Musta kissa lampaiden joukossa

[Ninth]

Jaa, mitenköhän tämän nyt aloittaisi.

Olen vastikään täysi-ikäisyyden tavoittanut henkilö. Toivon, ettei ikää pidettäisi esteenä, mutten voi myöskään väittää, että minulla olisi yhtä paljon elämänkokemusta kuin suurimmalla osalla tämän foorumin käyttäjistä. Antakaa siis mahdollinen kömpelyyteni anteeksi.

JT-uskonnossa oppikysymyksiä enemmän minua häiritsivät ihmiset; kärsin kyseistä lajia koskevasta luottamuspulasta. Jehovan todistajiin kuulumisen vaikeaksi ja uskonnosta irtaantumisen vaivattomaksi tekevä suurin seikka on luultavasti erakkomainen luonteeni. Olen valtavan epäsosiaalinen, ja vaikka tulenkin ihmisten kanssa hyvin toimeen, ihmissuhteet ahdistavat enkä halua tai tunne tarvetta luoda sellaisia kenenkään kanssa.

Kun tiedätte tämän ja otatte huomioon, miten sosiaalisia ja yhteisöllisiä ihmisiä Jehovan todistajat ovat (ja miten koko uskonto on rakennettu "veljeyden" varaan), tajuatte varmasti, miksi todistajuus ei oikein istu päälleni. Bongasin täällä termin "rakkauspommitus", jota salilla vierailevat ei-JT:t käyttävät, ja sepä onkin osuva. Kun tein vakavan masennuksen alullepanneen hiipumiseni jälkeen visiitin kokoukseen, oltiin minua heti halailemassa ja kutsuttiin jopa päivälliselle ja jaeltiin Messenger-osoitteita. Sen jälkeen en ole salilla käynyt.

En koskaan edennyt kasteelle asti. Muut seurakunnan nuoret kyllä siinä teini-iän kynnyksellä rupesivat altaaseen pulahtelemaan, mutta itse en koskaan tuntenut olevani moiseen valmis ja itse asiassa epäilin suuresti niin nuorena kasteelle meneviä. Kuulinpa eräästä, joka oli mennyt kasteelle 7-vuotiaana - siinä missä muut ihailivat vastaavanlaisia tapauksia, en itse uskonut, että niin nuori kykenisi irtautumaan mielipiteineen vanhemmistaan vielä siinä määrin, että kastepäätöstä voitaisiin pitää omasta vapaasta tahdosta tehtynä. Pysyn yhä kannassani. Juuri tällainen JT-nuorten ihmeellinen kilpailu ja pätemisen tarve, koskipa se sitten kastetta tai kenttätunteja, on aina etonut minua.

Ilmeisesti olen tiedostanut tämän epäileväisyyteni jollain tasolla jo pitkään, mutta vasta ihan tässä lähiaikoina olen ottanut asian esiin itseni kanssa ja käynyt pitkiä monologeja. Haluaisin kovasti olla vahva ja omapäinen, mutta täytyy myöntää, että aiheen kohtaaminen silmästä silmään lyö polvet hyytelöksi. On melko pelottavaa tajuta, että uskonto, josta minulle on syntymästäni lähtien puhuttu Ainoana Tosi Uskontona™ ja Totuuden tienä, voisi olla yhtä epätäydellinen kuin muutkin lahkot.

Suurkiitos jos jaksoitte lukea kaiken.

[Alueveli]

Tervetuloa mukaan!

Ikä ei ole mikään este, enhän itsekään kuulu näihin suurempaa elämänkokemusta omaaviin. Olenhan itsekin vasta 22 ja ollut ulkona lahkosta vasta alle pari vuotta.

Itse en tosiaan kuulu niihin, jotka onnistuivat säilyttämään uskonsa Jumalaan. Olen useasti sanonut, että Vartiotorniseura raiskasi käsitykseni uskosta omimalla itselleen jumalallisen auktoriteetin. En kuitenkaan pidä ollenkaan huonona asiana, että usko Jumalaan säilyisi vtseuran jälkeen. En tiedä aiheesta mitään, joten mikä minä olisinkaan tuomitsemaan muita uskosta. En vain enää itse pysty uskomaan.

Toisaalta pidän myös hieman huolestuttavana, jos kaikkia jehovantodistajien oppeja pidetään hyvinä. Tarkoitan lähinnä sitä, osataanko tehdä ero sen välillä, mitä raamattu opettaa ja mitä jehovantodistajat opettavat. Siinä on kuitenkin mielestäni suuri ero.

Joka tapauksessa jokainen kokee jehovantodistajuuden eri tavalla; tismalleen samanlaista kokemusta ei liene ole olemassakaan. Kokemusten jakaminen onkin siksi tärkeää.

Hienoa, että uskaltauduit kirjoittamaan tarinasi.

[Isoptera]

Minulla tuli mieleen "äärimmäisen erakkomaisen" luonteesi huomioonottaen se, että ihan perinteisessä luterilaisessa kirkossa voi helpommin käydä ilman ihmiskontakteja. Toki joku voi yrittää keskustelunaloitusta, kuten missä tahansa elämäntilanteessa, mutta se ei ole samanlaista pakkoseurustelua kuin Valtakunnansalilla tai muissa pienempien uskonlahkojen tilaisuuksissa.

Jos siis yhä uskot Jumalaan ja kaipaat yksinäistä suhdetta Häneen ilman "veljesseuraa", mutta kuitenkin kristinuskon yhteydessä, niin kirkko saattaisi olla sinulle se oikea paikka.

[Lehtiveli]

Tervetuloa mukaan vaan!

Kun keskusteluun lähtee avoimella asenteella, siitä saa parhaan tuloksen. Mielestäni on hienoa saada tänne keskusteluun mukaan ihmisiä, jotka vielä uskovat. Niitä on jo muutama, mutta pieni lisä ei ole pahitteeksi.

Oma uskoni oli enemmänkin toivoa kuin uskoa, ja se kariutui jo ennen eroamista. VT-seura vei sitten loput jämät siitä.

[metsäläinen]

Tervetuloa.

Mielestäni avoimmuus on tärkeä pointti jos haluaa löytää omanmuotoisen elämän. Itse uskon isään eli Jehovaan , uskon poikaan eli Jeesukseen

En usko uskontoon, uskontoihin joihin paetaan henkilökohtaista vastuuta ottaa oma usko käsittelyn alle ja itse kokea mitä se on ja mikä se on.
Jeesuksen tuntemus mitä hän koki, mitä tunsi ollessaan maan päällä, tuntea se voima, heikkous, rakkaus, elämä, kokea se usko, auttoi itseäni pohtimaan rehellisesti uskonko siihen vai en.

Toivon että olet avoin, mutta et " sinisilmäinen " , etsi , kysele, kaivaudu, haistele, maistele, tarkkaile sisintäsi, kuulostele sitä, lue raamattua, ole lempeä itsellesi, niin elämä antaa sulle lahjan.

Terv metsäläinen.

[pahkeinen]

Tervetuloa minunkin puolesta!

Löysin tarinastasi paljon sellaisia ajatuksia ja tunnelmia, joita kävin itsekkin läpi parikymmentä vuotta sitten, suunilleen saman ikäisenä.

Niihin aikoihin ei tietenkään tiedon hankkiminen ollut aivan näin helppoa. Vuosikausia kulutin paljon aikaa eri uskontoja käsittelevien kirjojen parissa, mutta minun kohdallani se vain vahvisti aikanaan syntynyttä epäuskoa.

Jehovan todistajilta minäkin sain perintönä kunnioituksen terveitä elintapoja kohtaan, samoin kuin rehellisyyttä ja muitakin kristillisyyden perusarvoja.

Tosin olen elämäni aikana saanut oppia, ettei vastaavat arvot ole millään tavalla todistajien etuoikeus. Silloin, kun olin vielä Jehovan todistajien vaikutuspiirissä, uskoin todella heidän erottuvan juuri näiden ominaisuuksien osalta muista ihmisistä, "maailmallisista".

Todellisuus on toisenlainen. Ihmisen moraali ja suoraselkäisyys eivät ole uskontoon sidonnaisia, vaan rehtiä ja suoraselkäistä väkeä löytyy niin Islaminuskoisista kuin ateisteistakin.

Onnea valitsemallasi tiellä, se on takuulla kivinen ja vaikea, mutta lopussa kiitoksena odottaa itsensä todellinen tunteminen.

[StereoX]

Kuulun myös siihen joukkoon joka ei usko mihinkään. Joskus huomaan haluavani uskoa johonkin, mutta samaan aikaan en.

Todistajissa kun oppi että muut uskonnot on saatanasta ja pahan pesiä ja kuinka ainoa jumala on Jehova. Kun sitten tajusi, kuinka todistajien uskonto ei ollut yhtään muita parempi, kaikki kuoli.

Raamatussa toki opetetaan hienoja asioita, mutta ihminen osaa kyllä muutenkin oppia ja määrittää mikä on oikein ja mikä väärin. Todistajissa siihen oikean ja väärän määrittelyyn mentiin niiin yksityiskohtaisesti, ettei itselle jäänyt enää mitään päätettävää. Saneltu elämä on kuin vankila.

Mitä Jumalaan tulee niin en enää edes halua uskoa sellaiseen.. Ainakaan sellaiseen Jumalaan joka raamatussa esitetään. Jos Jumala on niin minusta me olemme vain hänen nukkekotinsa asukkaita.

[Ninth]

Paljon kiitoksia kaikille ystävällisestä vastaanotosta.

Toisaalta pidän myös hieman huolestuttavana, jos kaikkia jehovantodistajien oppeja pidetään hyvinä. Tarkoitan lähinnä sitä, osataanko tehdä ero sen välillä, mitä raamattu opettaa ja mitä jehovantodistajat opettavat. Siinä on kuitenkin mielestäni suuri ero.

Siksi omassa tapauksessani puhuinkin lähinnä Raamatun periaatteista. Lahkon käytäntöihin ja oppeihin suhtaudun varauksella. Hassu juttu tässä on se, että JT-aikanani en ollut juurikaan innokas tutkimaan Raamattua, mutta nyt irtautumiseni aikana minuun on iskenyt halu ja tarve lukea opusta - ihan omilla aivoillani.

Minulla tuli mieleen "äärimmäisen erakkomaisen" luonteesi huomioonottaen se, että ihan perinteisessä luterilaisessa kirkossa voi helpommin käydä ilman ihmiskontakteja.

Mitä nyt olen muita kristillisiä uskontoja tutkinut, käyn kuitenkin JT-saleilla jos joissan kirkossa olen käydäkseni, siellä kun tuntuu tuo opetus kulkevan hieman vankemmin käsi kädessä tieteen ja nykyajan kanssa. Vai olenko hakoteillä? Kiitos silti ehdotuksesta, miksipä ei tuolla voisi mielenkiinnosta piipahtaa. Näkökulmathan ovat aina tervetulleita.

Kotikaupungissani on seurakuntia pohjoinen ja eteläinen, ja olen ajatellut, että jos joskus saan tietää kiintoisasta esitelmänaiheesta, saatan mennä sen toisen puolen kokouksiin. Sielläkin on jonkin verran tuttuja naamoja, mutta luultavasti/toivottavasti pommitus ei olisi samanlaista kun kuitenkin "kuulun" toiseen seurakuntaan.

Toivon että olet avoin, mutta et " sinisilmäinen " , etsi , kysele, kaivaudu, haistele, maistele, tarkkaile sisintäsi, kuulostele sitä, lue raamattua, ole lempeä itsellesi, niin elämä antaa sulle lahjan.

Sen lupaan. Kiitos neuvosta. Olen sekä utelias että epäileväinen, minkä olen todennut varsin toimivaksi (ja viihdyttäväksi) yhdistelmäksi.

Tosin aion olla varovainen myös siinä suhteessa, etten lähtisi tulkitsemaan Raamattua pelkästään itseni hyödyksi ja tekosyiksi ja tuomitsisi kaikkea, mikä minulle ei heti kättelyssä sovi. Hitaasti mennään järjellä eikä tunteella, ja välillä katsotaan katua.

Tosin olen elämäni aikana saanut oppia, ettei vastaavat arvot ole millään tavalla todistajien etuoikeus. Silloin, kun olin vielä Jehovan todistajien vaikutuspiirissä, uskoin todella heidän erottuvan juuri näiden ominaisuuksien osalta muista ihmisistä, "maailmallisista".

Todellisuus on toisenlainen. Ihmisen moraali ja suoraselkäisyys eivät ole uskontoon sidonnaisia, vaan rehtiä ja suoraselkäistä väkeä löytyy niin Islaminuskoisista kuin ateisteistakin.

Sama juttu täällä. Itsekin yritin tuudittautua siihen uskoon, että JT-seurassa kaikki on paremmin, mutta ai helkkari kun tuli välillä petyttyä katkerasti.

Totta kai pitäisi antaa anteeksi, ja annankin, muttei se tarkoita että ryhtyisin uudelleen luottamaan sokeasti yhteen ihmisryhmään vain, koska se sanoo olevansa maailman paras uskonto. Kuten se itse kailottaa, on kyseessä maailmanlaajuinen järjestö - ja siihen joukkioon mahtuu varmasti jos jonkinlaista persoonaa jauhoineen, jotka ovat kaikkea muuta kuin puhtaita.

Nykyään ainoa ihminen, jonka seurasta nautin ja johon tiedän voivani luottaa koko sydämestäni, on nimenomaan "maailmallinen". Hävettää muistella, miten joskus tunsin syyllisyyttä läheisistä väleistäni häneen, vaikka hän ei milloinkaan yrittänyt käännyttää minua pois (tunnetusti kaikkien maailmallisten ykkösharrastus) vaan päin vastoin kannusti minua käymään kokouksissa ja kyselemään minua painavista asioista muilta Jehovan todistajilta.

"Kaikki jotka eivät ole puolellamme, ovat meitä vastaan." Niinpä niin. Määritelkääpä tarkemmin "puolellamme" ja "meitä vastaan", kiitos.

Todistajissa kun oppi että muut uskonnot on saatanasta ja pahan pesiä ja kuinka ainoa jumala on Jehova. Kun sitten tajusi, kuinka todistajien uskonto ei ollut yhtään muita parempi, kaikki kuoli.

Auts. Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat. Itsekin olen viime aikoina tehnyt surutyötä pirstoutuneen illuusion ja luottamuksen takia, mutta en voi kuvitella, miltä tuntuisi menettää uskonlahkon mukana myös oma usko. Kurjaa, että sinun täytyi kokea noin perinpohjainen romahdus.

[Esivalvoja]

Onko täällä muita ex-Jehovan todistajia, jotka edelleen uskovat Jehovaan ja sinänsä pitävät Raamatun periaatteita oikeina? Yhden huomasin jossain ketjussa ja Myllynkivisivuston kävin läpi, mutta liekö meitä yhtään enempää?

o/

Kiva, että kirjoitit. Tuntuu oikeastaan aika uskomattomalta, että on toinenkin ihminen, jolla on niinkin samanlainen tausta. Itsekin olin kastamaton julistaja melko pitkään, parikymppiseksi asti ja sitten halusin mennä kasteelle, koska tunsin sen kristityn velvoitteeksi tai osaksi kristityn elämää. Tarina on pidempikin, mutta lyhykäisyydessään se päättyi kritiikkiini uskollista ja ymmärtäväistä orjaa kohtaan, josta seurasi väittely, jonka aikana vanhin korotti ääntään ja lähti mielenosoituksellisesti pois. Sen jälkeen sain tarpeekseni koko uskonnosta ja perehdyin kunnolla Franzin kirjaan.

Olin itsekin melko omissa oloissa viihtyvä todistaja enkä kokenut tarvetta solmia uusia ihmissuhteita, kun minulla oli muutama vanha "maailmallinen" lapsuudenystävä. En oikeen koskaa tuntenut yhteyttä muihin nuoriin, joskus minulla oli pari vanhempaa kaveria, mutta mitään syvää ystävyyttä ei ollut enkä oikeastaan kaivannutkaan sitä, vaikka nyttemmin tarve sosiaalisiin suhteisiin on kasvanut. Jotenkin ei siellä pystynyt olemaan normaali ihminen, jolla on heikkouksia vaan piti olla jonkinlainen torniseuran määrittelemä "mallikristitty". Toisaalta osaltaan tähän ulkopuolisuuteen vaikutti se, että ajatusmaailmani oli erilainen, koska vanhempani olivat koko varhaisaikuisuuteni suhtautunut kriittisesti tiettyihin opetuksiin.

Tämä yksinäisyys ja välinpitämättömyys tuntuu olevan yleisempikin ongelma seurakunnissa. Olen kuullut, että "hyväkin" julistaja kärsisi tälläisestä välinpitämättömyydestä, samoin eräs vanhin, jolle ei kuulemma puhuta ellei hän mene itse juttelemaan jonkun kanssa. Osa ongelmaa on mielestäni juuri se, ettei siellä saisi näyttää heikkouksiaan. Seuran luoma organisaatiokulttuuri näyttää mallia. Älä pyydä anteeksi virheitäsi, selittele vanhoja opetuksia parhain päin, luo kuvaa täydellisyydestä ja niin edelleen.

Tosiaan suosittelen sitä Franzin kirjaa "Searching for Christian Freedom". Auttaa näkemään Seuran todellisen luonteen, mutta sisältää paljon myös opetusta Raamatusta ja kasvattaa kristillisyydessä.

Ulkopuolella on vastuullisempaa, mutta vastuu kasvattaa. Pitää itse pohtia asioita eikä valmiita vastauksia ole. Sitä kuvittelee, että erikoisuudessa olisi jotakin poikkeuksellista, mutta loppuen lopuksi yleisestä ja keskivertomielipiteestä löytyy paljon koeteltua tietoa uskonnoissakin.

Toivottavasti irtautuminen, tai mitä nyt haluatkaan järjestöön suhteen tehdä, menee hyvin.

[metsäläinen]

Osa ongelmaa on mielestäni juuri se, ettei siellä saisi näyttää heikkouksiaan. Seuran luoma organisaatiokulttuuri näyttää mallia. Älä pyydä anteeksi virheitäsi, selittele vanhoja opetuksia parhain päin, luo kuvaa täydellisyydestä ja niin edelleen.

.

Koin itse vastaavaa ei saanut olla heikko. Puuttui lämpö, välittäminen, läheisyys. Suorittaminen, numerot, tilastot, oli ne jotka olivat tärkeitä.
Onneksi nyt olen oppinut hakemaan ihmistä niin ulkoa kuin omasta sisimmästäni. Ainoa ohje minkä sain kun yritin keskustella vanhinten kanssa oli että käy kokouksissa ja kentällä ja tutki. Mutta kun olin jo tehnyt kaikkea niitä ja piti vielä lisätä. Niin siitä se lähti vähä vähältä aukeaan.

[Ninth]

Kiitos itsellesi, Esivalvoja, että vastasit.

Jotenkin ei siellä pystynyt olemaan normaali ihminen, jolla on heikkouksia vaan piti olla jonkinlainen torniseuran määrittelemä "mallikristitty".
---
Osa ongelmaa on mielestäni juuri se, ettei siellä saisi näyttää heikkouksiaan. Seuran luoma organisaatiokulttuuri näyttää mallia. Älä pyydä anteeksi virheitäsi, selittele vanhoja opetuksia parhain päin, luo kuvaa täydellisyydestä ja niin edelleen.

Ainoa ohje minkä sain kun yritin keskustella vanhinten kanssa oli että käy kokouksissa ja kentällä ja tutki. Mutta kun olin jo tehnyt kaikkea niitä ja piti vielä lisätä.

Näinhän se meni. Aina esitelmissä sanottiin, että ihmiset ovat epätäydellisiä ja erilaisia ja kaikki eivät pysty samoihin suorituksiin, mutta sosiaalinen paine kertoi aivan muuta!

Itse podin jatkuvia oman- ja itsetunnonsärkyjä, koska en käynyt kentällä tarpeeksi, tutkinut tarpeeksi tai muistanut ulkoa tarpeeksi raamatunpaikkoja. Tämä siis lapsena, koska hyväksyin huonouteni siinä teini-iän kynnyksellä ja alistuin siihen todellisuuteen, ettei minusta koskaan tulisi "hyvää Jehovan todistajaa".

Itkin usein JT-vanhemmalleni sitä, että en vain pystynyt olemaan niinkuin seurakunnan muut lapset, jotka olivat yltiösosiaalisia ja -positiivisia ja -aktiivisia ja vaikka mitä. Pelkäsin, ettei Jehova hyväksy minua, koska en ollut ikinä tavannut todistajaa, joka olisi ollut kaltaiseni. Vanhempi sanoi, että täytyy ponnistella; kyllä se Jehova auttaa minua tulemaan seurallisemmaksi ja saamaan ystäviä JT-piireistä! Ahdistuin tästä, koska nimenomaan en ollut ujo tai yksinäinen, vaan viihdyin omissa oloissani paremmin kuin ihmisten seurassa. Itsenäisyys oli luonteenpiirteeni, enkä kokenut sitä viaksi. Se, minkä olisin tahtonut kuulla, oli ettei Jehova vaadi meitä kaikkia olemaan täydellisiä klooni-ilopillereitä.

Lämpöä, välittämistä ja läheisyyttä kyllä piisasi, mutta se tuntui jotenkin järkyttävän pinnalliselta ja opitulta. Olisin kaivannut aitoa ja henkilökohtaista, ei-sitovaa kanssakäymistä - en ystävyyssuhteita, joihin kelpasin jo pelkästään siitä syystä, että olin fellow-JT. En osaa edes kunnolla selittää, mitä oikein tarkoitan. Toivottavasti joku sai ajatuksen hännästä kiinni.

Ulkopuolella on vastuullisempaa, mutta vastuu kasvattaa. Pitää itse pohtia asioita eikä valmiita vastauksia ole.

Nimenomaan. "Vastuullinen" on juuri oikea sana kuvaamaan oloa, joka tämän heräämisen myötä on syntynyt. Pelottaa, muttei enää halua juosta piiloon. Jos sitä ei ole vielä tarpeeksi vahva kulkemaan itse, jalat varmasti vahvistuvat kun kilometrejä taittuu.

[Sivustaseuraaja (L)]

Jehovan todistajilta minäkin sain perintönä kunnioituksen terveitä elintapoja kohtaan, samoin kuin rehellisyyttä ja muitakin kristillisyyden perusarvoja.

Tosin olen elämäni aikana saanut oppia, ettei vastaavat arvot ole millään tavalla todistajien etuoikeus.

Tässä on pointtia. Uskontojen tapana on julistaa yhteiskunnan (senhetkiset) hyvinä pitämät arvot omikseen. Kovin ärsyttävää. Rehellisyys, toisten auttaminen, päihteiden käyttämättömyys, mikä tahansa. Olen joskus pohtinut sitä, miten ihminen voi olla niin sokea?

Pahkeinen osoittaa huomattavaa henkistä kasvua tässä kohdassa.