Veljesseura.org

Näitä ketjuja selaillessa pohtii usein, onko järjestön maalailemalla pikaisella maailmanlopulla ja siihen liittyvällä hehkutuksella negatiivinen vaikutus ihmisen kykyyn suunnitella ja hahmottaa omaa tulevaisuuttaan. Ja jos on, niin missä määrin.

Tarkoitus ei toki ole esittää, että kaikkien entisten todistajien huonot valinnat johtuisivat järjestöstä, tai että yksilö voisi unohtaa järjestön varjolla oman vastuunsa, mutta yleisesti ajatellen: voisiko olla, että kun kasvat maailmassa, jossa maailmanloppu tulee aina huomenna ja seuraavan kesän konventtiakaan ei ehkä tule, että tällainen maailmankuva saattaa heikentää merkittävästi joidenkin yksilöiden mahdollisuuksia hahmottaa omaa tulevaisuutta?

Miten sinä koet oman kykysi suunnitella tulevaisuutta?

Lahkon indoktrinaation vaikutuksesta ja Harmagedonin pelon vuoksi en hakeutunut opiskelemaan peruskoulun jälkeen. Menin hanttihommiin ja ryhdyin tienraivaamaan. Tämä oli yksi suurimmista ja kauaskantoisimmista virheistä elämässäni. Siitä on koitunut monenlaisia hankaluuksia - eikä vähiten taloudellisia - ja tuon virheen paikkaaminen vaati myöhemmin kovasti ponnistelua.

Itse taas rakastan tulevaisuuden suunnittelua. Haaveita ja suunnitelmia. Elämä kuitenkin menee miten menee ja sen hyväksyn. Ennen sitä ei kai uskaltanut ääneen sanoa, että oli pidemmällekkin suunnitelmia, kun kaikki olivat siinä moodissa, että loppu tulee huomenna. Osasin olla ihan hys hys. No sitä en suunnitellut, että eroaisin jt, mutta elämä välillä yllättää. Tarvitsen elämälleni aika ajoin jotain suuntaa ja silloin suunnittelen, muuten aika valuu käsistä ja kas vuosi meni. Nykyään ihan parasta on kumppani, jonka kanssa suunnitellaan yhteisiä niin lyhyen kuin pitkän tähtäimen juttuja.

Ei sitä kaikkea voi järjestön piikkiin pistää, mutta ehdottomasti omista haaveista tuli luovuttua ja toisaalta kiire päästä toteuttamaan tiettyjä tarpeita koska sielu tuli myytyä sille touhulle.

Mähän en uskonut koko juttuun, ja siksi taidan olla se yksi ääni tuossa ei vaikuttanut -ruksissa.

Omia haaveita taas on ollut paljonkin, ja lahjoja niiden toteuttamiseen on ollut myös. Oon vaan niin helvetin laiska.

Itse en kuvitellut että se loppu tulee ihan puskasta (ja joskus lapsena muistan myös töräyttäneeni että "en usko Harmagedonin tulevan minun elinaikanani"), koska pitihän YK:n tuhota ensin kaikki muut uskonnot ja lopuksi aloittaa vainoamaan todistajia ja vasta sitten alkaa ihan oikeasti tapahtua. Siitäkin lienee hieman eri tulkintoja että kuinka nopeasti sen jälkeen Jehova aloittaa Harmagedonin?

Koin enemmänkin että se kokonaisuus on "lähellä", mutta ei kuitenkaan ihan heti tapahtumassa. Nykyään koen omiin valintoihin vaikuttaneen enemmänkin se yleinen henki ja kirjallisuudessa olleet kirjoitukset kuin Harmagedon.

Kaarmis kirjoitti: Omia haaveita taas on ollut paljonkin, ja lahjoja niiden toteuttamiseen on ollut myös. Oon vaan niin helvetin laiska.

Tämä on se toinen puoli asiasta. En ole koskaan ollut suorituskeskeinen ihminen. Laiskaksi mielellään itseäni tiruleeraan. Muutokset elämässä tapahtuvat yleensä kertarysäyksellä ja pakon edessä, kun sitä ennen vaan yrittää pitää silmät kiinni ja toivoa, että olo helpottaisi tekemättä asioille mitään. Terapiassa tätä on kuitenkin käsitelty myös siltä kannalta, että ei se pelkkää laiskuutta ole. Ahdistus, masennus js epäonnistumisen pelko saa vetäytymään kuoreensa. Lamaantumaan.

J Hepatiitti kirjoitti:yrittää pitää silmät kiinni ja toivoa, että olo helpottaisi tekemättä asioille mitään. Terapiassa tätä on kuitenkin käsitelty myös siltä kannalta, että ei se pelkkää laiskuutta ole. Ahdistus, masennus js epäonnistumisen pelko saa vetäytymään kuoreensa. Lamaantumaan.

Tämä. Kun on tullut turpaan riittävän kauan, alkaa jo unelmoimaan siitä, että edes nykyinen tilanne, olkoon vaikka tuskallinenkin (henkisesti, ruumiillisesti, miten vain) jatkuisi ennallaan, mieluummin kuin taas kerran mentäisiin vielä huonompaan suuntaa. Unelmat paremmasta, jopa vähäisestä onnesta, alkavat tuntumaan naurettavilta haihatteluilta. Kunhan elämästä selviäisi jotenkin...

Liian suuria suunnitelmia ei kannata tehdä.
Koittaa katsoa mikä olis realistista.
Katto päänpäällä, sapuskaa, vaatteet.
Ei kannata verrata itseään toisiin, ehkä menestyjiin.
Jos suunnittelee suuria, että esim."ensi vuonna minulla on sitä ja tätä", on suuri riski että suunnitelmat menee metsään. Sitten pettyy.
Itselle sopiva ammatti on hyvä juttu ja jos on päätä, lukee vähän enemmän.
Onko pakko olla oma asunto? Ei.
Onko pakko olla uusi auto 3 vuoden välein? Ei.
Onko auton oltava statussymboli? Ei.
Itse en pitäisi enää edes autoa jos kaupat olisi lähempänä.
Ihan pieni haave olisi silloin jos auton myisin, ostaisin tilalle jonkun autoklassikon. Museoauton. Sillä sitten gruisailisin kesäisin. "Tipparellu", "sitikka" tai "kupla". Niitä saa parilla tonnilla.

Todistajana uskoin koko ajan Harmagedonin olevan ihan nurkan takana, ja pidin itseäni liian syntisenä selviytyäkseni siitä hengissä. Todistajuus on jäänyt taakse, mutta tunne kaiken loppumisesta ihan kohta on "jäänyt päälle" ja vaikuttanut elämään hyvinkin vahvasti. Jos on jatkuvasti vahva tunne siitä, että elämä päättyy muutaman kuukauden sisällä, mielekäs tulevaisuuden suunnittelu on jokseenkin mahdotonta.

EDIT: lisätty sana "että"

Onhan se. Omalla kohdalla oikeastaan muistan yrittäneeni työntää ajatuksen Harmagedonista aina syrjään. Toisaalta välillä se oli hyvä tekosyy olla ottamatta vastuuta elämänsä suunnasta.

Nuorena aikuisena ajattelin, että on nimenomaan hölmöä olla suunnittelematta elämää eteenpäin koska eihän seurakaan minun aikanani osannut luvata milloin loppu tulee. Ajatus ei pahemmin johtanut tekoihin. Nimimerkillä: entinen aamulehdenjakaja.

Tipparellun voi saada ehkä parilla tonnilla. Kuplaa tai varsinkaan rättäriä ei saa.

Omakohtaisesti olen sitä mieltä, että lapsuuden harmagedon- tulevaisuuskuvalla on ollut osittain vaikutusta oman elämäni suunnittelussa jt:stä eroni jälkeen. Toki myös masennus on vakuttanut siihen ja se, että entisenä lahkolaisena ei tiedä mitään tästä maailmasta. Siitä , miten täällä eletään. Uran luominen yms.

Koen tärkeäksi sen, että on omia juttuja, joista on kiinnostunut. Miettiä omia unelmia ja tehdä töitä niiden eteen. Eron jälkeen sitä kuitenkin kasaantuu paljon eteen asioita ja jo tässä hetkessä voi silloin olla tarpeeksi kestämistä. Lähipiirin ja kavereiden menetys, mahdolliset henkiset ongelmat. Ei vaan pysty suunnittelemaan tulevaisuutta.

Sen kuitenkin sanon, että jt-aikoina sitä on ollut niin eristettynä tästä maailmasta, että tähän maailmaan mukaan pääseminen vie oman aikansa.

Näin jälkeenpäin, vuosien jälkeen, oleminen Jehovan todistajana oli kuin pakkopaidassa oloa suljetulla osastolla.Kyllähän sitä sitten tarvitsi aikaa jotta oppi elämään tässä maailmassa.Eläminen tässä maaimassa on selviö ja pakko.Miten sitten elää on jokaisen oma asia.Minä olen varsin tyytyväinen Jumalani kanssa joka ei ole vartiotorni lahko ja sen opit.

Hei m.naat!

Jep, kyllä se on mullakin vienyt aikaa oppia elämään tätä elämää täällä lahkon ulkopuolisessa maailmassa. Itsellä on ollut vähän sellainen olo kuin olisi tippunut avaruusoliona avaruusaluksella maanpinnalle. Sitä on ihmetellyt kaikkea ja oppinut elämään elämää ihmisten mukana. Toki olen käynyt myös terapiassa. Eron jälkeinen elämä on ollut vähän kuin uusi alku, uudelleen syntyminen.