Vertaistukea kaivataan väistämättömään ratkaisuun

[marseille]

Tarvitsisin hieman apua ja vertaistukea ratkaisuun, joka näyttäisi olevan väistämättä edessä.

Liityin Jehovan todistajiin alle kaksikymppisenä, koska rakastuin yhteen heistä. Oppikin vetosi monella tapaa, vaikka en tiedä, olenko koskaan oikeasti uskonut kaikkeen. Alussa olin kuitenkin melkoisen "innokas", koska halusin näyttää, etten suinkaan liittynyt uskontoon vain puolison vuoksi. Vuosien varrella kaikki into on kuitenkin hiipunut ja kaikki on alkanut maistua puulle. Kaikki uskoon liittyvä tuntuu vain velvollisuudelta.

Vuosia olen kuitenkin roikkunut mukana, koska minulla on ollut hyviä ystäviä seurakunnassa. En ole halunnut menettää heitä. Ja olen pelännyt sitä, mitä järjestöstä eroaminen tekee avioliitolle. Tässä viime vuosina puolisoni on kuitenkin sairastunut melkoisen vakavastikin mieleltänsä ja arki on ollut ihan todella rankkaa. Niin käsittämättän rankkaa, että omat voimavarat alkaa olla ihan lopussa. Avioerokin taitaa olla väistämätön, sillä en voi enää uhrata itseäni ja omaa elämääni puolisoni vuoksi ja minusta alkaa tuntua, että se olisi loppujen lopuksi lapsillekin parempi ratkaisu. Samalla on ollut kamalaa huomata, miten se paljon puhuttu veljellinen rakkaus ei toteudukaan käytännössä. Ei ole juuri apua tarjottu seurakunnan taholta. Enemmän apua ovat tarjonneet "maailmalliset" sukulaiset ja kaverit. Useammin on heiltä tullut välittäviä ja tsemppaavia viestejä ja puheluita. Seurakuntalaiset muistavat "kysellä kuulumisia" vasta, jos ei ole muutamaan viikkoon näkynyt kokouksessa.

Mitä pidemmälle tämä vuosi on kulunut, sitä väistämättömämmältä ero järjestöstä sekä puolisosta on alkanut tuntua. Kesän konventti oli jotenkin ihan viimeinen niitti. Niin ahdistavalta se tuntui. Kokoukset ovat jo pitkään tuntuneet ahdistavilta. Luistelen niistä pois aina kuin mahdollista. Kentällä en ole käynyt enää kuukausiin. Perheen palvontailta on jotain ihan järkyttävää, samoin kuin se, jos puoliso haluaa rukoilla yhdessä. Kaikki tuntuu niin valheelta ja väärältä.

Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun edes vierailen missään järjestöä kriittisesti tarkastelevalle sivustolla. Niin pelottavaa ero kuitenkin on, etten ole aiemmin uskaltautunut. Onneksi sukulaiseni eivät ole mukana ja minulla on myös maailmallisia kavereita. Ihan tarkoituksellani olen koittanut lähentyä työkavereideni kanssa kevään aikana ja olenkin saanut yhden todella hyvän ystävän sieltä. Silti pelottaa se, että seurakunnan jäsenet alkavat kartella. Olen vieläpä asiakaspalvelutyössä ja heihin varmasti tulen töissä törmäämään.

Toisaalta mietityttää eron vaikutus lapsiimme. Selvää on se, että mahdollisessa avioerossa lapset tulevat jäämään minulle. Mutta toki tulevat puolison luon käymään hän varmasti haluaa viedä heitä kokoukseen. Toisaalta en tiedä, haluanko häntä väkisin kieltääkään heitä sinne viemästä, sillä lapsilla on paljon hyviä ystäviä salilla. Mutta toisaalta en haluaisi yhtään, että heitä pelotetellaan enää Saatanalla ja Harmagedonilla. Pelottaa myös mitä puoliso ja hänen sukulaisensa puhuvat. Ja millaista hämmennystä se lapsiin aiheuttaa, ettei toinen vanhempi uskokaan paratiisiin? Varsinkin tytär on viime aikoina kovasti innostunut paratiisista. Onhan se kaunis tarina, jotenkin tuntuu pahalta viedä se pois heiltä. Toisaalta olen todella iloinen, jos heille ei enää puhuta Saatanasta ja Harmagedonista. Se on alusta asti tuntunut todella pahalta.

Huomaan myös, että vaikka en olekaan koskaan tainnut oppiin täysin uskoa, silti ajatus erosta nostaa Harmagedonin pelkoa esiin. Ei edes niinkään omalta kohdaltani, vaan lasten.

Jonkin verran olen täällä ketjuja jo lueskellutkin ja on ollut helpottavaa huomata, etten ole yksin ajatusteni ja tuntemusteni kanssa. Olisi kuitenkin kiva saada vielä lisää kokemuksia itse eroamisesta ja miten olette siitä selvinneet. Erityisesti teiltä, joilla on myös lapsia.

[Nukahtanut]

Paha tilanne, paha tilanne...
Sen voin ainakin heti alkuun sanoa, että pahinta on olla välitilassa. Eli mukana nimellisesti, mutta ei kokonaan. Sillon revitään kahteen suuntaan koko ajan ja sitä ei kukaan kestä loputtomiin.
Eroamisesta tulee toki seurauksia, joita olitkin jo maininnut. Toisaalta myös mukanaolemisessa on seuraukset, kuten tuo jatkuva sisäinen kärsimys.
Avunsaamisen puutetta seurakunnan taholta en ihmettele ollenkaan. JT-porukassa on nimellisesti "apua" saatavilla, mutta todellisuus on paljon pahempi. Huomiota saa niin kauan, kuin on hyvämaineinen ja ahkera. Mutta jos alkaa kokouksista luistamaan, eikä kenttäilykään maistu, niin aika äkkiä se apukin häviää...
Onneksi olet kuitenkin löytänyt apua ja tukea "maailmasta" ja se on hyvä puoli. Tällöin myös mahdollisen järjestöstä eroamisen jälkeen et jää täysin yksin.

Tervetuloa kuitenkin kaikesta huolimatta tänne ja toivon sydämestäni, että löydät täältä apua ongelmiisi laajemminkin

[eemari]

Se on kyllä niin valtava ja voimia vievä elämänmuutos että kehottaisin sua harkitsemaan voisitko hakea itsellesi pahimman vaiheen ajaksi terapiaa jossa voisit turvallisesti purkaa ajatuksia ja tunteita? Voi nimittäin olla että niitä tulee sellaisella intensiteetillä ettet haluakaan ihan sillä kaikella kuormittaa ystäviäsi.

Ehkä paikkakunnallasi on myös UUT:n vertaisiltoja joissa jakaa kokemuksia ja saada tukea?

Vaikeuksista huolimatta vain itselle (ja toisillekin) rehellinen elämä on elämisen arvoista! Voimia sinulle muutokseen.

[Veli-Hopea]

Voivoi. Kurjan monta asiaa samaan aikaan .

Itse aloitin prosessit jättämällä kaiken ylimääräisen pois, siis kaiken mitä en oikeasti halunnut tehdä. Niitähän oli useita, yksi niistä oli vtseuran jättäminen ,mikä ei todellakaan ollut ainoa.

Käytin lausetta : "pakko ei ole kun paskoa ja kuolla" ja mitä enemmän asioita jätin, sitä enemmän taakka keveni.tietenkin vtseura oli isoimpia taakkoja.

Tärkeintä on terveys ,lapset ja todelliset ystävät jotka ovat tukena ja apuna joka asiassa. Niitä sinulla on, ehkä ei seurakunnassa mutta kuitenkin.

Tietenkin koko perhe kasassa on se toivottavin vaihtoehto ja kaikki työ sen eteen olisi hyvä tehdä jos jotain on vielä tehtävissä. Perhe ja lapset on ykkösprioriteetti ja sen rinnalla vtseurat ja muut kantturat kannattaa ainakin väliaikaisesti siirtää Ö-mappiin kunnes asiat saadaan kuntoon.


Tässä ei mikään vtseuran neuvo : "rukoile ja tee kenttää enemmän " neuvo toimi, jos niin muukaan.


Toivon parasta ja kaikki mahdollinen tsemppi sinne. Lisäksi, vaikka täältä ei niin apua tulisikaan (eihän täällä niin ammattilaisia ole) tai ei tunnu siltä, ollaan me silti näissä tilanteissa läsnä ja

"Autetaan" jos pystytään ,jos ei muuten niin kuuntelukavereina joille saa avautua, sekin auttaa.

[YksinäinenSusi]

Mun tilanne oli sellainen että olin kans menny naimisiin syntymä-jt:n kanssa. Itse olin enemmän maailmasta mukaan tullut, koska oma äiti ei ollu mukana.

Me emme (vaimoni ja minä) sopineet toisillemme ja meillä oli lapsi. Vaimoni erosi ensteks järjestöstä, sitten minusta. Minä tein sopimukset sosiaalitoimistossa, että saan viedä lapseni kokoukseen avioeron jälkeen.

En kuitenkaan ollut sydämestäni mukaan tullut jehovantodistaja, vaan enemmänkin minut oli lapsena peloteltu mukaan sukulaistätini pelottelemana ja sitten liityin 18v. jehovantodistajiin.

No jonkin aikaa kävin kokouksissa ja vein lapseni sinne myös ja ex-vaimoni ei vastustellut asian vuoksi, koska meilla oli kaikesta sopimukset mustaa valkoisella kellonaikoineen päivineen.

Myöhemmin itse väsyin tähän, koska uskoni asiaan oli heikko ja melkein pelkkää teatteria salaisine paheineni.

Sitten erosin itsekin jehovantodistajista, kuten syntymä-jt-vaimoni oli jo aiemmin tehnyt.

Olihan se appivanhemmille ja muille seurakuntalaisille järkytys, mutta kun ei voi uskoa niin sitten ei voi ja näytelläkään ei jaksa lopun elämää. On tehtävä päätös.

Kaikki on mennyt ihan hyvin silti. Lapseni mummu ja pappa veivät lastani kokouksiin usein, enkä kieltänyt sitä, eikä ex-vaimonikaan aluksi. Ex-vaimoni myöhemmin kyllä kielsi viemästä lastamme konventtiin, kun lapsi ei halunnut sinne mennä ja karkasikin metsään piiloon kun mummu ja pappa halusivat viedä väkisin retuuttamalla lapsemme konventtiin.

Minä en kuitenkaan kieltänyt viemästä, mutta kehotin lastamme piileskelemään metsässä kun mummu ja pappa tulevat hakemaan konventtiin. Sillä tavoin siitä aina selvittiin. Mummu ja pappa kyselivät että missä se poika on kun pitäisi mennä konventtiin. Sanoin etten tiedä, jossain se huitelee kavereittensa kanssa.

Kannattaa valita kaikessa rehellisin tie. Kyllä lapset mukautuvat tilanteeseen. Ja ei ne lapsetkaan kauan jaksa uskoa, jos molemmat vanhemmatkin ovat huonouskoisia. Esimerkki tekee tehtävänsä ja lapset jäävät pois asiasta.

Eli rehellisyys. Voi vaikkapa perustella että "olisi väärin roikkua mukana vain sen tähden että pelkää harmagedonia, mielestäni rakkaus Jehovaan on tärkeämpi syy ja kun en rakasta Jehovaa niin en halua harmagedoninkaan vuoksi pelkästään roikkua mukana."

Eli rehellisyys kaikessa sanomisessa. "asia ei anna minulle mitään","en usko enää asiaan","uskohan on vapaaehtoista ja en tahdo enää uskoa","Suomessa on uskonnonvapaus" ja niin edelleen.

Rehellinen asioiden sanominen vaikuttaa lapsiinkin ja hekin haluavat sanoa sitten asiat rehellisesti, kun ovat tarpeeksi vanhoja sanomaan asiat rehellisesti ja torppaamaan turhat tuputukset ja väkisin kokouksiin viemiset.

Jokainen ansaitsee rehellisen vastauksen. Mitä rehellisempi on itselle ja muille niin sitä paremmin ja mutkattomammin asiat etenevät. Maailmassa on helppo olla rehellinen, kun saa olla. Ei tarvi epärehellisesti sanoa haluavansa ja rakastavansa asioita joita ei ollenkaan rakasta eikä halua.

Jehovan todistajien tervehtimistä ei tarvi ex-jt:n pelätä. Tervehtii vain menemään. Eihän se ole ongelma kuin niille jotka ovat vielä jehovantodistajia. Hehän he pelkäävät kohtaamista enemmän kun eivät saa tervehtiä.

Ex-jehovantodistaja taas saa tervehtiä jehovantodistajia, koska ei ole enää järjestö määräämässä siitäkään. Tervehtii vain menemään ja vieläpä iloisesti ja reippaasti.

Jos jehovantodistajat ei tervehdi takaisin niin sehän vain johtuu siitä järjestön kiellosta, ettei saa tervehtiä. Siksi siitä ei kannata ottaa nokkiinsa. He haluaisivat tervehtiä, mutta kun eivät saa.

[Veli-Hopea]

Eli rehellisyys.

Niin, no jos tuon tien valitsee niin ei sitä oikein voi jehovantodistajana jatkaa kun nämä kaksi ei mene yhteen.

Hassulta se kuulostaa mutta näin se menee kun asiaa käy läpi.

[almi]

Tervetuloa veljesseuraan! Toivotan voimia raskaaseen tilanteeseen. Olet onneksi päässyt jo melkoisen kynnyksen yli, kun pystyt kertomaan täällä meille, mitä ajattelet. Epäilyksien tunnustaminen ääneen on tosi iso juttu. Voit nyt suunnitella järjestöstä lähtemistä, joka on taas askel kohti parempaa tulevaisuutta. Ymmärrän pian 17 vuotta sitten järjestöstä eronneena, että ratkaisu ei ole helppo mutta voin myös kertoa kokemuksesta, että ajan saatossa on helpompi hengittää.

[Vieraas]

Toisaalta mietityttää eron vaikutus lapsiimme. Selvää on se, että mahdollisessa avioerossa lapset tulevat jäämään minulle. Mutta toki tulevat puolison luon käymään hän varmasti haluaa viedä heitä kokoukseen. Toisaalta en tiedä, haluanko häntä väkisin kieltääkään heitä sinne viemästä, sillä lapsilla on paljon hyviä ystäviä salilla. Mutta toisaalta en haluaisi yhtään, että heitä pelotetellaan enää Saatanalla ja Harmagedonilla. Pelottaa myös mitä puoliso ja hänen sukulaisensa puhuvat. Ja millaista hämmennystä se lapsiin aiheuttaa, ettei toinen vanhempi uskokaan paratiisiin? Varsinkin tytär on viime aikoina kovasti innostunut paratiisista. Onhan se kaunis tarina, jotenkin tuntuu pahalta viedä se pois heiltä. Toisaalta olen todella iloinen, jos heille ei enää puhuta Saatanasta ja Harmagedonista. Se on alusta asti tuntunut todella pahalta.

Lasten osaltahan lähtökohta ei ole helppo. Oman vaatimattoman kokemukseni pohjalta sanoisin, että se laastari kannattaa ehkä repäistä irti kerralla, vaikka sattuukin ja lujaa. Tietysti vasta siinä saumassa kun tilanne on järkevä moiselle operaatiolle. Jollekin lapselle uskomuksista luopuminen voi olla katkera paikka, toisella mennä yllättävänkin helposti. Ikä tietysti vaikuttaa todella paljon.

Lapsikin tunnistaa yleensä epärehellisyyden, joten sinne välimaastoon tuskin kannattaa tätä Totuus™-kuviota jättää. Männä polvethan perinteisesti vaikenivat mokansa kuoliaaksi ja seuraavat polvet niitä sitten terapeutin kanssa penkovat. Oma, muuttunut kanta Totuuden™ suhteen kannattanee kertoa avoimesti. Ikäväähän tässä on se, että tavallaan on tullut mokatuksi ja se on pakko myöntää. Onneksi muutama muukin on mokannut ja tulee mokaamaan.

Asia tietysti saattaa mutkistua jos vanhemmat ovat eri linjoilla. Veikkaanpa, että ajan myötä fiksu lapsi kuitenkin huomaa miten sekavaa tavaraa se Totuus™ on, varsinkin jos toinen vanhemmista antaa tolkullisempia vastauksia hankaliin kysymyksiin. Saattaa se lapsi myös osata sopeutua eri vanhempien kantoihin ja maailmankuvaan kun aikaa kuluu. Omassakin suvussa yksi liki aikuinen näyttää valinneen Totuus Light™ -brändin, joka sisältää esim. paljon maailmallisia kavereita. Vilpittömyydestä voidaan tietysti olla monta mieltä, mutta ainakin äiti ja isoäiti tuntuvat olevan suht tyytyväisiä.

Todella huono skenaariohan on sota vanhempien kesken. Erittäin suosittu metodi toki.

Puoliso, suku ja muut JT-harhaan jääneet tulevat todennäköisesti demonisoimaan joka tapauksessa, joten pahoille puheille kannattaa viitata täydellisesti kintaalla. Demonisointi kuuluu Jehovan todistajan toimenkuvaan, muussa tapauksessa maailmankuva voisi horjua. Totuus ei pala tulessa, Totuudesta™ ei aina voi sanoa samaa. Eli aika korjaa valheet.

Tässä muutama ajatus perustuen omaan kokemukseeni. Noin yleisesti ottaen kannattanee jollain tähtäimellä kokeilla ammattiauttajia, joille voi avata koko elämäntilanteensa. Tutut ja varsinkin sukulaiset ovat näissä asioissa jäävejä konsultteja.

[ei kiirettä]

Entä jos ihan ensin vaan muuttaisit lasten kanssa omaan asuntoon ja järjestelisit arkielämän uusiksi? Viralliset erot on isoja juttuja eikä niillä ole kiire, niin puolisosta kuin järjestöstä.

[Mag Mell]

"Onhan se kaunis tarina, jotenkin tuntuu pahalta viedä se pois heiltä."

Eihän sinun lähtösi mitenkään automaattisesti tätä lasten illuusiota alas ammu, luulisin?
Kai tuon ikäisille voi jo kertoa että jokainen saa ihan itse päättää sen mihin uskoo, ja että jos he haluavat uskoa paratiisiin jatkossakin, saavat he niin tehdä ihan rauhassa vaikka äiti/isä (tai kuka muu tahansa) olisi eri linjoilla. Ja että jos joskus myöhemmin tuleekin toisiin ajatuksiin (kuten ko. vanhempi nyt tässä on tehnyt), sekin on ihan okei, kunhan vaan pysyy rehellisenä itselleen.
Uskonnon (ja uskomisen tai uskomattomuuden) vapauden alleviivaaminen jt-propagandan jälkeen saattaa hyvinkin olla enemmän kuin paikallaan. Lasten on tärkeää tietää että he saavat ja voivat itse tehdä itseään koskevia päätöksiä, ja toimia muutenkin sen mukaan miten itsestä tuntuu parhaalta, ilman että kaikkea sanellaan aikuisten toimesta (kuten uskonnon tietäen ja tuntien oletan tähän saakka enempivähempi tehdyn).

Olen itsekin avioeroperheen kasvatti, tosin meillä se meni niin päin että normaali lapsuus päättyi eroon, sen jälkeen alkoi lahkolapsuus, kun jt-vanhempi näin päätti. Missään vaiheessa ei lapsilta kysytty mitä he haluavat, haluavatko uskoa paratiisiin tai koko siihen hömppään, vaan vanhemman päätöksellä tästä tuli pakko ja automaattinen, ehdoton oletus ja odotus. Vaihtoehtoja ei ollut.

Paratiisitarinat olivat varmasti silloinkin kauniita, mutta se mitä oikeasti olisin tarvinnut, halunnut, ja kaivannut, oli tasapainoinen näkemys siitä että on olemassa vaihtoehtoja. Että saa miettiä ja pohtia ja valita (jotain, ihan mitä tahansa) vapaasti itse, eikä niin että vanhempi sanelee kaiken, elämän tarkoitusta myöten.

[Tony]

Liityin Jehovan todistajiin alle kaksikymppisenä, koska rakastuin yhteen heistä. Oppikin vetosi monella tapaa, vaikka en tiedä, olenko koskaan oikeasti uskonut kaikkeen. Alussa olin kuitenkin melkoisen "innokas", koska halusin näyttää, etten suinkaan liittynyt uskontoon vain puolison vuoksi. Vuosien varrella kaikki into on kuitenkin hiipunut ja kaikki on alkanut maistua puulle. Kaikki uskoon liittyvä tuntuu vain velvollisuudelta.

Jehovantodistajuus tuntuu velvollisuudelta, koska sitähän se hyvin pitkälti on. Kellokortti kaulassa painetaan tuntia sisään, ja jos ei paineta, tulee sanomista. Sama homma jos et osallistu kokoontumisiin oletuksen mukaisesti. Jehovantodistajuuteen on sisäänrakennettu tietynlainen krooninen riittämättömyyden ilmapiiri. Jehovan todistajan ainoa todellinen etu on tehdä aina vain enemmän, ja tuntea loputonta huonoa omaatuntoa.

Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun edes vierailen missään järjestöä kriittisesti tarkastelevalle sivustolla. Niin pelottavaa ero kuitenkin on, etten ole aiemmin uskaltautunut. Onneksi sukulaiseni eivät ole mukana ja minulla on myös maailmallisia kavereita. Ihan tarkoituksellani olen koittanut lähentyä työkavereideni kanssa kevään aikana ja olenkin saanut yhden todella hyvän ystävän sieltä. Silti pelottaa se, että seurakunnan jäsenet alkavat kartella. Olen vieläpä asiakaspalvelutyössä ja heihin varmasti tulen töissä törmäämään.

Onhan se aina eräänlainen kulttuurishokki, kun törmää tuttuun entisestä elämästä ja tämä katsoo vain läpi, kuin ei tuntisi tai edes huomaisi. Siihenkin kuitenkin jollain tasolla tottuu. Tietyssä pisteessä voi alkaa suhtautumaan asiaan jopa sosiologisen havainnoinnin pohjalta. Eli että miten Jt:n käytös muuttuu kun näköpiiriin tupsahtaa entinen sellainen.

Onni on että koko elämäsi ei ole kietoutunut järjestön ympärille, kuten järjestö haluaisi. Ulkopuolella on edes jotain mihin tarrautua. Niihin otekohtiin kannattaakin nyt panostaa.

Toisaalta mietityttää eron vaikutus lapsiimme. Selvää on se, että mahdollisessa avioerossa lapset tulevat jäämään minulle. Mutta toki tulevat puolison luon käymään hän varmasti haluaa viedä heitä kokoukseen. Toisaalta en tiedä, haluanko häntä väkisin kieltääkään heitä sinne viemästä, sillä lapsilla on paljon hyviä ystäviä salilla. Mutta toisaalta en haluaisi yhtään, että heitä pelotetellaan enää Saatanalla ja Harmagedonilla. Pelottaa myös mitä puoliso ja hänen sukulaisensa puhuvat. Ja millaista hämmennystä se lapsiin aiheuttaa, ettei toinen vanhempi uskokaan paratiisiin? Varsinkin tytär on viime aikoina kovasti innostunut paratiisista. Onhan se kaunis tarina, jotenkin tuntuu pahalta viedä se pois heiltä. Toisaalta olen todella iloinen, jos heille ei enää puhuta Saatanasta ja Harmagedonista. Se on alusta asti tuntunut todella pahalta.

Tällainen asetelma lienee yksi vaikeimmista. Näissä tilanteissa innokkaat Jt-puolisot saattavat vain lisätä pökköä teokratian pesään, ja lapset ovat enimmän höyryn keskellä. Seurakunnan ja Jt-sukulaisten säestäessä vieressä.

Toisaalta lapsilla on näissä tilanteissa myös mahdollisuus valita toisin, kun toinen vanhempi antaa sille mahdollisuuden.

Tässä vaiheessa kovasti onnea matkaan. Toivottavasti voimme olla avuksi matkasi varrella.

[Veli-Hopea]

Onhan se aina eräänlainen kulttuurishokki, kun törmää tuttuun entisestä elämästä ja tämä katsoo vain läpi, kuin ei tuntisi tai edes huomaisi. Siihenkin kuitenkin jollain tasolla tottuu.

Joo, viimeviikolla tuli törmättyä kahteen eri todistajaan ja sen lisäksi tällaiseen kärrytodistaja pariin.

Kärrytodistajia en edes tunnistanut.. kaukonäkökin huono, enkä viitsinyt mennä lähemmäksi häiritsemään mutta nämä kaksi muuta oli ihan tuttuja,vielä mukana ollessa kenttäkavereita joskus ja vapaa-ajallakin joskus toilailtiin muuten vaan tai jossakin yhteisissä pallo/kiekkopeleissä.

Sen verran on jo rohkeutta kohdata ylpeänä todistajia, että käänsin kurssin suoraan kohti ja ihan hakemalla hain katsekontaktia ja pientä juttutuokiota tyyliin : " mites menee" jne jne smalltalkkia.

En onnistunut kylläkään, se sama tuttu läpikatse tuli molemmilta, toisella naama peruslukemilla ja toisella leveä hymy.

Sattuihan se vieläkin ja varmaan jatkossakin, mutta onhan tuohon jo tottunut. Ei se enään niin mieltä pahoita kuin ennen. Tilalle on tullut ystäviä, sellaisia jotka eivät katsele läpi. Kaikki on hyvin.

Uudet ystävät eivät hylkää,eivät vaikka palaisin todistajiin. Se on aitoa se. Hyviä ihmisiä.

[marseille]

Kiitos teille kaikille kovasti vastauksista! Rehellisyys se on varmasti paras tie. Tämä pitkään jatkunut mukana roikkuminen ja epärehellisyys kyllä syö sisältä ja kuluttaa. Ammattilaisapua täytyy kyllä harkita. Ja varmasti pitää olla valmis tarjoamaan myös lapsille sitä mahdollisuutta tarvittaessa. Katselinkin jo UUT:n vertaistukiryhmiä, mutta omalla paikkakunnalla niitä on tarjolla vasta syksyllä. No eipä siihenkään onneksi kauan ole.

Jehovantodistajuus tuntuu velvollisuudelta, koska sitähän se hyvin pitkälti on. Kellokortti kaulassa painetaan tuntia sisään, ja jos ei paineta, tulee sanomista. Sama homma jos et osallistu kokoontumisiin oletuksen mukaisesti. Jehovantodistajuuteen on sisäänrakennettu tietynlainen krooninen riittämättömyyden ilmapiiri. Jehovan todistajan ainoa todellinen etu on tehdä aina vain enemmän, ja tuntea loputonta huonoa omaatuntoa

Oi kyllä! Tuo riittämättömyyden ilmapiiri on niin totta! Ja niin kuluttavaa. Vaikka kuinka yrittäisi sanoa itselleen, ettei enempään pysty, silti aina takaraivo sanoo, että pitäisi vain tehdä enemmän ja enemmän. Ja juuri kun tarvitsisi lepoa ja tukea ja kannustusta, saakin ohjeita käydä enemmän kentällä ja muistaa tulla jokaiseen kokoukseen.

Juuri tällä hetkellä kyllä tuntuu, että ratkaisu on tehtävä melko nopeastikin. Vaikka siitä seuraisi mitä vaikeuksia, alkaa tämä sisäinen tuska mukana roikkumisesta koitua liian suureksi.

Onneksi tosiaan on noita järjestön ulkopuolisia ystäviä valmiiksi. Tänään juuri kävin taas ihanan kannustavan puhelun ihanan ystävän kanssa ja sain lupauksen lastenhoitoavustakin tulevien muutosten aikana.

[Veli-Hopea]

Marseille ei muutakuin rohkeana ja ylpeänä kohti tulevaisuutta ja hyvää elämää hyvien ystävien kera!! Ei enään riittämättömyyden tunnetta, sitä ei kukaan kaipaa.

Sinulla kun kerran on ystäviä,olet miljoonan taalan arvoinen heille (tietysti meillekkin) , niin riität yllinkyllin sellaisena kuin olet .

Ei muutakuin tervetuloa tervehdysprosessin alkuun, tästä se elämän suunta kun vain paranee, uskallan väittää

[Misled]

Kiitos teille kaikille kovasti vastauksista! Rehellisyys se on varmasti paras tie. Tämä pitkään jatkunut mukana roikkuminen ja epärehellisyys kyllä syö sisältä ja kuluttaa. Ammattilaisapua täytyy kyllä harkita. Ja varmasti pitää olla valmis tarjoamaan myös lapsille sitä mahdollisuutta tarvittaessa. Katselinkin jo UUT:n vertaistukiryhmiä, mutta omalla paikkakunnalla niitä on tarjolla vasta syksyllä. No eipä siihenkään onneksi kauan ole.

Jehovantodistajuus tuntuu velvollisuudelta, koska sitähän se hyvin pitkälti on. Kellokortti kaulassa painetaan tuntia sisään, ja jos ei paineta, tulee sanomista. Sama homma jos et osallistu kokoontumisiin oletuksen mukaisesti. Jehovantodistajuuteen on sisäänrakennettu tietynlainen krooninen riittämättömyyden ilmapiiri. Jehovan todistajan ainoa todellinen etu on tehdä aina vain enemmän, ja tuntea loputonta huonoa omaatuntoa

Oi kyllä! Tuo riittämättömyyden ilmapiiri on niin totta! Ja niin kuluttavaa. Vaikka kuinka yrittäisi sanoa itselleen, ettei enempään pysty, silti aina takaraivo sanoo, että pitäisi vain tehdä enemmän ja enemmän. Ja juuri kun tarvitsisi lepoa ja tukea ja kannustusta, saakin ohjeita käydä enemmän kentällä ja muistaa tulla jokaiseen kokoukseen.

Juuri tällä hetkellä kyllä tuntuu, että ratkaisu on tehtävä melko nopeastikin. Vaikka siitä seuraisi mitä vaikeuksia, alkaa tämä sisäinen tuska mukana roikkumisesta koitua liian suureksi.

Onneksi tosiaan on noita järjestön ulkopuolisia ystäviä valmiiksi. Tänään juuri kävin taas ihanan kannustavan puhelun ihanan ystävän kanssa ja sain lupauksen lastenhoitoavustakin tulevien muutosten aikana.

Laitoin sulle yksityisviestin!