Heippa

Rekisteröityneet käyttäjät voivat esitellä itsensä tai kertoa taustoistaan täällä.

Valvoja: Moderaattorit

Selma
Viestit: 73
Liittynyt: 05.03.2009 11:57

Heippa

Viesti Kirjoittaja Selma »

Ennen kuin uskaltaudun kirjoittamaan tänne muuta, ajattelin esittäytyä selventämällä samalla itselleni - jälleen kerran - miten tähän asti on päädytty.

Synnyin 80-luvun alkupuolella nuoren JT-parin esikoiseksi. Vanhempieni vanhemmat olivat kääntyneet todistajuuteen vanhempieni lapsuudessa, mikä ei ollut estänyt heiltä traumaattista lapsuutta ja nuoruutta. Väkivaltaa, juoppoutta jne. Vanhempani olivat päättäneet itse olla parempia, isäni teki kovasti töitä ja äitini yritti olla hellempi kuin kukaan. Siltikin ensimmäinen muistikuvani, ajalta jolloin olen ehkä parivuotias, on kun pakenen kokouksen jälkeen vihasta huutavaa isääni pimeään makuuhuoneeseen äitini estäessä oviaukossa isääni tulemasta kimppuuni. Olin ollut kokouksessa tuhma.

Muutaman vuoden päästä sain siskon ja muutimme ok-taloon.. Isukki teki töitä, äiti oli kotivaimona, ennen siskoni kouluun menoa teki osapäivätöitä parin kmn päässä kotoa. Asuimme syrjäisessä lähiössä, lähellä äitini perhettä. En saanut tavata yhtäkään maailmallista ystävää kotonani tai heidän kotonaan, ainoastaan todella harvoin, jolloin se oli jotain hyvin erityistä. Meikäläisiä ystäviäkään ei ollut, en tuntenut kuuluvani porukkaan kun olin kiinnostunut ihan eri asioista ja he olivat lisäksi joko minua paljon nuorempia tai vanhempia, minä yksin tipuin siihen väliin.

Isällä ja äidillä oli vaikeaa. He tappelivat paljon ja isä lähti aina lopulta ajelemaan tuntikausiksi. Kumpikin purki ahdistustaan meihin, jos olimme tuhmia saimme selkäämme. Viimeisen selkäsaunan sain joskus esimurrosiässä, jolloin pistin vastaan purren, raapien ja repien. Sen kerran hävisin mutta sen jälkeen eivät uskaltaneet yrittää. Sen jälkeen sain lyönnit suoraan kasvoille tai muualle, väliin olin mustelmilla asti. Anteeksi en koskaan isältäni kuullut, olin niskoittelullani ansainnut kaiken. Äitini pyysi anteeksi joskus. Viimeisen kerran sanoin äidille rakastavani häntä joskus 13-vuotiaana. Se oli kovan ponnistelun takana, koska siitä asiasta ei oltu totuttu puhumaan. Eikä ole puhuttu koommin.

Koulussa pärjäsin ihan hyvin, todistin kavereille että saatana on heidän oikea isänsä yms. Menin yläasteen alussa kasteelle toivoen saavani vihdoin hyväksyntää ja huomiota, tekeväni oikein. Äitini koetti vastustella, mutta eihän uskolle voi sanoa ei. Sen jälkeen pidin koulussa oikein esitelmän todistajuudesta ja jotkut kaverit tulivat jopa kokouksiin. Loppupuolella yläastetta aloin salaa tehdä asioita ollakseni kavereideni kanssa, karkailin välillä kotoa, ja koska vain valehtelemalla sain tehdä mukavia asioita, kaksoiselämä alkoi. Se oli henkisesti todella raskasta, mutta välttämätöntä.

Ammattikoulun alettua (lukioon en saanut mennä), 15-vuotiaana, pääsin vihdoin pois pikkupiireistä, tutustuin ikätovereihin, valehtelin koulupäivien pituuksia ollakseni pois kotoa vaikka lorvin kaupungilla tai olin koulun koneella netissä. Saatoin istua irkkaamassa tms chatissa tunteja. Tutustuin netissä poikiinkin ja ekaa kertaa ikinä sain huomiota joka imarteli tosissaan. Tapasin muutamia, yhteen ihastuin ihan tosissaan ja menetin neitsyyteni vanhempien ollessa viikonlopun pois. Asia ei jäänyt salaan, sillä äidilläni oli tapana lukea päiväkirjojani, tutkia tavaroitani ja kaappejani, kopioida itselleen talteen kirjeenvaihtoani kavereiden kanssa. Tämän hän oli aloittanut jo ala-asteella ollessani. Jossain vaiheessa teini-ikää löysin hänen erääseen laatikkoon keränneen kokoelmansa todisteita "pahuudestani" - hän oli kopioinut tai varastanut erilaisia henkilökohtaisia papereitani ja alleviivannut niistä "pahat" asiat, siellä oli kuvia ja vaikka mitä. Minulla ei siis ollut minkäänlaista yksityisyyttä. En saanut päättää edes mitä musiikkia kuuntelin. En saanut haluamiani vaatteita jotten tuntisi itseäni kauniiksi ja ylpeäksi. Olin todella masentunut, mikä sai aikaan syömishäiriön ja viiltelin itseäni. Kun äitini näki vahingossa viiltelyjäljet, hän kysyi vain "millä olet nuo tehnyt" sen sijaan että olisi hankkinut apua. Mietin itseni tappamista alituiseen.

Seksin takia mentiin vanhinten puheille. Äiti, isä ja kolme keski-ikäistä tai vanhempaa miestä halusivat kuulla tarkalleen mitä tapahtui, mistä tunsin pojan, käytimmekö ehkäisyä. Se oli nöyryyttävää ja luonnollisesti on vaikuttanut kokemuksiini myöhemminkin aiheuttaen mm paniikkihäiriön, mutta luulin silloin että minun kuuluu kokea kaikki tämä. Minua ei kuitenkaan erotettu koska olin niin nuori, isäni vanhin ja sanoin katuvani. Isäni syytti minua mm siitä ettemme voineet pitää perhetutkistelua ja että hän ei voisi edetä srkssa koska tytär kapinoi.

Sen jälkeen tapasin sukulaisteni kautta kivan meikäläisen pojan jonka kanssa tuhlattiin pari kesää yhdessä seurustellen. Kummankin vanhemmat vastustivat asiaa ankarasti, olimme nuoria ja ilmeisesti taustalla oli muutakin, isämme olivat olleet samaan aikaan vankilassa kieltäydyttyään armeijasta aikoinaan.

17-vuotiaana olin päässyt meikäläisten nuorten 'piireihin' joista äitini oli iloinen ja sain matkustaa tampereelle ja helsinkiin kuukausittain - hän ei tiennyt että näiden meikäläisten kanssa juotiin ja juhlittiin aika rankalla kädellä.

16-vuotiaasta asti asuin huoneessa jossa olin pakannut kaikki tavarani valmiiksi muuttolaatikoihin, halusin lähteä kotoa heti. Kukaan ei kuitenkaan auttanut, joten sain kärsiä vielä pari vuotta. Kaikki muukin kärsi - koulu varsinkin. En ole vieläkään valmistunut ammattiini, joskin jäljellä on enää 6 koulupäivää.

18-vuotiaana isäni osti minulle rakkautensa merkiksi auton ja ajokortin. Seurustelin erään veljen kanssa ja koska olimme ajautuneet seksisuhteeseen, meidän oli pakko aikoa naimisiin. 8kk jälkeen emme kuitenkaan enää kestäneet toisiamme vaan erosimme raskaasti.

Samoihin aikoihin pääsin vihdoin muuttamaan pois kotoa! Tein kesän kahta työtä maksaakseni vuokran, vuokran jälkeen rahaa jäi 170e ruokaan ja muihin laskuihin. Rahaa ei vanhemmilta herunut, siellä sain käydä syömässä jos oli tarvis. Ystäviä ei edelleen ollut, mutta jotenkin kummassa onnistuin uskaltautumaan baariin jossa lopulta tapasin erään itseäni muutaman vuoden vanhemman miehen, johon ihastuin heti. Kaksi viikkoa myöhemmin hän kantoi luokseni kaikki tavaransa, pian sen jälkeen minut erotettiin srksta, kaksi kuukautta myöhemmin olin raskaana. Pakotin miehen naimisiin kanssani koska minulla ei ollut ketään ja tarvitsin perhettäni vierelleni. Kaksi viikkoa ennen LAta pääsin takaisin srkn pariin ja kaikki oli hyvin. Vanhempieni oli pakko hyväksyä elämäni ja sain paljon apua.

Olin kuitenkin tosi masentunut, jälkikäteen ajateltuani luulen olleeni psykoosissa asti. Mieheni oli paljon poissa pitkiä aikoja ja jatkoi poikamieselämäänsä jota minä en halunnut ymmärtää enkä hyväksyä, olin kateellinen koska itse olin sidottu kotiin ja lapseen ja hän teki kaikkea sitä mistä itse olin haaveillut koko nuoruuteni. Lapsen ollessa muutaman kkn ikäinen muutimme erilleen ja minä pakenin toiseen kaupunkiin kokoamaan itseäni. Parissa kuukaudessa mieheni halusi minut takaisin luokseen, joten muutimme jälleen yhteen ja teimme toisen lapsen heti.

Toisen lapsen ollessa vauva en jaksanut enää käydä kokouksissa oikeastaan ollenkaan. Aluksi vanhempani ja srklaiset tekivät kaikkensa auttaakseen minut kokouksiin. Minua kyydittiin kotiovelta salille, vanhimmat kävivät luonani oikeasti vain rohkaisemassa syyttelyn sijaan ja aloin menettää pelkoani heitä kohtaan. Kuulin kuitenkin jatkuvasti sukulaisilta ja muilta miten esim elokuvat joita katson ja musiikki jota kuuntelen on maailmallista ja syntistä ja syövyttää mieleeni vääriä ajatuksia. Joka kerta kun salamoi ja ukkosti, pelkäsin kuollakseni Harmagedonin tulevan ja itkin koska tiesin olevani syntinen ja paha ja menettäväni pienet lapseni. Masennuin taas pahasti. Mietin mitä järkeä tässä on, olen 21-vuotias, naimisissa, kahden lapsen kotiäiti ja tunnen oloni viisikymppiseksi, odottelen vain maailmanloppua yrittäen olla jokseenkin hyvä siihen asti.

Sitten tapahtui jotain - luin UUTn sivuja jostain syystä, mietiskelin asioita ja valaistuin! Maailma ei lopu huomenna vaikka tekisin jotain syntistä! Harmagedon saattaakin olla vain tarinaa! Monet ajattelevat samoin kuin minä ja ovat onnellisia ja elossa! Näin ensi kertaa oikean maailman, realistisen.

Huojennuin niin että muutuin täysin. Aloin tehdä haluamiani asioita ja harrastuksia, erosimme lasten isästä hyvässä sovussa, laihduin pienessä ajassa 20 kiloa ja monien läheisten mukaan aloin loistaa. Olin ensimmäistä kertaa ikinä todella onnellinen! Nautin lapsistani, elämästäni, kaikesta mitä tein, lasten ollessa isällään olin vain itsekseni tutustuen ajatuksiini ja tunteisiini. Aloin muuttua ehyeksi. Elin menettämääni nuoruutta. Jäin pois srkn toiminnasta mutta sukuni takia en eronnut vielä.

Tuosta ajasta on nyt melkein kolme vuotta. Vaikka olen ehyempi ja onnellisempi ihmisenä, nuoruuteni vaikuttaa huonona itsetuntona niin että olen esim ollut jumissa huonossa parisuhteessa maailmallisen kanssa enkä osaa päästä pois vaikka olen usein yrittänyt. Tällä hetkellä olen psykoterapiassa saadakseni selvyyden uskonnon kummituksiin, jotka hiljalleen ovat kutenkin kadonneet, ehkä pääsen eroon lopuistakin joskus.

Koska lasteni isä on maailmallinen, he ovat viettäneet normaaleja perhejouluja ja synttäreitä aina. Viime jouluna nautimme lahjoista ja yhdessäolossa lasten kanssa kolmisinkin. Synttärit olen itse heille järjestänyt kahtena vuonna. Haluan heidän tuntevan olonsa normaaleiksi, ja he saavat itse päättää menevätkö esim mummun kanssa kokouksiin, olemme käyneet tyttäreni pyynnöstä katsomassa kirkkoa, puhumme kaikesta mahdollisimman avoimesti. En halua uskonnosta tai mistään muustakaan minkäänlaista tabua välillemme, vaikka ne ovatkin vahvoja ja raskaita asioita.

Viime kesänä erosin uskonnosta vihdoin. Olin valmistautunut siihen niin kauan ettei se ollut minulle musertavaa, osasin odottaa itkuisia puheluja sukulaisilta yms. Nyt kuitenkin olen alkanut tuntea ikävää heitä kohtaan ja välillä olen todella katkera siitä etteivät he voi tajuta sitä minkä minä tajusin. Perheeni ovat niin vakaumuksellisia etteivät voi pitää minkäänlaista yhteyttä, edes siskoni. Lapsiani he tapaavat viikottain, minun kanssani ei keskustella mistään muusta kuin siitä milloin lapset pääsevät kyläilemään. Se on surullista. Tunnen välillä jopa vihaa uskontoja kohtaan samalla kun selkeästi tunnen jonkinlaista kaipuuta johonkin uskonnollisiin, pyhiin kokemuksiin.

Tulipa tästä pitkä! Enkä kertonut edes kaikkea! :D
Aaac
Viestit: 1644
Liittynyt: 28.04.2007 15:11

Re: Heippa

Viesti Kirjoittaja Aaac »

Huisa tarina! Olet nuoreksi ehtinyt paljon.

Hyvä että olet päässyt terapiaan. Ymmärtääkö terapeutti taustaasi?

Ja tervetuloa kirjoittamaan!
Religionsfri.
Kirsieveliina

Re: Heippa

Viesti Kirjoittaja Kirsieveliina »

Selma kirjoitti:Harmagedon saattaakin olla vain tarinaa!
Maailmanloppu nimenomaan on täysin harkittuihin tarkoitusperiin, hengelliseen vallankäyttöön, luotu legenda.

Muista hoitaa itseäsi :) Tunnut olevan hieman hankalassa välitilassa. Itse olen tasapainoillut oikeuttamattoman aggressiivisen käytöksen vastaanottamisen ja rakkaista sukulaisista huolehtimisen kiirastulessa 17 vuotta. Käy se näinkin, mutta... yksilön elämän kannalta voisi olla parempiakin vaihtoehtoja.

Tervetuloa tuulettamaan päätä :)
Selma
Viestit: 73
Liittynyt: 05.03.2009 11:57

Re: Heippa

Viesti Kirjoittaja Selma »

Aaac kirjoitti:Huisa tarina! Olet nuoreksi ehtinyt paljon.

Hyvä että olet päässyt terapiaan. Ymmärtääkö terapeutti taustaasi?

Ja tervetuloa kirjoittamaan!
Kiitos!

Terapeutti ei oikeastaan ymmärrä - lähinnä se on sellaista minä puhun, hän kuuntelee. Olen kuitenkin pari vuotta käynyt eri terapeuteilla ja paljon asioita puinut erilaisiin menetelmiin luottavien ihmisten kanssa ja niistä on kaikista ollut jonkinlaista apua, ehkä tästäkin. Jo se, että joku vahvistaa aavistelmani esim vanhempieni väärästä toiminnasta, saa oloa paremmaksi. Tätä intensiivistä terapiaa on takana vasta kaksi kertaa, ehkä menetelmät muuttuu ja ymmärrys laajenee kunhan päästään tutummiksi.
Aaac
Viestit: 1644
Liittynyt: 28.04.2007 15:11

Re: Heippa

Viesti Kirjoittaja Aaac »

Tällä palstalla saa vertaistukea, voit purkaa sydäntäsi ja tulla kuulluksi. Voit myös käydä kirjeenvaihtoa jonkun kokeneen entisen JT:n kanssa (Lisätietoja: http://veljesseura.org/foorumi/viewtopic.php?f=1&t=1760).

Voit myös lähestyä yksityisviestillä ihmisiä tällä palstalla. Jos haluat, voimme ehkä järjestää jopa vertaistukitapaamisen kotipaikkakunnallasi.
Religionsfri.
Torninvartija
Viestit: 465
Liittynyt: 28.04.2007 15:36
Paikkakunta: Helsinki

Re: Heippa

Viesti Kirjoittaja Torninvartija »

Tervetuloa palstoille Selma!

Hyvä kun kerroit tarinasi. Sinunkin tarinasi osoittaa, että vertaistukea Jehovan todistajista lähteville tarvitaan.

Ja hauska kuulla, että UUT:n nettisivuista oli sinulle apua. Olen kirjoittanut osan teksteistä sinne.

Tsemppiä ja ole mukana keskusteluissa ja muussa toiminnassa jatkossakin!
"You take the blue pill and the story ends. You wake in your bed and believe whatever you want to believe. You take the red pill and you stay in Wonderland and I show you how deep the rabbit-hole goes."
Selma
Viestit: 73
Liittynyt: 05.03.2009 11:57

Re: Heippa

Viesti Kirjoittaja Selma »

Jep, kiitoksia taasen. En kuitenkaan ole ihan niin yksin kuin tuo teksti saattaa antaa ymmärtää - minulla on jopa kaksi ystävää joista toinen on eronnut ihan samaan aikaan kuin minä ja on myös nuori yh-äiti, ja toinen joka on eronnut jo muutamia vuosia sitten. Pahimmissa kriiseissä oon saanut heiltä apua ja tukea, mikä on ihan mahtavaa.

Lähinnä kirjauduin tälle palstalle lukeakseni lisää muiden kohtalotovereiden elämästä, en enää ole itse siinä kriisivaiheessa jossa tuntui kuin kaikelta olisi mennyt pohja eikä tietäisi mihin suuntaan pudottautua. Siinä mielessä elämä on raiteillaan - ei tuota terapiaakaan olisi saanut aloitettua jos olisin vallan hukassa henkisesti.

Ehdin tässä välissä jo muistamaan muutamia asioita jotka saivat mut aikoinaan kuohuksiin (vähän vieläkin) - minulle oli opetettu että syntymätönkin lapsi on sielu ja siksi syntymättömän lapsen tappaminen on murha. Olin oppinut myös että kaikki ihmiset pääsevät paratiisiin. Kun kysyin vanhin-isältäni että pääsevätkö esim keskenmenossa kuolleet ja abortoidut lapset paratiisiin, sain vastaukseksi että ei, koska ei siellä riittäisi kaikista lapsista huolehtijoita :shock: Hmmm..!?

Alkaessani jäädä pois kokouksista aloin harvoin niissä käydessäni huomata ärsyttäviä lauseita veljien puheissa: "emme tietenkään halua ajatella näin" viitaten johonkin ajatukseen joka minulla juuri oli. Viimeiset kerrat salilla on menneet ihan kihistessä raivosta, kun aloin huomata manipulaation aika selvänä.

Lisäksi; soiko teidän päässä koskaan valtakunnan laulut? :D Se on aika kiusallista, välillä joku 'nasiirit' soi päässä heti herätessä. Ehkä jumala haluaa kertoa minulle jotain? :mrgreen:
i will die with both of my hands untied
sasisa
Viestit: 68
Liittynyt: 20.02.2009 20:10

Re: Heippa

Viesti Kirjoittaja sasisa »

Tervetuloa minunkin puolestani. Tarinasi oli osin kuin oma kirjoittamani. Paljon yhteisiä piirteitä ja tunteita.
Mukavaa saada uutta porukkaa. :D
Se parhaiten nauraa kellä on paras lääkitys. Minä nauran paljon!
Jekku
Viestit: 49
Liittynyt: 27.12.2008 22:43

Re: Heippa

Viesti Kirjoittaja Jekku »

Luin mielenkiinnolla tarinasi. Kaikkea sitä voinkin olla. Kiva saada uusi "sisar" mukaan kirjoittelemaan :)
Viimeksi muokannut Jekku, 06.03.2009 21:27. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Erotettu veli
Viestit: 58
Liittynyt: 05.10.2008 17:20

Re: Heippa

Viesti Kirjoittaja Erotettu veli »

.
Viimeksi muokannut Erotettu veli, 16.01.2010 20:15. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
rippeli
Viestit: 2455
Liittynyt: 28.04.2007 12:43
Paikkakunta: Helsinki

Re: Heippa

Viesti Kirjoittaja rippeli »

Kiitos tarinastasi. Sinulle on tapahtunut paljon asioita ja olen varma moni kertomuksesi lukeva saa siitä samaistumisen kokemuksia. Hienoa että olit niin rohkea että jaoit kokemuksesi kanssamme.

Toivottavasti jaksat olla aktiivinen tällä palstalla. Tuollaisella elämänkokemuksella sinulla on varmasti paljon annettavaa monille lukijoille.
Let me go Master I hate you so
Ariadna
Viestit: 2177
Liittynyt: 28.04.2007 10:16

Re: Heippa

Viesti Kirjoittaja Ariadna »

Selma kirjoitti:Lisäksi; soiko teidän päässä koskaan valtakunnan laulut? :D Se on aika kiusallista, välillä joku 'nasiirit' soi päässä heti herätessä.
Vielä 17 vuoden jälkeen näen painajaisia kokouksista. Olen siellä ja huomaan laulukirjan unohtuneen kotiin, enkä muista yhtään sanaa.
Kertomuksesi luettuani, en ihmettele yhtään noita unia miksi niissä aina ahdistun.

Todellisuudessahan kaikkien hymyilevien ihmisten sisällä onkin sanomaton määrä tuskaa ja ahdistusta kuten sinulla.

Kiitos tarinastasi.
nasiiri
Viestit: 125
Liittynyt: 08.12.2008 16:22

Re: Heippa

Viesti Kirjoittaja nasiiri »

Tervetuloa, Selma :D
almi
Viestit: 943
Liittynyt: 06.05.2007 15:33

Re: Heippa

Viesti Kirjoittaja almi »

Selma, tervetuloa ja kiitokset rohkeasta omien kokemusten jakamisesta.

Terapia voi olla tosi haastavaa. Muistan, miten yritin oman terapiani aikana joskus melkein epätoivoisesti selittää valtaväestöstä kotoisin olevalle terapeutille, millaista Jt-kulttuuri on ja miksi koin sen traumattiseksi. Terapeutti ei ehkä ensin oikein ymmärtänyt, mutta vähän kerrassaan alkoi käsittää, mistä oli kysymys. Myöhemmin hän sanoi, että minulle itselleni oli varmaan tärkeää ja ajatuksia jäsentävää kuvailla Jt-maailmaa "yleiskielellä" ihmiselle, joka ei tuntenut Jt-kulttuuria. Samalla kykenin sanoittamaan itselleni uudelleen sitä, mitä olin kokenut ja tuntenut. Se ei ollut helppoa, mutta lopulta koin kuitenkin itseni huojentuneeksi.
Kaikki on vastausta, tietäisipä vain kysymyksen.
- Paul-Eerik Rummo
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Heippa

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

Pyydän saada kiittää Sinua, Selma, avoimesta kertomuksestasi. Menneitä emme voi muuttaa, mutta voimme päästä niiden yli, joskin ne saattavat tulla ja tulevatkin mielemme uumenista sopivan ärsykkeen vaikutuksesta esiin aiheuttaen meille henkistä tuskaa vaikkapa unina. Tästä syystä on tärkeää voida purkaa kokemansa ahdistukset turvallisessa ympäristössä. Aikaahan se vie ja käytetystä terapiamuodosta johtuen, koemme sen joskus hyvinkin turhaannuttavana. Saatamme Kärttämällä kärttää jotakin neuvoa tai käytännön ratkaisua sitä saamatta.

Muistan omasta kokemuksestani, kun minut illallisella puhelinsoitolla vuoden 1970 syksyllä erotettii Pietarsaaren suomalaisen (evl) seurakunnan nuorisonohjaajan virasta, tulematta koskaa huomautetuksi, varoitetuksi saati kuulluksi. Erottamiseni perusteita kysyessäni, oli vastaus: "Kyllä sinä sen tiedät", vaan enpä tiennyt. Koin koko itsetuntoni murenevan siihen paikkaan. Samana syksynä aloitin nuorisonohjaajaopintoni ja jouduin työparini kanssa kerhopaikkaan, mistä edellisen vuosikurssin opiskelijat olivat joutuneet keskeyttämään työskentelynsä jengin häiriökäyttäytymisestä johtuen.

Olin vähällä joutua paniikkiin, koska jengi muistutti suuresti sitä, minkä kanssa Pietarsaaressa olin työskennellyt -tosin subjektiivisen arvioni mukaan kohtuullisesti onnistuen (pahin "pukari" säästyi poikakodilta). Joka tapauksessa ahdistukseni oli hyvin suuri, niin suuri, että oli pakko, kaikista häpeän, yms. tunteistani huolimatta, hakeutua apuun. Apu löytyi eräältä kurssini opettajalta. Aluksi viikoittain, sittemmin harvenevin jaksoin, kävin puolentoista vuoden ajan hänen vastaanotollaan.

Pyytämällä pyysin käytännön apua, mutta sanallakaan terapeuttini ei suostunut kommentoimaan, korkeintaan joskus pyysi täsmentämään tai kertomaan jonkun kohdan uudelleen. Olin katkera, koska pyyntöihini ei suostuttu. Soimasin terapeuttia ja itseäni samalla kun ihmettelin miksi minun pitää kertoa sama tarina yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta tämä toimi kohdallani. Vasta jälkikäteen tajusin jutun juonen: olin kertonut oman tuskani ulos, jolloin käynnit harvenivat, ahdistus helpotti ja lopulta saatoin puhua siitä ilman häpeäntunnetta tai katkerauutta kokien.

Sittemmin omassa työssäni olen joissakin tapauksissa käyttänyt tätä kantapään kautta oppimaani - hyvin tuloksin. Sallinet, että pyydän joitakuita terapeutteja perehtymään kertomaasi (ja toistenkin kertomaan). Tämä syystä, että jehovantodistajuus on useimmille terapeuteille täysin tuntematon alue.

Edit: Näillä tapauskertomuksilla on suunnaton arvo ja ne tulisikin julkistaa antologiana.
Viimeksi muokannut Jaakko Ahvenainen, 14.03.2009 01:25. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Vastaa Viestiin