Olen 21-vuotias Jyväskylässä asuva naisen alku, joka 2008 kesällä "erosi" seurakunnasta.Minua ei oltu kastettu Jehovan todistajaksi, mutta Jehovan todistaja perheessä kasvettuani ja pitkään tutkittuani koko seurakunta odotti minun tekevän niin. Kasteelle "kannustettiin" kovasti, niin kuin kentällekin, samoin kuin naimisiin. Vanhempi siskoni ja nuorempi veljeni olivat jo kastettu aikaisemmin. Todellisuudessa en ollut ikinä välittänyt kokouksista ja pelkäsin kentällä käyntiä. Lapsenakin oli ärsyttävää lähteä kokouksiin, joita tuntui silloin olevan koko ajan. Olin suosittu koulussa, mutta pienellä paikkakunnalla en voinut viettää aikaani ikätovereiden seurassa, koska joku seurakunnan jäsenistä aina näki minut ja seuraavassa kokouksessa oli kamala haloo kuinka se taas oli ulkona. En tupakoinut, en juonut, ja osallistuin seurakunnan nuorten illanviettoihin. Sielläkin minua hyljittiin koska saatoin kiroilla enkä halunnut naimisiin nuorena.
Muutos kuitenkin tapahtui kesällä 2008 kun vanhempani erosivat. Olin jo aikaisemmin joutunut keskustelemaan vanhimpien kanssa maailmallisesta poikaystävästäni ja siitä onko meillä seksielämää. Sairastuin sitten anoreksiaan ja keskivaikeaan masennukseen vanhempieni eron keskellä ja äitiäni (joka siis oli pettänyt isääni) vainottiin paikkakunnalla. Kaikki seurakunnan sisaret ja vanhimmat soittivat meille lapsille ja yrittivät udella "Miten siellä kotona menee?". Isääni säälittiin kokouksissa ja kun äiti lähti kotoa alettiin isälle etsiä seurakunnasta uutta vaimoa. Kun jätin kokouksissa käynnin niiden ahdistavan ilmapiirin, juoruilun ja tuijottelun vuoksi pois soittelivat vanhimmat minulle koko ajan. Erään vanhimman soiton aikana pyysin äitini kuuntelemaan ja laitoin puhelimen kaiuttimelle. Vanhin sanoi että jos en tule heidän kanssaan keskustelemaan vanhempieni erosta ja passiivisuudestani seurakuntaa kohtaan he vaikka hakevat minut kotoa vasten tahtoani. Äitini soitti vanhimmalle takaisin mutta äitini puhuttelulla ei ollut vanhimmalle enään mitään merkitystä, olihan äitini nyt erotettu. Helvetti jatkui, kävin psykologilla, söin lääkkeitä sekä yritin jatkaa elämää. Lähdin lopulta paikkakunnalta syksyllä 2008 pois ja muutin Jyväskylään. Elämä alkoi totaalisen yksin.
Nykyään niin isäni, äitini, kuin veljenikin on erotettu. Ainoastaan vanhin siskoni on seurakunnassa mukana, mutta hän on puheväleissä kaikkien kanssa. Siskoni kanssa puhumme päivittäin ja hän sanoi minulle puoli vuotta sitten että hänelle on aivan sama olenko Jehovan todistaja vai en kuhan olen onnellinen ja elossa. Ja sitä minä nykyään olen. Ei mene päivääkään ilman yksinäisyyden ja surullisuuden taakkaa jonka nuoruuteni minulle toi, mutta onneksi minulla on avomieheni ja lemmikkini sekä muutama hyvä ystävä jotka tietävät taustani.Olen myös valmistumassa korkeakoulusta ja tunnen olevani onnistunut elämässäni. En ole läpeensä paha ihminen vaikka en olekaan Jehovan todistaja. Tosin sen verran olen paha että kotipaikkakunnallani nautin polttaa tupakkaa yleisellä paikalla ja moikata entisille seurakuntalaisille. Silmänpyöritykset nykyään vaan saa leveän hymyn naamalle.
