Häpeän vuodet

[Neonilla]

Tänä jouluna olen vihdoinkin päättänyt kohdata menneisyyteni. Voi olla, että tätä tilitystä ei jaksa kukaan lukea, mutta kerron sen silti. Kiitollisenä siitä, että tällainen paikka on olemassa ja toisaalta hyvinkin järkyttyneen siitä, mitä olen täältä lukenut..

Synnyin perheen ensimmäisenä ja ainoana tyttärenä. Äitini oli JT, ja isäni vastusti kovaäänisesti (ja osin väkivaltaisestikin) moista hömpötystä, mutta oli salaa ilmeisesti ylen tyytyväinen voidessään pitää alistuvaa vaimoa otteessaan. Myöhemmin syntyivät toivotut kaksi poikaa, josta perheen pää pystyikin olemaan edes hieman ylpeämpi. Äiti jaksoi vaikeasta tilanteestaan huolimatta sitkeästi raahata lapsiaan kokouksiin ja konventteihin. Kuritusta jaettiin runsaasti riippuen siitä oliko näkemys kumman vanhemman vastainen.

Lapsuudesta on lähinnä muistikuvana epäoikeudenmukainen remmin käyttö ja tunne siitä, että aina teet jotakin väärin. Kotitöihin piti luonnollisesti vanhimpana lapsena ja tyttärenä osallistua eikä tullut mieleenkään edes yrittää mihinkään koulukavereiden juttuihin mukaan. Minusta oli myös väärin, että äitini vaati minua jatkuvasti ymmärtämään isäni huonoa käytöstä häntä ja itseäni kohtaan. Koulussa minua ei erityisemmin kiusattu, josta kuuluu kiitos ilmeisesti sosiaalisen luonteeni ja osittaisen kaksinaamaisuuteni eräissä tilanteissa.

Seurakunnan kokouksissa istuttiin säännöllisesti ja lehdet/kirjat oli aina viivattuina. Esitykset pidettiin vuorollaan ja tavoitteena moitteeton suoritus. Ja vaikka kuinka yritin olla kaikkien sääntöjen mukaan, en tuntenut kuuluvani joukkoon. En edes silloin, kun kävin kasteella 13-vuotiaana. Enhän minä ollut yhtä hyvä kuin muut nuoret, joiden koko perhe oli todistajia ja isät vanhimpia. Huomasin usein jääväni jotenkin paitsioon, kun oli kyse kokousaikojen ulkopuolisesta toiminnasta. Toisaalta, kiitollisena muistan erästä perhettä, jonne saatoin paeta omia kotioloja ja jossa pieneen keittiöön ahtauduttiin syömään lettuja, tai mitä nyt milloinkin oli tarjolla, tunnelman ollessa rento ja läheinen.

Kotiolojen muuttuttua isäni vuoksi liian ahdistaviksi etsin töitä ja asuntoa. Ja kun ne järjestyivät, muutin pienelle paikkakunnalle erään tienraivaajasisaren asuinkumppaniksi tarpeeksi kauas kotoa. Olin tuolloin 18-vuotias. Pian muuton jälkeen alkanut seurustelusuhteeni minua vuotta vanhemman veljen kanssa painostettiin seurakunnan vanhimpien toimesta avioliittoon eikä minulla ollut voimia vastustaa tilannetta, vaikka en kokenut olevani vielä valmis avioitumaan. Lapsellisuuksissani ilmeisesti kuvittelin asioiden järjestyvän jotenkin. Luonnollisesti täytimme ehdot JT-vihkimiselle.

Muutoinkin aloin vähitellen havahtua eräiden tieraivaajanuorten minusta kummalliseen käyttäytymiseen. Olihan itse kokenut olevani epätäydellinen ja huono jumalanpalvelijana, mutta heitä eivät pienet "lipsumiset" näyttäneet haittaavan. Aloin ahdistua kenttäpalveluksesta ja vedota ujouden hätävalheeseen. En pysytynyt enää pitämään esityksiä, vaan keksin esteitä. En enää vastannut kokouksissa, sillä minua oli alkanut inhottaa moisten valmiiksipainettujen vastausten itsestäänselvyys. Kaipasin oikeaa keskustelua ja ajatustevaihtoa, enkä mitään amerikkalaista kysymys-valmis vastaus -asettelua. Aviomieheni oli osoittautunut raiskaavaksi tyranniksi, joka hoiti perheen pään roolin pyrkien alistamaan vaimonsa täysin joka suhteessa. Tajusin olevani naisena täysin vailla muka-rakastavan-yhteisön tukea ja ymmärrystä, eli huono vaimo, ja naimisissa isäni kaltaisen miehen kanssa. Loppujen lopuksi minulla oli päässäni vain yksi ajatus: tähän porukkaan minä en voi enää jäädä, vaikka siitä seurasi mitä. Ennemmin olisin vaikka kuollut.

Olin pyrkinyt keskustelemaan mieheni kanssa hänen suhtautumisestaan minuun ja pyytänyt ottamaan huomioon myös minun tunteeni ja tarpeeni. Olin myös luvannut itselleni lähteä suhteesta mikäli muutosta ei tapahdu vuoden kuluttua keskustelusta (ja sen jälkeisistä yrityksistäni parantaa suhdetta). Yllätyshän ei ollut se, että sama meno jatkui muuttumattomana, niinpä ilmoitin miehelleni jättäväni hänet ja haluavani avioeron. Kuvaavaa suhteestamme on hänen nauraen esittetty kommettinsa tuohon ilmoitukseeni: "Mihin sinä muka lähtisit?"

Seurakunnan vanhimmat halusivat minut puhutteluun ja lähtemiseni seurakunnasta onnistuttiin vääntelemään haureudeksi, jolloin minut voitiinkin erottaa oman eroamiseni sijasta. Olikin totta, että hätäännyksissäni olin turvautunut erääseen sattumalta tapaamaani poliisimieheen, joka myös sattui olemaan poikamies. Hän pystyi tarjoamaan luonaan turvapaikan, sillä pelkäsin miehessäni muutoinkin piilevää väkivaltaisuutta ja hän uskoi kertomaani. Siinä vaiheessa minulle oli aivan sama miten ero tapahtuisi, kunhan vain pääsisin pois.

Siinä minä sitten olin 23-vuotiaana: ilman yhtään ystävää, eronneena, häpeissäni, peloissani, pettyneenä, vanhempieni hylkäämänä (aivan, nyt olikin yllättäen isälleni tärkeää, että kuulun JT-porukkaan), uskoni kadottaneena ja YKSIN. Sisimmässäni koin helpotusta, mutta samalla suunnatonta häpeää. Häpesin sitä, että minua oli huijattu: olin uhrannut koko nuoruuteni ja siihen astisen elämäni paskanjauhannalle. Kuinka kukaan voi olla niin tyhmä, että menee mukaan ja vielä pysyy sellaisessa sakissa niin kauan. Tätä en ole voinut antaa itselleni anteeksi vuosiin.

Koska JT-porukan eli entisten ystävieni käytös oli yksiselitteisen hylkivää, heistä oli helppo päästä eroon. Vuosikausiin en edes kuvitellut sanovani mitään JT-porukkaan liittyvää ääneen ja kuvittelin selviäväni loppuelämäni työntämällä tuon ajanjakson mahdollisimman kauas muistini perälle. Kunnes eräänä päivän eräs ystäväni paljasti alkaneensa tutkia raamattua. "Ahaa", minä sanoin, "minun täytyykin sitten varmaan kertoa sinulle jotakin. Ystävyytemme voi päättyä hyvinkin pian." Hän ei ensin uskonut, että kertomallani voisi olla mitään vaikutusta, mutta arvaatte varmaan, ettemme ole olleet aikoihin tekemisessä. Halusin kertoa hänelle itse ennen kuin JT:n pienet piirit valistaisivat häntä ei-toivotuista ystävyyssuhteista.

Joskus mielen täyttää kateus, kun kuulen kertomuksia lapsuudenaikaisista ystävistä, jotka edelleen pitävät yhteyttä tai nuoruudenajan opiskeluajoista tai bileistä ja muista kokeiluista. Minulla ei ole niitä. Olen toki ehtinut humalani juoda, seksisuhteita harrastaa ja niin edelleen, mutta kuitenkin olen yrittänyt olla kunnollinen ja rehti ihminen. Ei minusta tullut sellaista kuin JT-uhkakuvissa kaikki luopiot esitettiin: juoppo, rikollinen, moraaliton, surkea jne..

Pikemminkin päinvastoin; minä olen opiskellut, huomannut olevani ihan fiksu nainen ja arvostettu työntekijä, hyvä ystävä ja hyvä äiti. Ainoa asia mikä minussa on mennyt jotenkin rikki on parisuhteessa toimiminen. Syitä pohtiessamme erään ystäväni kanssa viime kesänä minun oli myös pakko kertoa nuoruudestani.. ja hän itse asiassa auttoi minua ymmärtämään monta asiaa ja näkemään tiettyjä asioita selvemmin.

Siksi myös nyt kirjoitan tätä: haluan kelvata omana itsenäni. Tiedän, että ymmärrätte mitä tarkoitan.

Jotenkin yllättävää on, että vielä parinkymmenenkin vuoden jälkeen "kaipailevat" minua JT-porukoissa; noin kuukausi sitten tuli taas puhelu, jossa tarjottiin ystävällisesti keskusteluapua. Niitä tulee aina jokusen vuoden välein. Koskahan ne luovuttavat?

[Markku Meilo]

Tänä jouluna olen vihdoinkin päättänyt kohdata menneisyyteni.

Ei tarvita suuria ennustajanlahjoja jotta voi todeta, että tämän joulun tulet muistamaan.

Ja vaikka kuinka yritin olla kaikkien sääntöjen mukaan, en tuntenut kuuluvani joukkoon.

Vt-seuran iskostama riittämättömyyden tunne on kokonaisvaltainen, sillä saadaan henkilö tuntemaan syyllisyyttä ja nöyrtymään.

En edes silloin, kun kävin kasteella 13-vuotiaana.

1914-sukupolvihuuhaan ensimmäisessä vaiheessa lapsen ymmärrysiäksi (vuoden 1914 tapahtumien suhteen) katsottiin 15 vuotta, se ei toki estänyt Vt-seuraa kastamasta sitä nuorempia aina vuoteen 1980, jolloin kyseisen 1914ymmärrysiän raja laskettiin kymmeneen vuoteen.

Enhän minä ollut yhtä hyvä kuin muut nuoret, joiden koko perhe oli todistajia ja isät vanhimpia.

On se jännä kun lavalta puhutaan rajattomasta tasa-arvosta, niin käytännössä on kuppikuntia ja arvojärjestys. Oma jt-aikani jäi mieleen mutsin yhteyksistä Suomen ylimpään jt-kermaan, faija ei ollut jt. Erottamiseni jälkeen minulle selvisi, että kohdalleni nepotistisesti kaavailtu merkittävää jt-asemaa.

Olin tuolloin 18-vuotias. Pian muuton jälkeen alkanut seurustelusuhteeni minua vuotta vanhemman veljen kanssa painostettiin seurakunnan vanhimpien toimesta avioliittoon eikä minulla ollut voimia vastustaa tilannetta, vaikka en kokenut olevani vielä valmis avioitumaan. Lapsellisuuksissani ilmeisesti kuvittelin asioiden järjestyvän jotenkin. Luonnollisesti täytimme ehdot JT-vihkimiselle.

Se ei toki tässä vaiheessa mitään muuta, mutta et ole ainoa pari, joka tuohon loukkuun on mennyt. Vt-seuran sovinistinen machomeininki pilasi osin omaakin nuoruuttani ja avioliittoa, vaikka menin avioon vasta monotuksen jälkeen. Eikä se ollut ainao tapa, jolla Vt-seura hankaloitti avioliittoa.

...uskoni kadottaneena ja YKSIN.

Hallittu poistuminen Vt-seuran muonavahvuudesta edellyttää nimenomaan todellisten ystävien verkkoa. Toinen merkittävä asia on tiedon hankkiminen. Itse kykenin hankkimaan tietoa vasta 25 vuotta erottamiseni jälkeen, ystävien suhteen minulla ei ollut ongelmia, vaikka uusiksi nuo menivät.

Sisimmässäni koin helpotusta, mutta samalla suunnatonta häpeää. Häpesin sitä, että minua oli huijattu: olin uhrannut koko nuoruuteni ja siihen astisen elämäni paskanjauhannalle. Kuinka kukaan voi olla niin tyhmä, että menee mukaan ja vielä pysyy sellaisessa sakissa niin kauan. Tätä en ole voinut antaa itselleni anteeksi vuosiin.

Saman sarjan tunne minulla on lievästi edelleen, vaikka tajuankin että olin lapsena alisteisessa asemassa ja altis kaikenlaiselle vanhemmalta tulleelle huuhaalle.

Siksi myös nyt kirjoitan tätä: haluan kelvata omana itsenäni. Tiedän, että ymmärrätte mitä tarkoitan.

Tässä joukossa saa olla oma itsensä, eikä edellytetä, että kaikki olisivat bestiksiä keskenään.

Jotenkin yllättävää on, että vielä parinkymmenenkin vuoden jälkeen "kaipailevat" minua JT-porukoissa; noin kuukausi sitten tuli taas puhelu, jossa tarjottiin ystävällisesti keskusteluapua. Niitä tulee aina jokusen vuoden välein.

25 vuotta monottamiseni jälkeen minulle tarjottiin paluumatelua, mutta onneksi olin juuri silloin saanut Internet-liittymän ja oppinut alkeet siitä mitä Vt-seura todellisuudessa edustaa. Siitä on nyt yli 10 vuotta ja nyt vastaanottaisin mielellään jehovantodistajia kotiini kertomaan näkemyksiään siitä kuinka ihana Vartiotorniseura on.

Itse asiassa olen lähettänyt alueeni seurakuntaan kirjeen asiasta, eli josko olisivat valmiit vastaamaan kysymyksiini. Ei siksi, että olisin jotenkin epätietoinen, vaan siksi, että forumeilla kun jehovantodistajat jäävät hampaattomiksi, he kehottavat kääntymään jehovantodistajien/paikallisseurakunnan puoleen.

Koskahan ne luovuttavat?

Viimeistään siinä vaiheessa kun saavat kouriintuntuvan esimerkin siitä, että henkilö on edistynyt Vt-seuran valheellisen meiningin tuntemuksessa ja tuo sen esille netissä omalla nimellään - heh. Julkisesti Vt-seuraa kritisoivia pidetään niin pahoina, että heidän luokseen ei yleensä tehdä paimennuskäyntejä.

Kirjoituksestasi päätellen sinulla ei ole tavanomaista suurempia ongelmia, olet oppinut totuuden totuudesta ja kykenet keskustelemaan siitä hyvin jäsennellysti. Vartiotorniseurasta poisoppiminen on elinikäinen työmaa ja kuollessa se on silti vielä kesken.

Tervetuloa meidän poisopiskelevien joukkoon.

[almi]

Neonilla, kiitos kokemustesi jakamisesta. Ei ollut sinullakaan helppoa. Paremmat Vartiotornittomat ajat ovat kuitenkin edessä.

Tervetuloa!

[Neonilla]

Kiitos, Markku, vastauksestasi

Yllättävän nopeasti kirjoitelmaani reagoitiin, vaikka arvelin itse sen olevan vain melko henk.koht. tilitys, joka hukkuu muiden joukkoon. (enkä tarkoita tätä valituksena)

Mielestäni tiedostan kyllä sen, että lapsena sitä on yrittänyt vain toimia oikein. Ja varmaan vanhemmatkin ovat yrittäneet toimia sen mukaan niin kuin ovat lapsenkasvatuksen ymmärtäneet. Minulta meni jokunen vuosi tajuta häpeä sekä luopua syyttelystä. Tämä on helpottanut suuresti. Poisoppiminen on todellakin pitkä prosessi. Omaa tapaani kieltää kaikki en kyllä välttämättä suosittele.

Ajatuksesi todistajien kutsumisesta kertomaan asioista on kyllä varsin mielenkiintoinen. Mithän mahtavat sanoa perusteluksi, jos totean että en pidä sopivana kahden miehen tulemista paikalle vaan haluan naispuoleisia. Enhän minä halua herättää sopimattomia ajatuksia kenessäkään saati sitten yksin elävänä naisena herättää pahennusta naapuristossa. (Mahtavatkohan naiset olla nykyisin yhtään arvostetumpia kuin ne olivat aikaisemmin..?) Muutama kysymys on kyllä mielessä, joihin haluaisin vastauksen.. eikä naisten asema ole ainoa.

Tuo julkisesti nimellä kirjoittaminen on houkutteleva ajatus. Itse en tätä nettiä nyt niinkään ajatellut vaan ihan oikeaa kirjallista tuotetta. Tuohon omaan tarinaani liittyy vielä paljon (värikkäitäkin) tapahtumia, jotka nyt sitten jätin tuossa yllä suosiolla pois, ja muiden tarinoista saa kyllä lisää jos omat eivät riitä. Kustantajan löytäminen voi sitten olla vaikeampaa..

Anteeksi että sanon tämän näin, mutta minua hämmensi kovasti lukea joitakin kirjoituksia, joissa perustelutyyli oli kovasti vt-seuran sabluunan mukaista. (Tuli ihan kamalia takaumia!) Mutta sitten tajusin, että tuo "sanojen pyörittely perustellen" on myös nykyisen työtehtäväni vahvuus.. eli ei mitään niin pahaa ettei jotakin hyvääkin

[Markku Meilo]

Yllättävän nopeasti kirjoitelmaani reagoitiin,

No kun ei ole joulukiireitä, emo ja anoppi katselivat Koivusalon leffaa.

Ja varmaan vanhemmatkin ovat yrittäneet toimia sen mukaan niin kuin ovat lapsenkasvatuksen ymmärtäneet.

Se ei olekaan se perimmäinen ydin useimmissa tapauksissa. Homman ydin onkin siinä, että vanhemmat jatkavat samalla linjalla, sulkien silmät ja korvat. Lapset maksavat laskun omasta eheytymisestään ja vanhemmat mahdollisuuksien mukaan lisäävät tuota laskutaakkaa.

kaksinaamainen Vt-seura jaksaa kyllä hehkuttaa tapauksia, joissa katolinen perhe hyväksyi lapsensa kääntymisen jehovantodistajaksi, mutta auta armias kun jt-perheen jälkikasvu kääntyy vaikka katoliseksi.

Ajatuksesi todistajien kutsumisesta kertomaan asioista on kyllä varsin mielenkiintoinen.

Minä laitoin kirjeen lähinnä siksi, että jehovantodistajien tyyli siirtää vastausvastuu on läpinäkyvä tapa osoittaa esitettyjen väitteiden olevan sitä luokkaa, että vastauksia ei löydy.

Mithän mahtavat sanoa perusteluksi, jos totean että en pidä sopivana kahden miehen tulemista paikalle vaan haluan naispuoleisia.

Ilmeisesti tiedät, että erotettuja rivijäseniä saavat pääsääntöisesti lähestyä vain ne vanhimmat, jotka ovat olleet mukana erottamisessa.

Enhän minä halua herättää sopimattomia ajatuksia kenessäkään saati sitten yksin elävänä naisena herättää pahennusta naapuristossa. (Mahtavatkohan naiset olla nykyisin yhtään arvostetumpia kuin ne olivat aikaisemmin..?) Muutama kysymys on kyllä mielessä, joihin haluaisin vastauksen.. eikä naisten asema ole ainoa.

Niinpä, ja jos asiasta tulee juttua, niin viittaa siihen ohjeeseen, että juuri kyseisestä syystä vanhimpiakin tulee olla kaksi.

Tuo julkisesti nimellä kirjoittaminen on houkutteleva ajatus.

Viittasin sillä kai enemmän itseeni. Tulin lopulta siihen tulokseen, että jos kirjeeseenikään ei sukulaisillani ole vuosiin ollut aikaa vastata, niin tuskin omalla nimellä esiintyminen muuttaa enää mitään asiassa.

Anteeksi että sanon tämän näin, mutta minua hämmensi kovasti lukea joitakin kirjoituksia, joissa perustelutyyli oli kovasti vt-seuran sabluunan mukaista. (Tuli ihan kamalia takaumia!) Mutta sitten tajusin, että tuo "sanojen pyörittely perustellen" on myös nykyisen työtehtäväni vahvuus.. eli ei mitään niin pahaa ettei jotakin hyvääkin

Poisoppiminen on hidas tie ja yksi tienhaara on jumalusko, toisille se jää jossain muodossa, joiltakin se sitten katoaa tuossa prosessissa. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään.

[Analysoija]

Mithän mahtavat sanoa perusteluksi, jos totean että en pidä sopivana kahden miehen tulemista paikalle vaan haluan naispuoleisia.

Ilmeisesti tiedät, että erotettuja rivijäseniä saavat pääsääntöisesti lähestyä vain ne vanhimmat, jotka ovat olleet mukana erottamisessa.

Tartun nopeasti tähän. Make on oikeassa. Nimenomaan pääsääntöisesti. Mutta vastaisuuden varalle kaikille lukijoille. Naisia jotka ovat toimettomia / eroamassa / erotettuja tai muulla statuksella olevia voi lähestyä myös pariskunta tai esim. vanhin jonkun tr-sisaren kanssa - mikäli vanhimmisto / paimennustyötä koordinoiva näin ehdottaa. Tällaisiin tilanteisiin tarvitaan joko poikkeuksellisen henkisellä tasolla kyvykästä vanhimmistoa / vanhinta / paimennustyötä koordinoivaa.


Tervetuloa joukkoomme, Neonilla!

[Neonilla]

Tarkoitin vähän vitsinä sen tapaamisen, mutta hyvä tietää kuitenkin. Ei minulla ole oikeasti mitään tarvetta eikä kiinnostusta keskustella JT-porukoiden, sen enempää naisten tai miestenkään, kanssa. Tämän myös olen soittajalle aina selkeästi kertonut. Aina vaan hämmästyttää heidän rekisterinpitonsa, ja vaikka kuinka sanon, että tiedän kyllä itse mihin ottaa tarvittaessa yhtettä. Kaikesta on nyt kuitenkin jo se parikymmentä vuotta.

Mietin viime yön tunteina, että olisiko oma tieni ollut erottamisen jälkeen hieman helpompi mikäli tällainen yhteisö olisi ollut olemassa. Silloihan ainoat jäljelle jääneet tutut olivat työkaverit. Olin ollut tuossa työpaikassa vasta vain vähän aikaa, enkä kertonut heille JT-taustastani mitään, joten siinäkin mielessä ns. puhtaalle pöydälle putosin. Olisiko ollut hieman helpompi antaa itselle anteeksi, jos olisi kuullut toistenkin tuntemuksia ja ajatuksia? Uskon, että olisi.

Siispä, kiitokset teille, jotka jaksatte täällä tukea toisia ja huomaan, että myös oikeasti hyväksyä erilaisissa vaiheissa ja ajatuksissa olevat henkilöt.

Teksteissä oli mukana myös henkilö/henkilöitä, jotka vasta miettivät voisivatko lähteä tai ovat vastikään toimineet ja vielä elävät sen jälkeisissä sekavissa tuntemuksissa. Itse en voinut paljastaa epäuskoani kenellekään ja ajatusten veivaamisen kanssa meni pitkään. Lopulta ahdistus oli niin kova, että lähtö oli lähes elämän ja kuoleman kysymys. Tuskin kenellekään on epäselvää olenko katunut. Onnittelen itseäni taas kerran vaikeasta, mutta ainoasta oikeasta, päätöksestä.

Tunnistin myös (jotenkin niin järkyttävän, mutta eroajan/erotetun tilannetta hyvin kuvaavan) ajatuksen Harmagedonin pelosta, josta joku kirjoitti myös. Minulla oli lähtiessäni sellainen ajatus, että tämän sakin kanssako sitä pitäisi ikuisuus viettää.. tehden mitä?! Ei kiitos, ja pois. Niinpä oli myös aivan sama, jos se tuho olisi tullut. Olin myös tuolloin ehkä lähempänä itsemurhaa kuin edes itse tajusinkaan, huomaan nyt.

Vaikka olen nyt mielestäni hyväksynyt myös henkilökohtaisen historiani tapahtumat, on vapauttavaa puhua ne ääneen. Ei näitä juttuja kuitenkaan voi ymmärtää kuin toinen samanlainen, ja vielä sittenkin näissä kokemuksissa on yksilöllisiä eroja.

[avartunut]

Tervetuloa palstalle Neonilla, ja hauskaa Tapaninpäivää!

Kiitos kirjoituksestasi. Kuinka oikeassa oletkaan siinä, että toiset eronneet/erotetut ymmärtävät samanlaisessa tilanteessa olevia. Ihan samoin kuin toiset jehovantodistajina pysyvät ymmärtävät toisiaan, eipä niitä kukaan muu oikein ymmärräkkään

[Malachi Constant]

Häpesin sitä, että minua oli huijattu: olin uhrannut koko nuoruuteni ja siihen astisen elämäni paskanjauhannalle. Kuinka kukaan voi olla niin tyhmä, että menee mukaan ja vielä pysyy sellaisessa sakissa niin kauan. Tätä en ole voinut antaa itselleni anteeksi vuosiin.

Kertomuksesi oli kovin kiinnostavaa luettavaa. Ovilla ja kokouksissa kävin itse viimeisen kerran viitisentoista vuotta sitten. Toimeliaskin joskus olin, mutta jotenkin silti yleensä paikallisen JT-yhteisön laitamilla ja harvoin olemiseeni tyytyväinen. JT-lapsuuden ja -nuoruuden jäänteitä olen vuosien mittaan kitkenyt mielestäni pois siten, että muutama nahanluontivaihe on nyt takana (netti on ollut iso apu). Niitä tulee ajoittain, mutta suurimman osan ajasta olen elellyt asiaa enempää miettimättä ja antoisaakin elämää. Häpeän tunne oman tyhmyyden ja heikkouden vuoksi seurannee kauan, vaikka kohtuullisen paljon olen antanut itseäni valistaa siihen liittyvistä psykologisista mekanismeista. Tosiystävä kyseli minulta kerran, että "minkä takia et tuo uskonnollista menneisyyttäsi mitenkään esille, vaikka se on vaikuttanut sinuun niin paljon?" Vastasin, että "en ottaisi oma-aloitteisesti puheeksi jalkasilsaakaan, vaikka se on aika paljon pienempi riesa." Tässä taitaa olla vielä tekemistä.

[Pehmoluopio]

On se jännä kun lavalta puhutaan rajattomasta tasa-arvosta, niin käytännössä on kuppikuntia ja arvojärjestys.

Se tulee käytännön pakosta. Mitä enemmän sinulla on verisiteitä vartiotorniporukkaan, sitä helpommin sinut saadaan kiristettyä olemaan mukana ja sitä luotettavampi sinä olet ihmisenä.
Tällainen käännynnäinen ei ole minkään arvoinen. AchanBeroeankin sai ilmeisesti kallistella tuoppeja vanhimpien kanssa aika paljon että pääsi etenemään ylöspäin.

Hallittu poistuminen Vt-seuran muonavahvuudesta edellyttää nimenomaan todellisten ystävien verkkoa.

Minä putosin tyhjän päälle, poistumiseni ei ollutkaan hallittu.

Toinen merkittävä asia on tiedon hankkiminen. Itse kykenin hankkimaan tietoa vasta 25 vuotta erottamiseni jälkeen

Ei tarvitse tiedon hankkimiseen sen ihmeempää opusta kuin Raamattu. Sitä jos lukee niin mahdoton on siihen uskoa kirjaimellisesti ja jos uskoo kaikesta huolimatta, niin mahdoton on uskoa jeppujen tavalla. Toinen hyvä keino on kenttäpalvelus. Kun sen tekee sillä tavalla, että aidosti on kiinnostunut ovenavaajan mielipiteistä ja puhuu kenttäpalvelustoverinkin kanssa syvällisiä, niin eiköhän iske luopumus kohta.

Nyt esimerkiksi mietin, että mahtavat henkiolennot kun yhtyivät naisiin niin että tuli jättiläisiä, jotka aiheuttivat pahuutta maan päälle, niin mikä olisi teokraattinen ohje henkiolennoille maan naisiin yhtymisen suhteen? Ei, vaan ukko Jehova päätti itse ruveta yrittämään naisonnea.

Sisimmässäni koin helpotusta, mutta samalla suunnatonta häpeää. Häpesin sitä, että minua oli huijattu: olin uhrannut koko nuoruuteni ja siihen astisen elämäni paskanjauhannalle. Kuinka kukaan voi olla niin tyhmä, että menee mukaan ja vielä pysyy sellaisessa sakissa niin kauan. Tätä en ole voinut antaa itselleni anteeksi vuosiin.

On oikein, että ihminen ajattelee yleviä tarkoitusperiä. Ei paratiisiin uskomisessa ole mitään väärää. Paljon enemmän on hävettävää niillä, jotka väittävät olevansa tosikristittyjä, mutta eivät ole edes lukeneet koko kirjaa. On oikein erehtyä, koska sitä kautta oppii. Se, että on uskonut johonkin hienoon ja homma on lätsähtänyt on parempi kuin että olisi koko ajan ollut kyyninen nihilisti. Tämän jälkeen voi taas uskoa hienoon ja ylevään mutta ajatella että homma saattaa taas lätsähtää. Tällä kertaa on siis tietoinen, kriittinen ja valpas mieli.

Siksi myös nyt kirjoitan tätä: haluan kelvata omana itsenäni. Tiedän, että ymmärrätte mitä tarkoitan.

Ööö...en.

Jotenkin yllättävää on, että vielä parinkymmenenkin vuoden jälkeen "kaipailevat" minua JT-porukoissa; noin kuukausi sitten tuli taas puhelu, jossa tarjottiin ystävällisesti keskusteluapua. Niitä tulee aina jokusen vuoden välein.

25 vuotta monottamiseni jälkeen minulle tarjottiin paluumatelua, mutta onneksi olin juuri silloin saanut Internet-liittymän ja oppinut alkeet siitä mitä Vt-seura todellisuudessa edustaa.

Koskahan ne luovuttavat?

Viimeistään siinä vaiheessa kun saavat kouriintuntuvan esimerkin siitä, että henkilö on edistynyt Vt-seuran valheellisen meiningin tuntemuksessa ja tuo sen esille netissä omalla nimellään - heh. Julkisesti Vt-seuraa kritisoivia pidetään niin pahoina, että heidän luokseen ei yleensä tehdä paimennuskäyntejä.

Minun luokseni ei olla tehty paimennuskäyntiä koskaan, tosin rapun ovi on lukossa. Minun kanssani ei myöskään keskustella. Toisaalta olen esiintynyt Jehovan todistajana ja tuonut yhden toisenkin jehovan todistajana esiintyvän salille ja olen osallistunut muistonvietossa vertauskuviin.

[rippeli]

Tervetuloa palstalle. Kertomuksesi oli aika karua luettavaa, mutta tavallaan niin tuttua tämän palstan lukijoille. Olet tehnyt kovan valinnan ja maksanut siitä liikaakin, mutta toivottavasti se on ollut sen arvoista. Tsemppiä ja hyvää jatkoa. Kiitos tarinastasi.

[Markku Meilo]

Se tulee käytännön pakosta. Mitä enemmän sinulla on verisiteitä vartiotorniporukkaan, sitä helpommin sinut saadaan kiristettyä olemaan mukana ja sitä luotettavampi sinä olet ihmisenä.

Juu, kuppikunnat ei ole se varsinainen ongelma, vaan todellisuuden kiistäminen.

Ei tarvitse tiedon hankkimiseen sen ihmeempää opusta kuin Raamattu.

Ei olisi riittänyt minulle, olin niin syvällä Vt-seuran mielenhallinnassa, että Raamattua lukemalla olisin lukenut sinne sen mitä Vt-seura opetti. Minulle merkittävintä oli Vt-seuran menneisyyden luurangot, siitä lähti ajatus, ettei se porukka ole toiminut tavalla, joka ansaitsisi erityismaininan.

[Pehmoluopio]

Minulle merkittävintä oli Vt-seuran menneisyyden luurangot, siitä lähti ajatus, ettei se porukka ole toiminut tavalla, joka ansaitsisi erityismaininan.

Kumma juttu, minua ei hetkauta. Israelilaiset hölmöilivät, ensimmäisen vuosisadan seurakunnissakin oli hölmöilyjä, samoin valdolaisilla, areiolaisilla ja anabaptisteilla.
Sitä paitsi Jehovan todistajien historiaa on vaikea todistaa pitävästi. Frostin tapaus, joka tuotiin julki sen jälkeen kun olin erotettu, oli aika paha: http://www.virushead.net/forwardtruth.html
Aika vaikea on myös selittää pois kirjastokorttia tai tupakkaosakkeita, mutta niistä en tiennys silloin.

Mahdollista se tietenkin on, mutta kun tavallinen julistaja menee komitean istuntoon ja selittelee samalla tavoin kuin tupakkaosakkeita ja kirjastokorttia on selitelty niin menevätkö selitykset läpi. Onko JT komiteassa "syytön kunnes todistetaan syylliseksi" ihan kuin "Saatanan maailman epätäydellisissä" oikeusistuimissa jos selitykset ovat tuota luokkaa. Ei. Miksi Vartiotorniseuraa pitäisi kohdella yhtään helläkätisemmin kuin yksittäistä julistajaa. Eikö pitäisi kohdella, päin vastoin, ankarammin.

Koska minut itseni erotettiin valehtelusta, niin jatkuvasta valehtelusta löytyy esimerkkejä pitkin Jehovan todistajien historiaa, siihen jopa kehotetaan, se on "teokraattinen sotastrategia". Minut myös erotettiin "irstaudesta" ennakoivasti niin ettei irstautta koskaan tapahtunutkaan. Esimerkkejä irstaudesta löytyy kyllä komiteakuulusteluista joissa käydään läpi seksuaalisten väärinkäytösten yksityiskohtia.

[Neonilla]

Olet tehnyt kovan valinnan ja maksanut siitä liikaakin, mutta toivottavasti se on ollut sen arvoista. Tsemppiä ja hyvää jatkoa.

Kiitän, Rippeli ja toivotan samaa. Oli ehdottomasti sen arvoista. Ainoa mikä vähän harmittaa on se, että häpeäntunne oli liian kova ja olen ollut itselleni turhankin ankara. Siksi valitsin myös tuon otsikon. Mutta ainahan se oman paratiisin kadottaminen eli idealismin sortuminen koville ottaa..

Näkemykseni on nykyisin uskontoon ja uskovaisiin sellainen, että ihan jokainen tehköön mitä parhaimmaksi näkee. Minuun ei uppoa. Raamattu on mielestäni omanlaisensa historiankirjoitus, ja arvokas sellaisenaan, mutta mitään jumalan sanaa en siinä jaksa nähdä. Kukin sitten tulkitkoon ja ihmetelköön niitä lausahduksia tykönään miten haluaa, jos siitä onnellisemmaksi kokee tulevansa.

Vartiotorniseuran jäseniä en jaksa edes sääliä. Joskus luulin, että ovat edes vilpittömässä mielessä toimivia, mutta nykyisin en luule mitään. Ihmettelen vain kuinka kauan jaksavat Harmagedoniaan odottaa.. (tosin minulla ei ole tietoa mahdollisista viimeisten vuosien uudesta valaistumisesta, joten voihan olla että vuosiluvut tai valittujen joukon määrittelyt ovat tarkentuneet). Omapahan on asiansa, ja minä pysyttelen niistä kaukana.

[Witless]

Kiitos kun jaoit tarinasi.

Ja vaikka kuinka yritin olla kaikkien sääntöjen mukaan, en tuntenut kuuluvani joukkoon. En edes silloin, kun kävin kasteella 13-vuotiaana. Enhän minä ollut yhtä hyvä kuin muut nuoret, joiden koko perhe oli todistajia ja isät vanhimpia. Huomasin usein jääväni jotenkin paitsioon, kun oli kyse kokousaikojen ulkopuolisesta toiminnasta.

Minulla on tuosta paitsioon jäämisestä aivan samanlainen kokemus, itsellänikin vain äiti oli JT. Jostain kumman syystä vanhinten lapsilla oli teini-ikäisenä ihan omat illanvietot. Kerran uskalsin jopa tämän ääneen sanoa (superperheen superjälkeläiselle, joka nykyään luonnollisesti työskentelee Betelissä). Hän aiheesta kiukustui tyyliin "ei sinne ole ketään kielletty tulemasta". Noh, vaikeahan on tietysti osallistua vapaa-ajan viettoon jonka tapahtumapaikasta ja -ajasta ei edes tiedä. Näin "huonompien" perheiden JT-lapset jätetään ikävään välikäteen, useimmat harrastukset olivat kiellettyjä mutta "tervehenkisiin" tilaisuuksiin ei ollut useinkaan pääsyä.

Pikemminkin päinvastoin; minä olen opiskellut, huomannut olevani ihan fiksu nainen ja arvostettu työntekijä, hyvä ystävä ja hyvä äiti. Ainoa asia mikä minussa on mennyt jotenkin rikki on parisuhteessa toimiminen. Syitä pohtiessamme erään ystäväni kanssa viime kesänä minun oli myös pakko kertoa nuoruudestani.. ja hän itse asiassa auttoi minua ymmärtämään monta asiaa ja näkemään tiettyjä asioita selvemmin.

Vaikka edustan Jehovan todistajien mielestä tätä ylivoimaista eli miesssukupuolta, koen silti että mitä parisuhteeseen tulee, jotain on mennyt rikki. Pelkään että pysyvästi. Jehovan todistajien perverssi perhemalli ja seksin käyttö vallan ja syyllistämisen välineenä ei voi olla jättämättä jälkiä nuoren ihmisen mieleen. Puhumattakaan murhanhimoisen jumalan muusta "rakkaudellisesta opetuksesta" jota käytännössä väsää joukko miehiä Amerikan Yhdysvalloissa.

Jaksamista sinullekin rikotun mielen korjaamisessa!