastaan - paitsi yksi. Isämme Jehova antoi myös Poikansa lähteä
kylmään ja pimeään maailmaan. Hän lähti etsimään ikuiseen elämään
arvollisia - ja katso: sali on täynnä ihmisiä, jotka laulavat ylistystä
siitä, mitä hän teki. Elämien pelastaminen jatkuu sateessa ja
paisteessa, ja työ täytyy tehdä, kunnes Jehova sanoo, se on täytetty.[/quote]