Seikka, jota kukaan ei toistaiseksi ole esittänyt

[Jaakko Ahvenainen]

Vartiotorni seuran verivelkaisuudesta on puhuttu paljon verikiellon yhteydessä. Tälle Raamattuun perustamattomalle tulkinnalla on aiheutettu lukemattomien ihmisten kuolema -ja yhäti aiheutetaan.

Omalta kannaltani katsottuna tämä on järkyttävää, mutta varsin pientä, jos VTS:n teot ja siitä aiheutuvat seuraukset asetetaan eskatologisiin mittasuhteisiin, mihin ne eittämättä myös kuuluvat.

VTS:n verivelkaisuus ulottuu pidemmälle ja raamatullisesti huomattavasti syvemmälle. Raamatussa näet sanotaan: Matt. 10:28
"Älkääkä peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin. "

Toki ymmärrämme tällä tarkoitettavan Jumalaa, mutta VTS ottaessaan Jumalan aseman hallintoelimensä kautta syyllistyy tavallista verivelkaa suurempaan.

Jokainen Jehovan todistaja, jonka olen tavannut, on osoittautunut uskossaan hyvin vilpittömäksi ja aidoksi kaikkinen sisäisinen pelkoineenkin.

Useimmat niistä toipuvista tai erotetuista Jehovan todistajista, joita olen saanut tuntea ja tavata ovat menettäneet sen vilpittömän uskonsa Jumalaan, joka heillä aiemmin on ollut. Se ei ole heidän syytään, vaan valheellisen ja Raamattuun perustautumattoman järjestön saatanallisesta tulkinnasta ja opetuksesta johtuvaa, jolla ihmisen koko henki, sielu ja ruumis on pyritty ja saatukin hallintaan, ainakin määräajaksi ja monasti kokonaan, ja josta nämä ihmiset syvästi vielä vuosienkin jälkeen kärsivät. Ketkä pelkoina ja painajaisina yöllisissä unissaan, ketkä emotionaalisesti vakavasti vammautuneina, ketkä muuten.

Raamatun näkökulmasta tämä on vielä suurempi verivelka, kuin verikielto. Näin ajattelen.

Jos joku riistä ihmiseltä hengen, hänet tuomitaan taposta vankeuteen vuosiksi, mutta jos on kyse harkitusta teosta, tulee kyseeseen murha, kuten tällaisissa tapauksissa on, näistä tuomio on elinkautinen.

Tähän ihmisen henkiseen, hengelliseen ja emotionaaliseen murhaan seura on toistuvasti syyllistynyt omine pakkokeinoineen ja mielenhallintaohjelmineen joutumatta siitä minkäänlaiseen vastuuseen. Monasti tämä murhaaminen on aloitettu jo lapsesta kiduttamalla, sanokaamme aivan syntymästä, alkaen, jolloin teon seuraamusten vakavuutta ei edes maallisin mittarein saateta mitata ja jonka seuraamusta ihminen saa henkisesti ja tunne-elämältään vaurioitettuna - ellen sanoisi tapettuna - kantaa lopun ikäänsä.

Tästä verivelasta ei olla puhuttu sen ilmeisen kipeyden vuoksi, mutta siitä tulisi puhua - suorastaan huutaa julki koko maailmalle.

[Johanneksen poika]

Useimmat niistä toipuvista tai erotetuista Jehovan todistajista, joita olen saanut tuntea ja tavata ovat menettäneet sen vilpittömän uskonsa Jumalaan, joka heillä aiemmin on ollut.

Kiinnitit huomiosi todella vakavaan ja surulliseen asiaan. Olen itsekin pohtinut, miksi niin monet JT-seurakunnasta erotetut tai eronneet ovat menettäneet uskonsa Jumalaan. Sehän ei ole ihme, että menettää luottamuksensa Vartiotorniseuraan, kun on hankkinut tietoa sen epärehellisyydestä.

Minä olen siinä onnellisessa asemassa, että en menettänyt uskoani Jumalaan enkä Raamattuun, vaikka VTS vajosikin silmissäni vasikanpalvontajärjestön tasolle. Ja tiedän kyllä monia muitakin, jotka eivät heittäneet Raamattua romukoppaan yhdessä Vartiotornien kanssa. Mutta se myönnettäköön, että luultavasti kuulun tässä suhteessa vähemmistöön.

Minä en tuomitse niitä, jotka menettävät uskonsa, toisaalta ymmärrän heitä. Olen pohdinnassani tullut seuraavanlaiseen tulokseen:

Jos on ollut lapsesta saakka "mukana" "totuudessa", ja sitten myöhemmin loppuu usko Vartiotorniseuraan, käy usein niin, että Jumala saa myös lopputilin. Se johtunee siitä, että monet samaistavat Jumalan ja Vartiotorniseuran ainakin alitajunnan tasolla, valitettavasti, vaikka niillä ei paljoa olekaan tekemistä toistensa kanssa.

Ne taas, jotka ovat tulleet "maailmasta" (anteeksi, kun käytän näitä kliseitä, mutta luultavasti ymmärrätte näitä teokraattisia slangisanoja"), eivät ole mielenhallinnan avulla niitanneet yhteen Jumalaa ja Vartiotorniseuraa. Heille ne ovat kaksi eri asiaa. Omakohtaisen tuntuman suhteen väittäisin, että esim. nuoret, jotka ovat lapsesta saakka kasvaneet JT-perheessä, jossa isä on vanhin, ovat keskimäärin kaikkein pinnallisimpia uskossaan. Toki poikkeuksia on, mutta olen nähnyt vuosien varrella niin paljon kaksoiselämää viettäviä nuoria juuri vanhinten lapsissa. He ovat valtavan taitavia vetämään kahdenlaiset naamarit päähänsä ilman omantunnontuskia. Tuo seikka on hyvin vaikeaa niille, jotka ovat aikuisina tulleet Jehovan todistajiksi.

Jos ja kun tällainen vanhimman pinnallisuskovainen Jt-lapsi sitten harhautuu seurakunnan ulkopuolelle, hänen uskonsa romahtaa kaikkeen siinä samassa, myös Jumalaan. Hänellähän ei todellisuudessa koskaan ollutkaan oikeanlaista henkilökohtaista suhdetta Jumalaan.

Näin olen asian kokenut.

Toivon, ettei kukaan lukija loukkaannu sanoistani, ne kuulostavat aika kovalta ja yksipuoliselta tekstiltä, mutta asioita täytyy joskus karrikoida, jotta totuus tulisi esille.

Ymmärrän, jos usko Jumalaan on mennyt Vartiotorniseuran toilailujen takia. Toivon, että jokainen voisi kuitenkin miettiä henkilökohtaisesti Jumalakuvaansa, jotta VTS ei saa aikaan peruuttamatonta vahinkoa tässä suhteessa.

Mitä mieltä olette, onko meissä Jehovan todistajissa kahden kastin väkeä: lapsesta saakka mukana olleet ja aikuisena mukaan tulleet? Vai kuvittelenko vain asiat näin?

[Torninvartija]

Mitä mieltä olette, onko meissä Jehovan todistajissa kahden kastin väkeä: lapsesta saakka mukana olleet ja aikuisena mukaan tulleet?

"Meissä jehovantodistajissa?" Minä en ainakaan ole pitänyt itseäni jehovantodistajana kymmeneen vuoteen.

Jehovantodistajuuden äidinmaidossa nauttineilla ja käännynnäisillä on eroa. Käännynnäiset muistavat ehkä ajan, jolloin he ajattelivat omilla aivoillaan ja luulen ettei jehovantodistajien yhdysvaltalainen hallintoelin ole heille samalla tavalla pyhä ja erehtymätön.

Mitä tulee Jumalaan uskomiseen, looginen vaihtoehto käännynnäiselle jehovantodistajista eroamisen jälkeen on palata lähtöruutuun. Eli jos ennen jehovantodistajia uskottiin Jumalaan niin ei kai jehovantodistajissa käyminen todistanut ettei Jumalaan kannata uskoa? Samanlaista lähtöruutuun palaamisen mahdollisuutta ei ole syntymästään saakka jehovantodistajina olleilla. Meillä pohdinta jehovantodistajuuden jälkeisestä elämästä vaatii hieman suurempia ponnistuksia, koska "helppoa" paluuta lähtöruutuun ei ole.

Samat periaatteet joilla kyseenalaistin jehovantodistajien oikeassa olemisen soveltuvat myös kristinuskon kyseenalaistamiseen. Ovatko vain kristityt oikeassa? Pelastuvatko vain kristityt? Eihän siinä ole mitään järkeä.

Miksi kirja johon kristinusko perustuu on täynnä väkivaltaa? Miksi kummassa minun pitäisi valita kristinusko? Siksikö, että muutama sata vuotta sitten kristinusko levisi alueelle jossa synnyin?

Antaako kristinusko jotain opastusta, jota tarvitsen tai jota yhteiskunta tarvitsee? Mielestäni ei.

Torninvartija

[Markku Meilo]

Jokainen Jehovan todistaja, jonka olen tavannut, on osoittautunut uskossaan hyvin vilpittömäksi ja aidoksi kaikkinen sisäisinen pelkoineenkin.

Mulla ei ole pennin vertaa ihmetystä sen suhteen, että tuo mainittu vilpittömyys ja usko kulkevat käsi kädessä. Se mitä en käsitä on, hinnalla millä hyvänsä harjoitettu hallinta. Yläviistosta annetaan ainoastaan kaksi mahdollisuutta, kysymyksiin ei vastata ja itse asiassa kysymyksiä ei sallita.

Tästä verivelasta ei olla puhuttu sen ilmeisen kipeyden vuoksi, mutta siitä tulisi puhua - suorastaan huutaa julki koko maailmalle.

Eräs jännä ilmentymä on (samojen vilpittömien) todistajien aika ajoin toistama ajatus, että entisten jehovantodistajien 'tulisi mennä eteenpäin elämässään ja unohtaa menneet'. Olen näihin vastannut kysymyksellä/olettamuksella, että loogisesti ajatellen kirjoittaja ajattelee samalla tavalla entisten huume- ja viinariippuvaisten tekemästä vapaaehtoistyöstä. Pidän oireellisena, että vielä yksikään kirjoittaja ei ole kommentoinut kyseistä asiaa. Tuollainen käytös ei varmaankaan sulje pois vilpittömyyttä, mutta jostain on puutetta.

[Lehtiveli]

Itselläni oli juuri tämä "kahdet naamarit" tekniikka käytössä, tosin, toista naamaria ei juuri tullut käytettyä, vaikka se oli se todellinen ajattelutapa. Pidin siis "uskovan naamaria" melko tehokkaasti kokoajan.

Kavereille tuli sitten joskus avauduttua epäkohdista, joka todennäköisesti johti siihen että he eivät enää pitäneet yhteyttä vaikka olinkin järjestön jäsen.

Itselläni jumalan romukoppaan menemisellä on kaksi syytä: VT-seuran sekoilut ja raamattu. Jos raamattu itsessään olisi järkevä, historiallisesti ja muutenkin, ja pitäisi paikkaansa niin usko todennäköisesti olisi voinut säilyä, vaikka VT-seura menikin romukoppaan.

Itselleni kynnyskysymykseksi on muodostunut raamatun epäkohdat: luominen, vedenpaisumus, epäpätevät historiakertomukset ja niin edelleen.

[Markku Meilo]

Jos on ollut lapsesta saakka "mukana" "totuudessa", ja sitten myöhemmin loppuu usko Vartiotorniseuraan, käy usein niin, että Jumala saa myös lopputilin. Se johtunee siitä, että monet samaistavat Jumalan ja Vartiotorniseuran ainakin alitajunnan tasolla, valitettavasti, vaikka niillä ei paljoa olekaan tekemistä toistensa kanssa.

Tuo toisaalla oleva kysely kyseenalaistaa aieman näkökantani. Minulla oli sellainen kuva, että todistajuuden jäädessä taakse pienempi osa jättää samalla uskonsa Jumalaan. Noin puolet ilmoittaa ehdottomasti uskon kadonneen ja epäileviäkin on merkittävä määrä. Jos tuo on kyselyyn vastaavien pysyvä olotila ja heijastaa todellista tilannetta, niin Vt-seura kasvattaa melko tehokkaasti ateisteja.

Hänellähän ei todellisuudessa koskaan ollutkaan oikeanlaista henkilökohtaista suhdetta Jumalaan.

Ilmeisen yksilökohtainen ja vaikeammin hahmotettava asia. Minä uskoin ja pelkäsin vielä 25 vuotta erottamiseni jälkeen, painajaiset olivat tehokas näyttö asiasta. Sitten yhtä tehokkaasti ajatuksesi - usko jumalan asemesta Vt-seuraan - sai vahvistuksen kohdallani kun Vt-seura menetti luottamuksen silmissäni.[/quote]

Mitä mieltä olette, onko meissä Jehovan todistajissa kahden kastin väkeä: lapsesta saakka mukana olleet ja aikuisena mukaan tulleet? Vai kuvittelenko vain asiat näin?

Lapsesta todistajaksi kasvaneissa on yhä enenevässä määrin 'kultuurijehovantodistajia', joille asia vastaa vaikka 'kultapossukerhon' jäsenyyttä, he pörräävät omissa ryhmissään

[Lehtiveli]

Samat periaatteet joilla kyseenalaistin jehovantodistajien oikeassa olemisen soveltuvat myös kristinuskon kyseenalaistamiseen. Ovatko vain kristityt oikeassa? Pelastuvatko vain kristityt? Eihän siinä ole mitään järkeä.

Miksi kirja johon kristinusko perustuu on täynnä väkivaltaa? Miksi kummassa minun pitäisi valita kristinusko? Siksikö, että muutama sata vuotta sitten kristinusko levisi alueelle jossa synnyin?

Antaako kristinusko jotain opastusta, jota tarvitsen tai jota yhteiskunta tarvitsee? Mielestäni ei.

Hyviä ajatuksia, veliseni.
Omat ajatukseni ovat menneet melko samoja polkuja, ja tässä ollaan.

[Kovanyrkki]

a

[Lehtiveli]

kirjoitti

Mitä mieltä olette, onko meissä Jehovan todistajissa kahden kastin väkeä: lapsesta saakka mukana olleet ja aikuisena mukaan tulleet? Vai kuvittelenko vain asiat näin?

Näin asia on! Vartiotorniseura on voittanut suuren määrän meitä lapsesta saakka mukana olleita, koska meidät on sidottu JT-elämään kulttuurisidonnaisesti. JT-elämä sen rytmi ja tavat, eivät tuota vaikeuksia siinä läpi koko elämänsä kahlanneille, joille kokoukset ovat peruskauraa ja konventit mukavia tuttujen taapaamispaikkoja.

Exien kauhutarinat eivät säikäytä, koska itsellä on perstuntuma asioihin, joten ajatuksena niitä lukessa on, että läsyn lässyn, sama on koettu jäähallin kovista penkeistä alkaen, eikä itku ole vielä tullut.

Pidin käyttämästäsi termistä "sidottu JT-elämään kulttuurisidonnaisesti" - se nimittäin pitää täysin paikkansa. Lapsesta asti mukana olleet ovat kuin "ulkomaalaisia" jotka on pakotettu "hyväksymään erilainen tausta". Se on kuin asia, jota ei voi kyseenalaistaa - vaikka sen todellisuudessa voisikin.

JT-rytmissä mukana pysyminen ei yleensä ole ongelma "kulttuuritodistajalle" - siitä saattaa tulla ongelma jossain vaiheessa, jos alkaa ajatella että kokouksissa vain hukkaa aikaansa.

Jokaisella exällä on myös kokemusta konventin kovista penkeistä, ja kauhutarinat saattavat kuitenkin avata jonkun ajatukset: "Noinhan minäkin ajattelen! Miksi siis käyn siellä?"

[Jaakko Ahvenainen]

Olennaisinta minulle ei ole, kuuluuko ihminen johonkin uskonnolliseen tai muuhun yhteisöön vai ei, tai uskooko ihminen Jumalaan vai ei, tai onko jokin kulttikirja hänelle pyhä ja ohjeellinen vai ei, vaan se, että Jehovan todistajat (ja eräät muutkin kaltaisensa yhteisöt) tuhoavat ihmisen persoonallisuuden, itseyden ja minuuden joutumatta siitä minkäänlaiseen vastuuseen.

Lauerma on aivan oikeassa kirjassaan Usko, toivo ja huijaus sanoessaan, että uskonnon varjolla voiodaan tehdä kaikki kuviteltavissa olevat rikokset. Me kansakuntina tuomitsemme fyysisen väkivallan, mutta mistä löytyy se tuomioistuin, joka käsittelisi henkisen joukkoväkivallan uhrien asiaa.

[JohnTheRevelator]

Itselläni elämä lahkon jälkeen ei Jumalaan uskomisen suhteen ollut vaikeaa, koska en koe menettäneeni uskoa Jumalaan lahkosta erotessani, vaan menetin sen jo aikaisemmin. Jo lahkossa ollessa havahduin absurdiin uskontojen kirjoon maailmassa ja niiden tuomaan henkiseen ja fyysiseen kärsimykseen ja erilaisille dogmeille alistamiseen. Vaikeata oli tietysti olla mukana vaikka ei uskonut asiaan enää yhtään. Tunsin aluksi siitä jonkinlaista syyllisyyttä, mutta tiedän että samassa tilanteessa on muitakin. Minä nollasin tilanteen punnitsemalla asioita ja Jumalan tarpeellisuutta elämässäni. Olin jo jt aikoina perehtynyt asioihin jonkun verran ja tiesin, ettei tätä maailmaa ja elämää ymmärtääkseen tarvita Jumalaa. Tykkään joskus katsoa fantasiaelokuvia ja Spiderman on ihan ok, ja niin on Jumalakin. Olen käynyt kohteliaisuudesta joulukirkossa, eikä siinä mitään pahaa ole. Kävin katsomassa Taru sormusten herrastakin leffassa. Älköön kukaan Jumalaan uskova loukkaantuko rinnastuksistani. Kerron oman mielipiteeni ja mitä Jumala minulle on. Ei minun uskoni Jumalaan riipu VT-seurasta

[Jaakko Ahvenainen]

Älköön kukaan Jumalaan uskova loukkaantuko rinnastuksistani. Kerron oman mielipiteeni ja mitä Jumala minulle on. Ei minun uskoni Jumalaan riipu VT-seurasta

Sellainen jumala, joka tarvitsee ihmisen puolustusta olemassaolon oikeudelleen, on hävyttömän heikko ja joutaa poistaa jumalien luettelosta.

[Johanneksen poika]

"Meissä jehovantodistajissa?" Minä en ainakaan ole pitänyt itseäni jehovantodistajana kymmeneen vuoteen.

Ehkä otit sanani liian kirjaimellisesti. Tarkoitin sitä, että kun joku on joskus ollut Jehovan todistaja, hän on sitä ainakin alitajuisesti koko elämänsä ajan, halusi hän sitä tai ei. Jehovantodistajuus on kuin tatuointi, jota ei saa pois, vaikka tulisi katumapäälle. Ainakin sitä on hirvittävän vaikea häivyttää kokonaan näkyvistä. Se tulee alitajuntaan ja uniin. Se pulpahtaa esiin milloin sattuu. Se vaikuttaa ajatteluumme, joko positiivisesti tai negatiivisesti. Se on kuin varjo aurinkoisella säällä. Sitä ei pääse pakoon.

[Pehmoluopio]

Ehkä otit sanani liian kirjaimellisesti. Tarkoitin sitä, että kun joku on joskus ollut Jehovan todistaja, hän on sitä ainakin alitajuisesti koko elämänsä ajan, halusi hän sitä tai ei. Jehovantodistajuus on kuin tatuointi, jota ei saa pois, vaikka tulisi katumapäälle. Ainakin sitä on hirvittävän vaikea häivyttää kokonaan näkyvistä. Se tulee alitajuntaan ja uniin. Se pulpahtaa esiin milloin sattuu. Se vaikuttaa ajatteluumme, joko positiivisesti tai negatiivisesti. Se on kuin varjo aurinkoisella säällä. Sitä ei pääse pakoon.

Olen tavallaan eri mieltä, tavallaan samaa mieltä. Minä uskon, että minussa käännynnäisenä on jokin "tauti" joka "puhkesi" jehovantodistajuutena ja on nyt uinuvana. Se tauti todennäköisesti on väärä minä-syndrooma, joka johtuu kylmistä suhteista kasvattajiini lapsena - asia mistä syntymäjehovat kärsivät yhtäläisesti. Niinpä kun tutustuin jehoviin, niin oitis tunnistin että nämähän ovat "omia".

Näinollen olen Jaakko Ahvenaisen kanssa eri mieltä, eivät Jehovan todistajat ole vastuussa taudista - ainakaan meidän käännynnäisten kohdalla, vaan tauti, joka myös erottaa Jumalasta, on ollut syntymästä lähtien.

Jehovan todistajat ovat sen sijaan sanoneet minulle sen kauniin asian, että minulle tullaan antamaan toinen mahdollisuus, vaikka se lupaus onkin turha.

Jehovan todistajien raamatunlukuohjelma on antanut faktaperusteisen syyn epäillä jumalaa.

[Jaakko Ahvenainen]

Kiinnitit huomiosi todella vakavaan ja surulliseen asiaan. Olen itsekin pohtinut, miksi niin monet JT-seurakunnasta erotetut tai eronneet ovat menettäneet uskonsa Jumalaan. Sehän ei ole ihme, että menettää luottamuksensa Vartiotorniseuraan, kun on hankkinut tietoa sen epärehellisyydestä.

Lukiessani sivujasi olen pannut merkille, ettet ole menettänyt omaa uskoasi Jumalaasi. Tämä on iloinen asia ja kivi VTS:n kengässä. Monille on käynyt toisin, eikä minulla missään tapauksessa ole mitään oikeutta heitä tuomita, enkä sitä myöskään tee.

Itse asiassa minua järkyttää se, että vakaassa uskossa asiaansa Jehovan todistajina ja myös uskossa Jehovaan aloittaneiden koko olemassaolon pohja on pudonnut VTS:n valheellisten oppien ja pakkovallan alaisuudessa. Sinänsä aivan terveessä eroamisesta yhteisöstä on pudottu jonkin moiseen arvotyhjiöön, jonka täyttäminen on tuottanut ja tuottaa äärimmäistä tuskaa, puhumattakaan siitä emotionaaalisesta tyhjiöstä, joka tämän eron yhteisöstä myötä syntyy.

Uskonto on hirvittävä ase vääriin käsiin joutuessaan, koska en vielä tähän ikääni ole tavannut ihmistä, jolla ei olisi tarve uskoa johonkin. En siis puhu Jumalasta, jumalista, kristillisyydestä tai muista uskonnoista, vaan ihmisestä itsestään nousevasta tarpeesta ja tämän tuhoamisesta.

Kun tähän lisätään se henkinen väkivalta, jota VTS omia yksilöitään tai heistä eronneita / erotettuja kohden harjoittaa, en ole voinut vaieta. Näin ollen, myös minua on koetettu vaientaa. Tämä tuntuu sitäkin kummallisemmalta, koska en ole, kuten tietänet, Jehovan todistaja, vaan olen JT-piireissä parjattu luterilainen ja toiminut ev.lut seurakunnan työntekijänä.

Yleensä ev.lut kirkko seurakuntineen pitää Jehovan todistajia marginaaliryhmänä, eikä siten kiinnitä siihen sen isompaa huomiota. Jehovan todistajat eivät ole kirkolle uhka. Mutta diakoniatyössä, jossa keskitytään myös yksityisen ihmisen ongelmiin, ei asiaa voida sivuuttaa. Tämä on yksityinen mielipiteeni, jonka mukaan olen työtäni tehnyt.

Nyt eri nettifoorumien keskustelua seuranneena ja niihin kantaakin ottaneena, alkaa näkökulmani kirkastua JT-uskonnon mieli- ja väkivaltaisuuden suhteen. Vaiettu mieli- ja väkivalta tulee saattaa päivän valoon. Tämä on ensimmäinen asia.

Toinen on, että elämänsä uskonnolliset perusteet menettäneitä ihmisiä tulee myös auttaa. Tällä en tarkoita mitään tiettyä uskontoa tai uskontoa yleensä. En myöskään raamattukritiikin poistamista tai lieventämistä, vaan ihmisen oman uskonnollisen puolensa eheyttämistä niiden osalta, jotka sitä tarvitsevat ja nimen omaan heidän ehdoillaan. Puhuisin mieluiten holistisesta asianomaisesta itsestään lähtevästä tuesta.