Uskomista vai toivomista?

[Jakke]

Tästä asiasta oli puhetta joskus H2O:ssa, mutta otetaas täälläkin esille.

Eli väitän seuraavaa:

Jos JT todella uskoisi siihen, että Jumala puuttuu kohta asioihin ja tuhoaa "pahat", mitä hän tekisi:

-saarnaisi mahdollisimman tehokkaasti ja kaikin mahdollisin keinoin sanomaansa ja pyrkisi auttamaan mahdollisimman monia ihmisiä, jotta heilläkin olisi mahdollisuus pelastua (olisi siis käytännössä vähintäänkin TR )
-ei haaskaisi aikaansa tavoitellakseen mitään henkilökohtaisia etuja, ts. ei tekisi töitä yhtään enempää kuin sen, mikä mahdollistaisi optimaalisen ajankäytön opettamistyön ja rahan tienaamisen välillä
-pyrkisi elämään pilkuntarkasti joka ikisessä asiassa niin, ettei vahingossakaan rikkoisi mitään Jumalalta saatuja ohjeita
-lukisi ja opiskelisi Raamattua niin, että osaisi sen suunnilleen ulkoa vaikka unissaan
-ei missään tapauksessa perustaisi perhettä tai ainakaan hankkisi lapsia, koska ne rajoittaisivat ajankäyttöä

Jos taas kyse olisi toivomisesta, homma menisi näin:

-saarnaisi sen verran, että vaikuttaa vanhimmiston silmissä aktiiviselta. Tunnit pääasia, tuloksellisuudella ei niin väliä.
-kävisi töissä kuten kaikki muutkin. Elintasosta nautittaisiin kuten muutkin ihmiset, mutta siitä ei pidettäisi kovaa meteliä, ettei joku "kompastuisi" tai alkaisi pitämään materialistina
-elettäisiin arkikäyttöön soveltuvia VT:n ohjeita noudattaen, pääasia se, että annetaan "hyvä kuva" ulkopuolisille (ja vanhimmille)
-käytäisiin kokouksissa ja luettais lehdistä kiinnostavimmat artikkelit. Kaikkea syvällistä ei aina jaksais miettiä niin tarkkaan
-perhe perustettaisiin jo nuorena, koska muuten ei sais harrastaa seksiä

Mielipiteitä? Kumpaanko ryhmään kuuluvia JT-yhteisössä on mielestänne enemmän?

Minun mielestäni suurin osa JT-porukasta ei oikeasti usko yhtään mihinkään. Kyse on kauniista paratiisi-sadusta, johon olis kiva uskoa, mutta todellisuudessa kyse on toivomisesta ja toisaalta laumasieluisuudesta. Eihän sitä "ystäväpiiriä" voi jättää. Jos suhtautuminen erotettuihin muuttuisi, joukkopako srk:sta alkaisi välittömästi, vain oikeasti uskovat jäisivät ja niitä ei paljon olisi.

[Tony]

Kyllä, enemmän tuo näyttäisi jehovantodistajuus kallistuvan toivon puolelle kuin uskon.

En ole täysin varma havainnostani, mutta mutu-tuntumani kertoo, että harvassa uskonnossa täristään kaksoiselämän vaaroista niin intoutuneena, kuin vartiotorniseuran kehittelemässä.

Uskallan väittää, että tuo kumpuaa nimenomaan siitä, että vt-seura tietää itsekin oppinsa olevan vain kaino toive paremmasta, johon kenenkään on vaikea todella uskoa. Tuollaisen, mahdollisesti elämän mittaisen toivomisen aikana ehtii elämään montaa muutakin roolia, kuin vain sitä tunnollista julistajan roolia. Ja tuo on käytännössä ihan tavallinen ilmiö jehovantodistajuudessa.

Ja totta on, että yksikään joka todella uskoo vt-seuran tuottamaan uskontoon, ei eläisi kaksoiselämää. Tuo seikka on jaksanut hämmästyttää minua aina natiaisesta asti. Varsinkin silloin, sitä ihmetteli kuinka ihmiset ovat niin jehovantodistajaa että, mutta toisaalla käyttäytyvät täysin vastoin vakaumustaan.

Yksi seikka oli myös mielenkiintoinen havainto, tuon toivoa vaiko uskoa -kysymyksen kannalta. Nimittäin se, että jos ihminen uskoo jehovantodistajuuteen, en lakkaa ihmettelemästä mistä se aito tyytyväisyys tulee kun ihmiset pääsevät kotiin kokouksista tai konventeista...

[Lehtiveli]

Jälkimmäinen ryhmä vetää voiton.

Ensimmäiseen kuuluu lähinnä joitakin yksittäisiä hihhuleita, sekä vastakääntyneitä. Yleensä vastakääntyneet valuvat kakkosryhmään siinä 10-20v päästä kun ovat tulleet "Totuuteen".

[rippeli]

Tästä asiasta oli puhetta joskus H2O:ssa, mutta otetaas täälläkin esille.

Eli väitän seuraavaa:

Jos JT todella uskoisi siihen, että Jumala puuttuu kohta asioihin ja tuhoaa "pahat", mitä hän tekisi:

-saarnaisi mahdollisimman tehokkaasti ja kaikin mahdollisin keinoin sanomaansa ja pyrkisi auttamaan mahdollisimman monia ihmisiä, jotta heilläkin olisi mahdollisuus pelastua (olisi siis käytännössä vähintäänkin TR )
-ei haaskaisi aikaansa tavoitellakseen mitään henkilökohtaisia etuja, ts. ei tekisi töitä yhtään enempää kuin sen, mikä mahdollistaisi optimaalisen ajankäytön opettamistyön ja rahan tienaamisen välillä
-pyrkisi elämään pilkuntarkasti joka ikisessä asiassa niin, ettei vahingossakaan rikkoisi mitään Jumalalta saatuja ohjeita
-lukisi ja opiskelisi Raamattua niin, että osaisi sen suunnilleen ulkoa vaikka unissaan
-ei missään tapauksessa perustaisi perhettä tai ainakaan hankkisi lapsia, koska ne rajoittaisivat ajankäyttöä

Jos taas kyse olisi toivomisesta, homma menisi näin:

-saarnaisi sen verran, että vaikuttaa vanhimmiston silmissä aktiiviselta. Tunnit pääasia, tuloksellisuudella ei niin väliä.
-kävisi töissä kuten kaikki muutkin. Elintasosta nautittaisiin kuten muutkin ihmiset, mutta siitä ei pidettäisi kovaa meteliä, ettei joku "kompastuisi" tai alkaisi pitämään materialistina
-elettäisiin arkikäyttöön soveltuvia VT:n ohjeita noudattaen, pääasia se, että annetaan "hyvä kuva" ulkopuolisille (ja vanhimmille)
-käytäisiin kokouksissa ja luettais lehdistä kiinnostavimmat artikkelit. Kaikkea syvällistä ei aina jaksais miettiä niin tarkkaan
-perhe perustettaisiin jo nuorena, koska muuten ei sais harrastaa seksiä

Mielipiteitä? Kumpaanko ryhmään kuuluvia JT-yhteisössä on mielestänne enemmän?

Minun mielestäni suurin osa JT-porukasta ei oikeasti usko yhtään mihinkään. Kyse on kauniista paratiisi-sadusta, johon olis kiva uskoa, mutta todellisuudessa kyse on toivomisesta ja toisaalta laumasieluisuudesta. Eihän sitä "ystäväpiiriä" voi jättää. Jos suhtautuminen erotettuihin muuttuisi, joukkopako srk:sta alkaisi välittömästi, vain oikeasti uskovat jäisivät ja niitä ei paljon olisi.

Minä voin rehellisesti sanoa kuuluneeni molempiin ryhmiin.

Olin innokas tienraivaaja joka halveksin kaikkia maallisia pyrkimyksiä. Sitten hiivuin ja olin "kulttuurijehova".

Todellinen usko lähti teinivuosien jälkeen, mutta koitin pitää haaveistani kiinni kuitenkin kynsin ja hampain. Kun sekään ei auttanut, olin todella huono uskovainen. Huomasin kuitenkin järkytyksekseni, että samanlaisia jeppuloita oli seurakunta puolillaan. Onhan toki hauskaa ryypätä tutussa porukassa, mutta ihmettelin todella sitä miten esim jotkin vanhimmat perustelivat synnintekonsa. Minulla oli moisesta toiminnasta huono omatunto, mutta muut tuntuivat olevan huolissaan lähinnä maineestaan. Koen olleeni hieman liian fundamentalistinen jt-uskontoon. Uskovaisuuden pitää mielestäni mennä "solutasolle" saakka ja olla hallitseva tekijä kaikissa toimissa. Tätähän jt-lahkokin saarnaa, mutta todellisuus on ihan jotain muuta.

[Pehmoluopio]

Jos JT todella uskoisi siihen, että Jumala puuttuu kohta asioihin ja tuhoaa "pahat", mitä hän tekisi:

Puhumattakaan, että hankkisi osakkeita, eläkevakuutusta yms.

Vaikea uskoa Raamatun olevan muuta kuin hölynpölyä. Mitä enemmän sitä lukee, sitä enemmän siitä vakuuttuu. Pyhä henki avaa silmät.

Jehovien pedosekoilu on suora johdannainen Raamatun pilkuntarkasta noudattamisesta. Siinä Raamattu johdattaa suoraan hakoteille. Jo ensimmäisellä vuosisadalla yritettiin piiskata kuollutta hevosta.

[JohnTheRevelator]

Toivomista ja laumaelämää. Sitä suurimman osan lahkolaisista elämä on. Itsekin kuuluin aikoinani suurimman osan ajasta samaan ryhmään. Ei vain jaksanut tosissaan uskoa, että harmagedon ihan oikeasti tulee. Mutta hyppy pimeään on raskas. Parempi olla tutuissa piireissä ja heittää aivot narikkaan. Näinhän suuri osa JT:sta tekee.