Veljesseura.org

Hei kaikki!

Haluaisin nyt saada teiltä vertaistukea ja kysynkin, että mikä sinulle on ollut kovinta/ haastavinta jehovan todistajista eron jälkeen/ eron jälkeisessä elämässä?

Itselleni on ollut vaikeinta se, kun on pitänyt opetella elämään elämää ikäänkuin aivan alusta. Toki olen halunnut erota jehovan todistajista. Vaikeaa ja samalla raskas prosessi on ollut tuo maailmankuvan uudelleen rakentaminen ja elämälle uuden tarkoituksen löytäminen. Se on vienyt paljon aikaa ja kuluttanut voimavaroja. Ei ole todellakaan helppoa erota jehovan todistajista vaan se on pitkä ja kivinen tie.

Kiitos jo etukäteen, mikäli ehdit vastata.

Uuden maailmankuvan rakentaminen on ehdottomasti ollut haastavaa, ja on yhä. Omalla kohdallani kyseenalaistaminen ei päättynyt lahkon oppeihin, vaan päädyin kyseenalaistamaan aivan kaiken. On vaikea löytää jotain tarkoitusta elämälle, kun ei ole tieteellistä näyttöä sille, että mikään olisi viime kädessä muuta kuin alkeishiukkasten vuorovaikutusta (tai oikeastaan kvanttivaahdon ärjyvää kaaosta ilman aikaa tai paikkaa). Ja jos makrotasolla toimiva tietoisuus on harhaa, sitä on myös vapaa ja valintoja tekevä yksilö. Näiden asioiden kanssa kamppailen yhä. Elämässä pitäisi olla jotain, mihin uskoa (ei välttämättä mitään yliluonnollista), mutta jehovantodistajuuden jälkeen uskominen on vaikeaa.

On myös vaikeaa oppia elämään ja toimimaan oikein tässä yhteiskunnassa, kun on lapsesta asti pitänyt itsestään selvänä, että se on paha ja tuhoutuu pian, ja että todellista merkitystä on vain Jehovan palvonnalla.

Lahkon opetuksista ja säännöistä johtuvat ahdistus, masennus, pelko ja huono itsetunto voivat myös ikään kuin kroonistua ja "jäädä päälle", vaikka usko niiden alkuperäisiin lähteisiin katoaisi. Näin on käynyt omallakin kohdallani. Nykyään puhutaankin yhä useammin uskonnollisesta traumaoireyhtymästä.

Kaikkein haastavimmaksi on kuitenkin osoittautunut ihan yksinkertaisesti se virallisen eron jälkeen tapahtuva karttaminen. Se, että aikaisemmin läheiset ihmiset eivät ole enää edes näkevinään, on ollut ainakin itselleni paljon kovempi paikka kuin osasin etukäteen edes kuvitella. Se, että samanaikaisesti tuntee vihaa, surua, välittämistä ja myönteisiä muistoja, luo erittäin epätodellisen olon ja vyyhdin, jota on aika julmetun vaikea purkaa.

Vaikka en ole useisiin vuosiin uskonut jehovajuttuihin, omat haasteeni ovat yhä ratkaisematta ja ottaneet minusta melkoisen niskalenkin. Siksi olen tällä hetkellä hoidossa.

EDIT: Se on aina hyvä muistaa, että täällä Sipilästanissakin apua saa tarvittaessa, kun sitä vain jaksaa ja uskaltaa hakea.

Hei weathertop ja muut!

Joo, itsekin olen huomannut sen,että jehovan todistajien ajatus/ asenne " maailma on paha paikka ja vain välivaihe kohti parempaa paratiisia" on todella syvällä mielen kerroksilla. Se on vaikeuttanut elämän merkityksellisyyden löytämistä. Jehovan todistajilla kun on syvällä se, että opiskelu on turhaa ja tietyt harrastukset ovat mm. olleet turhia, vääriä. Nyt kun itsellä on ollut se vapaus valita omat harrastuksensa, mikä on tietysti hienoa, niin on vaan huomannut, että taustalla kummittelee sitkeästi tuo jehovantodistajien asenne jt- yhteisön ulkopuolista maailmaa kohtaan. Se jt- asenne " maailma on paha paikka" on tapa katsoa maailmaa ja nähdä maailma hyvin negatiivisessa valossa, täynnä pahuutta olevana paikkana.

Itse lähdin lahkosta jo reilu 10 vuotta sitten ja syynä oli sisäinen pahoinvointi, joka diagnosoitiin keskivaikeaksi masennukseksi. Kävin julkisella puolella terapiassa useamman vuoden ja se vahvisti itsetuntoani ja uskoa elämään. Toki vieläkin kamppailen aina välillä henkisen hyvinvoinnin puolesta. Jehovantodistajuuden lisäksi kotonamme oli perheväkivaltaa.

Tuo mainitsemasi ristiriitainen suhde jehovantodistajuuteen, että tunnet vahvoja negatiivisia tunteita ja myös positiivisia tunteita lahkoaikoja kohtaan on kyllä itsellekin ihan tuttua. Sen asian kanssa on toki tehtävä työta ja sekin vie voimia. Sellaisessa ristiriitaisessa tilanteessa olen pysähtynyt pohtimaan jt- opin hyviä ja huonoja puolia ja tähän päivään asti nuo miinukset ovat olleet enemmistö. En vain yksinkertaisesti usko jumalaan ja siitä syystä en voisi kuvitellakaan palaavani yhteisöön. Lisäksi elämässäni on nyt muita asioita ja en voisi kuvitellakaan jehovantodistajuutta elämäntavaksi. Jehovan todistajistä lähtiessäni olin hyvin vahvasti ateisti, mutta ajan kuluessa se on muuttunut jonkin verran. NYt ajattelen, että jumala voi olla olemassa tai sitten ei ole, mutta sillä ei ole omassa elämässäni mitään merkitystä. En vain yksinkertaisesti tee sillä tiedolla mitään, on jumala olemassa tai ei. Sairastuin syöpään jokin aika sitten ja se oli myös vahvasti sellainen kokemus, että en usko jumalaan ja mieleeni ei olisi tullut missään vaiheessa rukoilla tms. hengellistä toimintaa. Toki psykiatrian sairaanhoitajan kanssa keskustelin sairauden mukanaan tuomista asioista ja sen koin helpottavaksi. Nyt olen toistaiseksi parantunut sairaudesta.

Hei taas weathertop

Karttamisesta vielä sen verran, että itse koin lahkolaiset pitkään ahdistavina ja tästä syystä karttaminen ei ollut minulle hirveä ongelma. Olin vain niin täynnä koko uskontoa. NYt tilanne on toinen, kun olen saanut etäisyyttä uskontoon ja se ei ole enää niin paljon iholla. Toki toivoisin, että suhteeni kaikkiin sukulaisiin palautuisi. Onneksi muutama sukulainen pitää minuun yhteyttä. Toivon sinulle kovasti voimia ja että saat omia haasteitasi ratkaistua!

mymmeli kirjoitti:Hei taas weathertop

Karttamisesta vielä sen verran, että itse koin lahkolaiset pitkään ahdistavina ja tästä syystä karttaminen ei ollut minulle hirveä ongelma. Olin vain niin täynnä koko uskontoa. NYt tilanne on toinen, kun olen saanut etäisyyttä uskontoon ja se ei ole enää niin paljon iholla. Toki toivoisin, että suhteeni kaikkiin sukulaisiin palautuisi. Onneksi muutama sukulainen pitää minuun yhteyttä. Toivon sinulle kovasti voimia ja että saat omia haasteitasi ratkaistua!

Kiitos!

Useimpien todistajien kohdalla koen karttamisen helpotuksena, koska eipähän tarvitse pysähtyä kuuntelemaan mitään typeriä kysymyksiä ja muita löpinöitä. Joitakin poikkeuksia on, ehdottomasti isoimpana niistä se, että aikaisemmin lämpimät välit ainoaan elossa olevaan perheenjäseen ja tämän puolisoon katkesivat kuin seinään. Tämä on se isoin juttu, varsinkin koska en ole ääri-introverttina koskaan kyennyt luomaan ja ylläpitämään useita läheisiä ihmissuhteita. Itse asiassa on näyttöä siitäkin, että jehovantodistajakasvatus voi johtaa puutteellisiin sosiaalisiin taitoihin ihan aivojen kehityksen tasolla.

On minullakin pari läheistä perheenjäsentä, joita kaipaan jt- yhteisöstä ja pistäähän se surulliseksi, kun välit eivät ole rennon luontevat ja tällä hetkellä ei ole välejä ollenkaan. Esimerkiksi suhde omaan siskoon tai veljeen on kuitenkin sellainen, mitä ei kukaan muu voi korvata.

Laitetaanpa vielä linkki tuota aivojen kehitystä koskevaan kirjoitukseen, kun asian kerran mainitsin:

https://freedomofmind.com/how-jehovahs- ... -children/

mymmeli kirjoitti:On minullakin pari läheistä perheenjäsentä, joita kaipaan jt- yhteisöstä ja pistäähän se surulliseksi, kun välit eivät ole rennon luontevat ja tällä hetkellä ei ole välejä ollenkaan. Esimerkiksi suhde omaan siskoon tai veljeen on kuitenkin sellainen, mitä ei kukaan muu voi korvata.

Erittäin totta. Lahko, joka vaatii jäseniltään tällaisten suhteiden katkaisemista, ei ole pelkästään ankara vaan yksiselitteisesti paha, julma ja ihmisoikeuksien vastainen.

Weathertop!

Ja alussa mainitsemasi sääntöihin kasvaminen on myös minulle ollut todella kova juttu, kun erosin jehovan todistajista. Ihminen on tavallaan siis tottunut siihen, että on joku ulkopuolinen auktoriteetti, joka määrittää miten saa pukeutua, käyttäytyä eri tilanteissa. Oma ajattelu on saatanan kuiskuttelua yms. Karttaminenhan on suurinta rakkautta luopiota kohtaan, jotta tällä menettelyllä saataisiin lahkosta eronnut palaamaan takaisin. Tällä tavalla minusta ikäänkuin kiristetään henkilö takaisin.

mymmeli kirjoitti:Karttaminenhan on suurinta rakkautta luopiota kohtaan, jotta tällä menettelyllä saataisiin lahkosta eronnut palaamaan takaisin. Tällä tavalla minusta ikäänkuin kiristetään henkilö takaisin.

Lahkossa on paljon esimerkkejä orwellilaisesta käänteispuheesta. Ylin johtoporras kutsuu itseään orjaksi, työtehtävät ovat etuja ja karttaminen on rakkaudellinen järjestely.

Romaanissa 1984 rakkausministeriö keskittyy kidutukseen ja totuusministeriö sekä propagandan tuottamiseen että historian kirjoittamiseen jatkuvasti uusiksi. Tuon lukeminen sai minut näkemään Jehovan todistajat paljon aiempaa karmivammassa valossa, ja täydestä syystä. Yhdistäviä tekijöitä on niin paljon.

Tässä avaus, josta olisi paljon sanottavaa. Kyllä se kovin paikka minullekin on ollut se kartetuksi tuleminen. Ihmisiä, jotka olivat todella lähellä sinua vuosikausia ei enää ole olemassa. Edes tekstiviestiä ei tule hyvästiksi. Yksinäisyyden, pahanolo, katkeruuden ja epätoivon tunteet olivat todella pinnassa ensimmäisinä vuosina. Omaa sovitustyötäkin edelleen tekemättä, joten yksilötasolla en jäseniä tuomitse, vaikka aika äkäistä läppää välillä täällä heitänkin. All for Veikko.

Tämä on minusta yksilön toipumisen kannalta ehkä tärkein kysymys ja siksi koetan vastata tähän parhaan kykyni mukaan, kunhan saan ajatukseni järjestykseen ja sanat jonoihin.

Vihan voittaminen on ehdottomasti omalla kohdallani yksi iso haaste. Tietty määrä vihaa on ihan tervettä ja voi olla voimavarakin, mutta liiallinen määrä vain ruokkii lamauttavaa ahdistusta.

Tällä hetkellä tilanne on se, että tunnen huomattavaa vihaa kaikkia Jehovan todistajia kohtaan, vaikka rationaalisella tasolla tiedänkin rivijäsenten olevan ensisijaisesti indoktrinoinnin uhreja. En moiti itseäni tästä, koska tiedän, että nämä ovat pitkiä prosesseja, joissa ei hoppuilu auta. Ymmärrän, että moni muu on kamppaillut pitkään samojen juttujen kanssa, päässyt lopulta eroon ylenpalttisesta vihasta ja kyennyt kohdistamaan jäljelle jääneen vihan oikeisiin osoitteisiin eli johtoportaaseen ja mahdollisesti muihin lahkon vallankäyttäjiin (joista kaikki perusvanhimmista alkaen oikeasti ansaitsevatkin osansa vihasta). Ja ehkä myös niihin tämän yhteiskunnan viranomaisiin ja poliitikkoihin, jotka voisivat puuttua asioihin mutta eivät viitsi.

Väkivaltaisia kostofantasioitakin on ollut, mutta en aio toteuttaa niitä. Lopputuloksenahan olisi vain se, että todistajat pääsisivät uhriutumaan lisää. Olen päätynyt siihen, että paras tapa kostaa on lahkon maineen vahingoittaminen, ja sehän onnistuu parhaiten levittämällä siitä paikkansapitävää tietoa. Saankin aina huomattavaa tyydytystä siitä, että jotain Tornin kannalta noloa pääsee julkisuuteen, ja se on hyvin terapeuttista.

Jonkin aikaa vihasin myös itseäni siksi, että olin pitkään aktiivisesti mukana noin sairaan, turmeltuneen ja ihmisille vakavaa vahinkoa tekevän kultin toiminnassa, mutta nyt huomaan pystyneeni antamaan itselleni anteeksi. Koen silti moraaliseksi velvollisuudekseni nakertaa omalta osaltani Tornin perustuksia siinä määrin kuin voimavarat sallivat.

Hei J Hepatiitti!

Kiva, että ehdit vastata. Joo, kyllä tuo karttaminen on tosi kova juttu, vaikka toisaalta tiedän myös tapauksia, joille se ei sitä ole. Joku on jopa kokenut sen helpottavana. Omalla kohdallani , eroni alkuaikoina koin joidenkin sukulaisten kohdalla sen helpottavana, että sain heihin etäisyyttä ja ei tarvinnut pitää enää yhteyttä. Tähän liittyivät perheen sisäiset ristiriidat, jotka eivät puhumalla olisi selkiytyneet. Nyt, kun erostani on kulunut jo reilu kymmenen vuotta, niin haluaisin kyllä pitää kaikkien kanssa yhteyttä, mutta puolet heistä eivät pidä kantansa vuoksi yhteyttä. Toki jehovantodistaja- ajoilta kaipaan myös joitain ystäviä ja yhteisiä mukavia illanviettoja. Mutta varmasti karttaminen on silloin vielä erityisen raju juttu, jos on ollut erityisen läheiset välit sukulaisiinsa, ystäviinsä. Omalla kohdallani oli onneksi pari kaveria myös seurakunnan ulkopuolella, joten ihan yksin en sentään ollut. Se täytyy silti todeta, että noiden kaverien lisäksi olen tarvinnut ulkopuolista ammattiapua eroprosessissani, heikon itsetunnon vahvistamisessa. Tapasin nyt perheasioiden hoitamisen yhteydessä sukulaisiani ja minulle nousi pintaan vahvoja surun tunteita ja tajusin, että kyllä minä kaikista perheen välisistä ristiriidoista huolimatta olen kaivannut sukuani kaikki nämä reilut kymmenen vuotta. Se on ollut siellä taustalla vaikka en sitä ole ehkä halunnut myöntää. Omat sisarukset ovat kuitenkin aina omat sisarukset ja kuten aikaisemmin jo sanoin niin kukaan muu ei heitä voi korvata. Näin se vain on. Kai se on vaan ajateltava niin, että heitä en muuta, mutta omaan toimintaani voin vaikuttaa ja onneksi minä en ainakaan nyt ole hylännyt ketään. Se kyllä raivostuttaa, että jehovan todistajat ovat olevinaan tämän karttamisjärjestelyn avulla muita yläpuolella.

Hei Weathertop!

Tuo vihan tunne on itsellenikin hyvin tuttua ja eroni alkuaikoina olinkin hyvin kapinallinen. Vihasin ja tunnen edelleen vihaa sitä jehovantodistajien lahkon ristiriitaisuutta ja kaksinaamaisuutta kohtaan.Se, mitä väkivallan uhrit joutuvat järjestön sisällä kokemaan on kaukana rakkaudesta. Tällaisiin asoihin pitäisi puuttua kovemmin eikä sellaiseen jos joku sanoo kritiikkiä uskonasioista, ei enää usko jehovantodistajuuteen tai polttaa tupakkaa. Tiedän hyväksikäyttötapauksia, joissa kävi lopulta niin, että uhreja syyllistettiin.