Vaikka erottamisestani on jo 10 vuotta, uskaltauduin vasta nyt etsimään kriittistä tietoa Jehovan Todistajista sekä mahdollisesti jonkinlaista vertaistukea.
Olin 15-vuotias, kun minut käännytettiin ja tunnustan oikopäätä, etten olisi voinut olla helpompi uhri. Heitin raamattua tutkiessani oitis kaiken kriittisen ajattelun ulos ikkunasta ja toistelin kuin papukaija näitä hetkeä aiemmin kirjasta ääneenluettuja opinkappaleita vastatessani alamarginaalin kysymyksiin. Heti ensimmäisen tilaisuuden tullen minä melkein loikkasin kastealtaaseen.
Ei kulunut kauaakaan, kun jo julistin ovelta ovelle, pidin puheita palveluskoulussa, istuin valtakunnansalissa eturivissä nostelemassa mikrofoninjalkaa puhujille, ja olin Vartiotornin lukijana sunnuntaisissa kokouksissa.
Pian kenttäpalveluksen myötä minulla alkoivat erilaiset psykosomaattiset oireet. Vapina oli näkyvimpiä. En saanut julistamisesta sitä paljon puhuttua iloa, vaan olin hyvin ahdistunut joka kerta, kun minun piti lähteä kentälle ja hyvin helpottunut, kun pääsin sieltä viimein pois. Rukoilu ei tietenkään auttanut. Syytin itseäni siitä, että koko todistajana olemisen kulmakivi eli kenttätyö oli minulle painajaista. Syytin itseäni myös siitä, että jännittyneen ja kömpelön julistukseni myötä joku ei kenties kuulisikaan "totuutta" kyllin vetoavasti.
Näin myös painajaisia Harmagedonista. Pelkäsin, etten selviytyisi siitä, koska minusta tuntui, että olin muutenkin vailla kaikkia toistuvasti korostettuja hengen hedelmiä.
Olin tietysti tässä vaiheessa vieraannuttanut kaikki vanhat kaverit itsestäni, lopettanut entiset maailmalliset harrastukset, ja unohtanut haaveet korkeakoulututkinnosta. Mitäpä hyötyä siitä olisi pian tulevassa uudessa maailmassa?
Vielä kymmenen vuoden jälkeenkin tätä on raskasta muistella ja kirjoittaa.
Erottamiseni tapahtui tylyn yksinkertaisesti niin, että rakastuin. Ikävä kyllä, tämä nuori nainen ei ollut Jehovan Todistaja eikä minulla ollut halua yrittää käännyttää häntä. Minua painostettiin joko käännyttämään tai jättämään hänet, mihin en suostunut. Jääräpäisyyteni maksoi minulle paratiisipaikan.
Psyykeeni romahti täysin. En ollut missään vaiheessa lakannut uskomasta, vaikka olinkin kapinoinut. Järjestön ulkopuolelle joutuminen ja täydellinen hylätyksi tuleminen veivät minut mukanaan pohjalle ja jouduin tuotapikaa hakemaan apua mielenterveysongelmiin. Tässä vaiheessa minua kauhistutti ajatus Harmagedonista ja vääjäämättömästä tuhostani siinä niin paljon, että yritin itsemurhaa vain päästäkseni nopeasti pois.
Vuosien kuluessa selvitettyäni päätäni niin itsekseni kuin terapiassakin koen viimein olevani valmis katsomaan taakse nähdäkseni todella, mistä tuossa lahkossa on kyse. Minun on yhä vaikea tarkastella Jehovan Todistajia millään tavalla kriittisesti. Aivopesu nähtävästi teki tehtävänsä.
Tällä synkällä matkalla ei kuitenkaan tarvitse olla synkkä loppu. Vaikka olen hukannut useita vuosia elämästäni, opiskelen nyt tavoitellen sitä kerran haaveilemaani korkeakoulututkintoa. Mielenterveyteni on yhä heikko, mutta hyvä lääkitys ja terapia pitää minut elämässä kiinni.
Tämä tarina oli pitkä ja kenties pitkäveteinenkin, mutten voinut jättää tilaisuutta käyttämättä ja kerrankin kirjoittaa siitä, mistä olin vaiennut niin monta vuotta.
Olen vieläkin kiitollinen siitä, että tämä nainen sai minut tekemään pesäeron Järjestöön. Kun vanhemmat ovat jeppuloita tuo ero olisi ollut ehkä liian vaikeaa.
