Mein kampf - taisteluni

Rekisteröityneet käyttäjät voivat esitellä itsensä tai kertoa taustoistaan täällä.

Valvoja: Moderaattorit

Filippos
Viestit: 1139
Liittynyt: 30.09.2009 10:46
Paikkakunta: Oulu

Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja Filippos » 06.10.2009 00:38

Tervehdys vaan kaikille! Minäkin olen jossakin palstalla oman tarinani kertonut joskus muutama vuosi sitten, mutta se ei ollut tämä palsta - muistaakseni. Nyt on kulunut lähes päivälleen 10 vuotta siitä, kun minä kävin kotonani kertomassa, että en aio enää olla jehovan todistaja. Isäni iski nyrkin pöytään ja huusi naama punaisena: "Ulos!"

Minä synnyin kolmisenkymmentä vuotta sitten perheeseen, jossa pääsin vasta toiseksi lapseksi. Minulle tuli vielä muutaman vuoden jälkeen seuraaja, mutta toisen lapsen osa varjosti omaa elämääni melko kokonaisvaltaisesti - niin pitkään kuin kotona vanhempieni valvovan silmän alla asustin. Olin muutaman vuoden nuorempi, kuin isoveljeni. Kaikkihan tietävät millainen kokoero seuraa 3 vuoden ikäerolla, kun lapset ovat 5 - 16 vuotiaita? Pienemmyydestäni huolimatta samat fyysiset työt olivat minunkin osanani. Pikkusiskoni taas kulki enemmän äidin mukana, me isoveljet isän mukana töissä.

Jo ala-asteella ollessani, koulupäivän jälkeen olimme isäni mukana pajalla iltamyöhään saakka lähes joka ainoa päivä. Viikonloput ja lomat samaten. Maailmallisia luokkakavereitani en saanut tavata missään - viimeinen kerta kun sellainen kävi minun luonani kylässä, oli kun olin kolmannella luokalla. Itse kävin viimeisen kerran maailmallisen luokkakaverini luona neljännellä tai viidennellä luokalla. Lupaa moisiin ei vain heltynyt.

Kun olin 10 -vuotias isäni osti "kesämökki" -tontin. Todellisuudessa tuosta tontista tuli työleiri minulle ja isoveljelleni. Kaikki lomat, joka ainoa viikonloppu ympäri vuoden kului siellä korven keskellä rakentaessa. Monet kerrat siellä itkettiin sääskien ja mäkäräisten parvien keskellä kesällä, tai talven paukkupakkasten jäädyttäessä varpaita ja sormia. Se on uskomatonta, kuinka paljon voi olla sääskiä ja muita lentäviä ötököitä tuolla Lapin korvessa. Minkäänlainen myrkky ei tullut kysymykseenkään, isäni mukaan niiden käyttö on tupakointiin verrattava tapa - ruumiin saastutusta.

Työleirimme oloihin halusin saada edes jonkinlaista helpotusta. Näihin aikoihin minä huomasin, että vetoamalla kenttäpalvelukseen ja läksyjen tekoon, minun ei tarvinnut olla isäni sätittävänä hänen pajallaan ihan joka ilta. Niimpä 13 vuotiaana halusin alkaa kastamattomaksi julistajaksi tavoitteenani edes joskus päästä näkemään ikätovereitani, joita seurakunnastakin löytyi. Muistaakseni jonkin aikaa meni ihan kohtalaisesti, mutta kun tunteja alkoi tulla raportoitavaksikin lähes osa-aikaisen tienraivaajan tavoitteiden verran, isäni asettui yllättäen vastahankaan. Hänen mukaansa julistaminen vei liikaa aikaa, eikä hänen mielestään ollut järkevää olla niin paljoa oman ikäisten seurassa, hän kun näki, etteivät edes seurakunnan muut nuoret olleet sopivaa seuraa minulle.

Mutta tuo innostukseni ikätovereideni seuraa kohtaan sai minut innostumaan enemmän myös jehovan todistajuudesta. Niinpä aloin tutkia innokkaammin ja menin kasteellekin 15 -vuotiaana. Mutta tuota innostusta ei kestänyt pitkään. Luulen syynä olleen sen, että en ollut oikein ikinä tuntenut opetuksia omikseni. Ja toisaalta vaikka isäni väitti aina olevansa lähes synnitön ja halunneensa eristää meidät lapset pahalta maailmalta ja huonolta seuralta, niin hän ei oikein ikinä ollut kovin innostunut kokouksissa käymisestä saati julistamisesta. Toki mekin kävimme kokouksissa - aina kun satuimme olemaan kotikaupungissa. Lomat ja viikonloput meni aina "työleirillä".

Lukion ensimmäisenä vuotena kävin filosofian kurssin. Jotenkin se kurssi avasi tajuntani lopullisesti ja aloin vakavissani miettimään JT:n opetuksia ja niiden merkityksiä. Luulen, että sen kahden ja puolen vuoden kestäneen tutkimuksen seurauksena sain käsityksen uskonnoista, niiden olevan vain ihmisen vallan käytön välineitä. ...hyvänä esimerkkinä isäni, joka ihmeellisesti osasi aina perustella kaikki päätöksensä raamatulla...

Hmm... tämä teksti mahtaa olla melko sekavaa... Kirjoitan sitä mukaa kuin ajatuksia juolahtaa päähäni...yrittäkää kestää. =)

Niin tuo "työleiri" -sana kuvaa näin jälkikäteen ajateltuna parhaiten tuon "kesämökki" -alueen olosuhteita. Rakensimme isäni, isoveljeni ja minun voimin ilman kummempia työkoneita tai apuvälineitä yhteensä parikymmentä pienempää tai suurempaa rakennusta tuolle tontille kuuden vuoden lomien ja viikonloppujen aikana. Sääsket ja mäkärät kiusana - en muista kokeneeni hirveämpää, kuin pitää sellaista kurkihirttä harteilla, jonka juuri ja juuri jaksaa pitää ja samalla nenä, korvat ja silmät ovat täynnä pieniä pistelijöitä. Ja jos päästät hirrestä irti, se tippuu alas asti ja hajoaa - siitä olisi tullut persposket punaisiksi isäni käden kautta.
Ei ollut harvinaista, että sain selkääni. Minun syytäni oli kerran sekin, kun isoveljeni kiusasi minua ja siinä karkuun juostessani kaaduin rähmälleni kattopeltien päälle ja niihin tuli lommo. Selkäänihän minä siitäkin sain.

Lapsuudessani jehovan todistajuus ei niin mahottomasti näkynyt. Kotonani ei ollut tapana sen kummemmin pitää kirjantutkisteluja tai muitakaan, vaikka lähes kaikissa tiistain ja torstain kokouksissa kävimmekin. Koulussa koin kovaakin kiusaamista uskonnon vuoksi neljänneltä luokalta kahdeksannelle. Mutta koulussa oli kiusaamisestakin huolimatta mukavampaa, kuin kotonani, jossa kiusaaminen oli huomattavasti vakavampaa isäni taholta.
Toisaalta ajattelen, että kiusaajani koulussa innostuivat senkin vuoksi, ettei minua näkynyt koskaan koulun jälkeen tai lomilla missään kylällä, jossa muut ikätoverini hengailivat. Luulen, että he hengailivat, en tiedä.

Niin lukiossa ollessani tutkin ja keskustelin asioista myös monen muun uskontokunna edustajan kanssa. Säikähdin jossain vaiheessa omia ajatuksiani ja halusin pystyä uskomaan uudelleen jehovan todistajien oppeihin. Niimpä kerroin asiasta vanhemmilleni ja he järjestivät minulle tutkistelua erään seurakuntamme vanhimman kanssa. Hänen kanssaan kävin tutkistelemassa puolisen vuotta - kerran viikossa. Mutta ei se auttanut. Tiesin, mitä seuraa, jos jätän uskonnon. En halunnut joutua siihen tilanteeseen. Olin ahdistunut lähes koko kolme vuotta kestäneen lukion ajan. Minulla oli päänsärkyjä lähes päivittäin. Kävin koulussa päivät ja isäni kanssa töissä illat ja yöt valvoin. Nukuin parhaimmillaankin noin neljää tuntia yössä - monesti saattoi vierähtää parikin vuorokautta kokonaan ilman unta. Lopulta viimeisenä lukiovuotenani päätin sinnitellä siihen saakka, että voin muuttaa pois kotoa ja ilmoittaa sitten päätöksestäni.

Kävin kovaa kamppailua itseni kanssa. Halusin monet kerrat tappaa itseni. Puukko rinnan päällä itkua tuhertaen aamuyöllä omassa huoneessani, jonka tunsin vankilakseni odotin öiden ja päivien kuluvan. En kestänyt. Jätin kerran menemättä kotiini suoraan koulusta - se oli minulle erittäin iso asia. Isäni soitti minulle perään ja kyseli, missä olen. Sanoin, etten halua olla uskonnossa, enkä uskalla tulla enää kotiini. Minulla oli mukanani vain vaatteet, jotka olivat aamulla päälläni ja puhelun jälkeen soitin Mannerheimin lastenlinjalle. Sieltä minut opastettiin eteenpäin ja asuin seuraavan kuukauden turvapaikassa. Vanhempani saivat minut kuitenkin houkuteltua vielä takaisin ja he lupasivat minulle hiukan vapautta - vaikka sitten maailmallistenkin seuraa. Ei vain menny kovinkaan kauaa, kun taas vaadittiin palaamaan suoraan koulusta kotiin.

Sitten se vihdoin tuli postista! Hyväksymiskirje opiskelemaan yliopistoon! Vanhempani yrittivät vielä vakavasti kieltää minua muuttamasta, mutta minun oli pidettävä pääni. En kertakaikkiaan voinut enää asua tässä vankilassa. Muutin. Asuin kuukauden isommassa kaupungissa. Menin käymään kotonani lokakuussa 1999. Kerroin, etten halua olla enää jehovan todistaja. Kerroin myös, että minulla on tyttöystävä - sen ajattelin olevan vanhemmilleni asia, joka vihdoin laittaisi heidät tajuamaan, että olen tosissani uskonnosta eroamisen suhteen. Isäni huusi: "Ulos!"

Minä lähdin. Asetuin asumaan tänne Ouluun. Tammikuussa puhelimeni soi. Isäni soittaa ensimmäistä puheluaan lähtöni jälkeen. Muistan muutaman asian, jotka hän minulle sanoi tuon puhelun aikana.
Yksi meni näin: "Sinä olet HUORA!" Joku oli nähnyt minut kävelleen jossain kaupungilla käsi kädessä tytön kanssa. "Raamatussa sanotaan, että huorat täytyy TAPPAA! Jos minä näen sinut lähelläkään täällä kotipaikkakunnalla, otan rautakangen ja isken sen sinun sydämen läpi!" Minä en pystynyt sanomaan mitään isälleni. Olin täysin tyrmistynyt noista sanavalinnoista ja varsinkin siitä raivosta joka kuului selvästi hänen äänestänsä. Puhelun jälkeen marssin suorinta tietä psykologin juttusille. En vieläkään pysty sanomaan isälleni mitään vastaan. Olen kuullut jos jonkinlaista hänen suunnaltaan. Isä soittelee keskimäärin 3 kertaa vuodessa. Monet kerrat olen kuullut, kuinka hän tekee minut perinnöttömäksi. Erään kerran hän kertoi, että oli kertonut minusta jollekkin venäläiselle liikekumppanilleen ja tämä oli luvannut piestä minuun vanhempieni kunnioituksen takaisin. En ole venäläistä nähnyt ainakaan vielä...

Viime vuosina minusta on tuntunut, kuin isäni olisi pikkuhiljaa alkamassa (ei hyväksyä, mutta) tajuta päätökseni varmuuden. Olen mielestäni ollut aina kuuliainen ja kunnioittanut isääni vaikkakin koulussa olin hikipinko juurikin sen vuoksi, että läksyjen teko oli ainoa hyväksyttävä syy olla pois isäni verstaalta. Olen kärsivällisesti yrittänyt odottaa, jos vaikka jonain päivänä isäni pystyisi hyväksymään minut. Kunnioitan häntä vieläkin (en aina kyllä ymmärrä miksi). Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen vilaukselta nähnyt pikkusiskoni kahdesti, äitini kolmesti. Isoveljeni on oman seurakuntansa vanhimmistossa, jonka vuoksi hän varmaan soittelee minulle silloin tällöin. Yleensä aina jotenkin samoihin aikoihin kuin isäni. En voi sanoa olleeni tekemisissä kenenkään sukulaiseni kanssa. Kaikki serkkunikin ovat lahkossa. Kaikki nuoruuteni ystävät ovat kääntäneet selkänsä, jos ovat minut nähneet.

Nyt alkaa tuntumaan taas yksinäiseltä. Olen pyrkinyt parhaani mukaan olemaan edes ajattelematta näitä vanhoja asioita, mutta jotenkin väistämättä ne aina juolahtavat mieleeni. Nyt kun kymmenen vuotta on kulunut viimeisestä kotona käynnistä, ei vieläkään ole toivoakaan suhteiden korjaamisesta. Puoli vuotta sitten kahdeksan vuoden seurusteluni päättyi toisen tahdosta - olen kuulema liian myötäilevä, liian kiltti...TIEDÄN!

Niin ja vielä. Isäni on maininnut kerran, että hän osti tuon kesämökkitontin ihan vain ajatuksenaan saada pidettyä meidät lapset erossa maailmasta...siinä varmaan syyt sosiaalisten taitojeni loistavuuteen... =(

wolframium
Viestit: 1070
Liittynyt: 05.06.2007 17:22

Re: Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja wolframium » 06.10.2009 01:26

Kiitoksia kirjoituksestasi. Vetää sanattomaksi.

Ex-jehovantodistajissakin tapaa välillä sellaisia imagon rakentajia, jotka ovat ikävä kyllä mieluummin hiljaa väkivaltakoneiston toiminnasta, mutta tällainen rehellisyys saa täyden kunnioitukseni!
Erilaisten ja eri tavoin havainnoivien ihmisten on hyvin vaikeaa tai lähes mahdotonta ymmärtää toisiaan, koska he kutsuvat samaa asiaa eri nimillä ja eri asioita samalla nimellä.

Aaac
Viestit: 1644
Liittynyt: 28.04.2007 15:11

Re: Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja Aaac » 06.10.2009 01:48

Kyllä veti tosiaan hiljaiseksi kuvauksesi sadisti-isästäsi. Tsemppiä sinne pohjoiseen - niin, ja tervetuloa palstalle!
Religionsfri.

Avatar
Alueveli
Eläkeläinen
Viestit: 1296
Liittynyt: 13.04.2007 01:51
Paikkakunta: Kuopio

Re: Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja Alueveli » 06.10.2009 07:35

Auts, aika riipaiseva kertomus. Mielenvikaisia riittää joka porukkaan, mutta väkivaltaisen maailmanlopun odotus ei useimmiten ainakaan auta asiaa.
"Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä." - J. F. Rutherford, Vartiotorniseuran presidentti
"Religion is dangerous because it allows human beings who don't have all the answers to think that they do." - Bill Maher, Religulous

sinner74
Ylläpitäjä
Viestit: 2754
Liittynyt: 12.01.2009 14:12
Paikkakunta: Rollo

Re: Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja sinner74 » 06.10.2009 18:00

Tervehdys Filippos!

Isäsi toiminta muistuttaa oman vanhempani toimintaa monessa mielessä. Tässä tavallaan sotkeentuu jt-kuvio ja oman vanhemman narsismi/psykoottisuus...toisaalta jt:t vetävät kahjuja puoleensa kuin kärpäsiä ja jehovantodistajuus vain vahvistaa kahjuja taipumuksia. En jaksaisi itse avautua just nyt tästä asiasta, mutta useampikin kohta kertomuksessasi aiheutti minulle flashbackeja.

Tulethan tapaamiseen, joka järjestetään Oulussa 14.10.?
And Justice For All

Filippos
Viestit: 1139
Liittynyt: 30.09.2009 10:46
Paikkakunta: Oulu

Re: Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja Filippos » 06.10.2009 20:30

Olen tulossa tapaamiseen ens viikolla Oulussa.

äänilaiteveli
Viestit: 150
Liittynyt: 05.06.2009 17:36
Paikkakunta: Kouvola

Re: Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja äänilaiteveli » 07.10.2009 16:03

tota... Niinkuin joku mainitsikin, sanattomaksi vetää. Ei voi muuta sanoa. Ihan oikeasti. :shock:
Mutta kaikkea hyvää sinne.
"Ole siis valpas, ehkä sinussa oleva valo on pimeyttä." Luuk 11:35

StereoX
Viestit: 143
Liittynyt: 28.04.2007 08:16
Paikkakunta: Kuopio

Re: Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja StereoX » 07.10.2009 21:00

Minusta oli mielettömän ihanaa että kirjoitit tarinasi meille. Tiedän että se on ollut varmasti aika vaikeaa ja yleensä näiden asioiden käsitteleminen on raskasta joten kiitos kun kerroit sen meille. Ja ihanaa kuulla että olet osallistumassa miittiin.

Meidän perheessä isä on vieläkin allerginen kaikelle Jehovan todistaja aiheisille asioille, vaikka hänet on erotettu kymmenen vuotta sitten. Hänkin oli väkivaltainen ja vaikka se oli kodissa opittua niin uskon että todistajuus ja sen mukanaan tuoneet paineet eivät helpottaneet asiaa. Isäni oli vanhin ja eihän se käynyt laatuun kun veljeni ei halunnut olla todistaja.

Voimia sinulle!
"hedelmistään puu tunnetaan"

rippeli
Viestit: 2455
Liittynyt: 28.04.2007 12:43
Paikkakunta: Helsinki

Re: Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja rippeli » 08.10.2009 13:31

Aika hurja elämä on ollut siulla. Toivon todella että tulevaisuus tulisi valoisammaksi ja saisit karistettua raskaat muistot pois hartioilta. Tervetuloa tänne kirjoittelemaan!
Let me go Master I hate you so

sixback
Viestit: 17
Liittynyt: 05.05.2009 15:51

Re: Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja sixback » 15.10.2009 10:57

Moi,

Jaksamista sinulle!
On kyllä ihme kuinka vanhemmat muuttuu hitlereiksi lapsiaan kohtaan jt perheissä..
Minulla on lähes puolitusinaa lapsia enkä ikinä voisi antaa selkään heille!


Olen käynyt lapsena teillä muutamia kertoja mikäli yhdistin tarinan ja miehen oikein.

Selma
Viestit: 73
Liittynyt: 05.03.2009 11:57

Re: Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja Selma » 15.10.2009 15:09

Voi kauhistus millainen elämäntarina sinulla :| En pysty ehkä ikinä ymmärtämään miten kukaan aikuinen voi toimia noin julmasti omia lapsiaan kohtaan.
Ootko käynyt psykologilla pitkään, onko siitä ollut apua?
Mun suku on muuten myös sieltä päin kotoisin..
i will die with both of my hands untied

Kirsieveliina

Re: Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja Kirsieveliina » 17.10.2009 13:04

Onnittelut rohkeudesta ja oman pään pitämisestä, Filippos! Kyllä jt-lapsia on sitten "karaistu"... Minkä positiivisena puolena voi
pitää sitä, että tulevaisuus on luultavasti jossain määrin mennyttä valoisampaa. Vaikuttaa siltä, että todistajuudessa ihminen löytää
uusia mahdollisuuksia ilmaista valmiiksi pimeitä puoliaan. Elleivät nämä kokemukset olisi niin totta, ne olisivat melkein koomisia!

Taidat olla pohjoisempaa kuin minä. Olisi kiva kuulla, mitä alaa olet opiskellut?

Filippos
Viestit: 1139
Liittynyt: 30.09.2009 10:46
Paikkakunta: Oulu

Re: Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja Filippos » 29.11.2011 20:50

Tuli mieleeni kysyä nyt, kun olen mennyt naimisiin maistraatissa tuossa pari viikkoa sitten, että elänkö vieläkin synnissä niinkuin JT:t asian määrittelevät?

Kaarmis
Viestit: 3910
Liittynyt: 29.04.2007 22:13

Re: Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja Kaarmis » 29.11.2011 21:34

Jeppulat lähtevät siitä, että jokainen eronnu tai erotettu on luopio, ja soveltavat raamatunkohtaa missä luetellaan väärintekoja, jokaiseen tällaiseen ihmiseen. Eli, elät synnissä vaikka olisit pyhimyksen kaltainen...

Onneksi meidän ei tarvitse itseemme enää soveltaa jehovafarisealaista käsitystä, voimme olla hyviä ihmisiä rakkaillemme ja ystävillemme, jopa itsellemme! Se riittää.
"Meinasin sanoa että älä tule haudallenikaan. Mutta - tule silti."

Markku Meilo
Viestit: 13432
Liittynyt: 24.04.2007 10:28

Re: Mein kampf - taisteluni

Viesti Kirjoittaja Markku Meilo » 29.11.2011 22:08

Filippos kirjoitti:Tuli mieleeni kysyä nyt, kun olen mennyt naimisiin maistraatissa tuossa pari viikkoa sitten, että elänkö vieläkin synnissä niinkuin JT:t asian määrittelevät?
Itse lähden siitä, että uskonnoton ei voi sanan raamatullisessa merkityksessä olla syntinen. Vt-seuran näkökannoista ei kannata välittää sitäkään vähää kuin Raamatusta. Kun Vt-seura luopioitui Russelin esivaltanäkemyksestä, niin maistraattikaan ei ollut mitään ja jäsenistö saattoi vapaasti elää avoliitossa. Kokonaan toinen asia on se, että nykyisin tunnettu vihkiminen on Vt-seuran opettaman Suuren Babylonin keksintö noin 1000 vuoden takaa. Miksi ihmeessä pakanallisuuskauhuinen Vt-seura kehottaa noudattamaan tuota pakanallista tapaa?
Pyrkimykseni olkoon kaikkia miellyttävän keskusteluilmapiirin luominen.

Vastaa Viestiin