Nuoruuden traumat

Rekisteröityneet käyttäjät voivat esitellä itsensä tai kertoa taustoistaan täällä.

Valvoja: Moderaattorit

Vastaa Viestiin
ss*
Viestit: 1
Liittynyt: 25.04.2010 20:17

Nuoruuden traumat

Viesti Kirjoittaja ss* »

Ensimmäinen muistoni jehovan todistajista: Olin n. 7-vuotias, olimme hetken asuneet omakotitalossa ja ovellemme oli ilmestynyt kaksi jehovan todistajaa. Emme tosin menneet avaamaan ovea, vaan äidin johdolla mentiin sisaruksiemme kanssa kikatellen olohuoneen sohvan taakse piiloon.

Olin toisella luokalla ala-asteella, kun äiti alkoi tutkimaan todistajien kanssa. Hän oli tietenkin helppo uhri, sillä isäni on todella kamala, itsekäs narsisti. Aina kohdellut äitiäni huonosti, silti jostain syystä pysyneet yhdessä. Uskonto tarjosi lohtua äidin elämään ja salilla rakkauspommitushan ei jätä ketään kylmäksi.
Kaksi vanhempaa sisarustani vastustivat kovasti. Isoveljeni oli tuolloin jo päälle parikymppinen, oli jo muuttanut pois kotonta ja isosiskoni pahimmassa teini-iässä.
Minä ja pari vuotta nuorempi siskoni vedettiin mukaan uskontoon hyvin pian. Äiti otti meidät aina mukaan kokouksiin, piti meille kotona ns. Raamatun tutkistelua ja pian oltiin mukana kentälläkin.. Inhosin ja pelkäsin kenttäilyä alusta alkaen, mutta ei siitä uskaltanut kieltäytyäkkään, olisinhan silloin ollut huono ihminen.
Muistan kun olin menossa kaverini syntymäpäiville, viimeisiin siis, kuten äiti antoi ymmärtää. Hirveä syyllistäminen siitä, että nyt menen palvomaan kaveriani, vaikka yksin Jehovalle pitäisi osoittaa kaikki kunnia ja palvonta. Epäjumalan palvontaa! Viimeisenä kun ovesta lähdin, niin äiti huikkasi, että toivottavasti Harmagedon ei tule syntymäpäivien aikana, tuhoutuisin varmasti kaikkien muiden pahojen ihmisten mukana.
Minä sitten 9-vuotiaana pyöräilin kotiin synttäreiltä peloissani, tähystellen samalla taivaalle...

Teini-iässä tuli sitten "maailmalliset" pojat kuvioihin sekä alkoholi. Opin valehtemaan äidilleni silmät kirkkaina aina siitä, mihin olin lähdössä ja kenen kanssa. Vietin siis kaksoiselämää. Kokouksissa olin se kiltti, aina niin iloinen sievä sisko, todellisuudessa kaikkea muuta. Voi mitä kaikkea sen hymyn taakse kätkeytyikään. Kaikki se itseinho ja syyllisyys..
Välillä aina yritin ryhdistäytyä ja aloin tutkimaan ja rukoilemaan kovemmin. Menin 16-vuotiaana kasteelle Helsingissä. Ehkä elämäni pahin virhe.
Samoihin aikoihin isosiskoni kiinnostui ja alkoi tutkimaan ja parin vuoden päästä vihkiytyi itsekkin.18- vuotiaana aloin olemaan itse todella rikki ja sekaisin kaikesta ja masennus astui kuvioihin.

Valmistuin keväällä 2009 ammattikoulusta ja sainkin töitä heti. Saman vuoden loppupuolella ihastuin maailmalliseen mieheen ja alettiin seurustelemaan. Asuin tuolloin vielä vanhempieni luona. En enää jaksanut peitellä tekemisiäni äidiltäni, olin väsynyt ainaiseen valehteluun. No, kuten arvata saattaa, niin kotona syttyi täysi sota päälle. Äiti muuttui jääkylmäksi minua kohtaan ja pihisi raivosta. Sanoi, että hän ottaa heti yhteyttä vanhimpiin, minut pitäisi heti erottaa! Vastasin, että senkus soitat.

Vanhimmat sitten kutsuivat minut oikeuskomitean eteen salille. Tärisin kuin haavanlehti sinne mennessäni. Kolme kunnioitetussa asemassa olevaa miestä alkoivat kyselemään minulta kaikenlaista. Oliko seksi jo kuvioissa suhteessamme ja mites sen alkoholin laita yms... Vastasin ihan suoraan, että kyllä on ja että olen sekoillut nämä vuodet niin paljon, etten ansaitse muuta kuin erottamisen. He sitten vielä yrittivät puhua ja suostutella, että mitäs jos vaan päättäisin suhteen, niin voisin saada anteeksi Jehovalta.
En suostunut kuuntelemaan mitään sellaista, vaan tein tosiaan selväksi,ettei tässä muu auta, kuin erottaminen.
Oma äitini heitti minut pihalle lapsuudenkodistani. Enhän ollut enää hyvää seuraa pikkusiskolleni. Löysin mukavan pienen yksiön. Minulla ei ollut enää ketään, kenelle puhua. Perhe ja ystävät käänsivät selkänsä. Minut oli jätetty ypöyksin. Masennukseni syveni, mutta en itse ymmärtänyt vielä silloin, että sairastin masennusta, sen sijaan luulin, että olin tulossa hulluksi.
Eräänä iltana päätin lähteä käymään vanhempieni luona. Olin kuullut kiertotietä, että isosiskoni olisi käymässä. Ajattelin, että voisin yrittää puhua hänelle järkeä....
Se yritys meni siihen pisteeseen, että vain karjuttiin toisillemme ja en ikinä unohda sitä kun isosiskoni, jonka kanssa olimme olleet hyvin läheisiä katsoi suoraan silmiini ja huusi: "Parempi, kun olisit kuollut!"

Sinä kesänä, kun täytin 20 vuotta, istuin jälleen yksin asunnossani ja ajatuksiini hiipi kaikenlaista. Seurustelusuhdekkin oli päättynyt. Hyppäisinkö parvekkeelta jalat vai pää edellä?
Eihän kukaan jäisi minua edes kaipaamaan, olinhan täysi nolla.

Olin niin huonona, että loppukesästä päätin palata takaisin, jotta saisin perheeni takaisin. Minut otettiinkin ja päätin muuttaa läheiseen kaupunkiin, koska minusta tuntui, että monet siinä tutussa seurakunnassa katsoivat minua edelleen, kuin halpaa makkaraa.
Muistan tästä ajasta hyvin vähän, sillä masennus piti minua otteessaan.
Kävin kokouksissa suht. säännöllisesti, miten vain töiltä pääsin. Töissä esitin iloista, mutta lähes aina kun pääsin töistä kotiin, purskahtelin itkuun ja olo oli todella ahdistunut ja olisin vain halunnut nukkua koko ajan. Aloin välttelemään sosiaalisia tilanteita ja puheluihin vastaaminenkin tuntui ylivoimaiselta. Minun takaisin ottamisesta seurakuntaan oli kulunut n. puoli vuotta, kun nettiä selaillessani satuin lukemaan masennusoireista kirjoituksen. Ja jännää siinä oli se, että tunnistin itsessäni kaikki masennusoireet. Pieni helpotus tuli siinä kohtaa, ymmärsin, etten ollutkaan hullu, enkä välttämättä kadottanut omaa itseäni tai persoonaani mihinkään lopullisesti, olin vain masentunut ja siitä voisi parantua.

Viimeisillä voimillani raahauduin työterveyteen hoitajan juttusille.
En ensimmäiseen puoleen tuntiin saanut sanaakaan suusta. Vain itkin. Hoitaja ojenteli nenäliinoja ja ihmetteli ja yritti kysellä, että mikä minulla oli hätänä. Sain ajan suoraan lääkärille ja minulla todettiin vakava masennus. Hän kirjoitti minulle masennuslääkereseptin ja kuukauden sairaslomaa töistä. Sanoi, että katsellaan nyt kuukausi eteenpäin ja sitten jos siltä tuntuu, niin jatketaan sairaslomaa.
Halusin kuitenkin palata töihin kuukauden jälkeen. Lääkkeet auttoivat pärjäämään paremmin. Tapasin myöskin ihanan miehen. Silloin myös tajusin, että masennukseni oli laukaissut tuo uskonto. Istuin kokouksissa vielä joitakin kertoja, miettien vain, että mitä ihmettä oikein teen siellä ja mitä ihmeen paskaa ne taas tuolta lavalta jauhaa. Päätin repäistä itseni irti lopullisesti tuosta aivopesusta. Lähetin vanhimmille erokirjeen ja kielsin ottamasta minuun enää mitään yhteyttä. En myöskään tulisi heidän puheilleen. Ei olisi mitään tarvetta.
Tottakai he soittelivat perääni, ja sitten kerran vastasinkin puhelimeen ja tein edelleen selväksi, ettei tuollainen elämä ollut minua varten.

Kerroin miehelleni kaiken taustoistani ja hän kuunteli. Ja lohdutti. Itkiessäni turvassa hänen kainalossaan jotenkin tiesin, että kaikki vielä järjestyisi ja ehkä vielä joskus olisin terve. Rakastuimme ja muutimme yhteen. Vuoden päästä masennuslääkityksen aloituksesta en tuntenut enää tarvitsevani niitä. Menimme naimisiin. Uusi tunne täytti elämäni: Olin onnellinen. Ei ahdistusta tai keskittymisvaikuksia, ei väsymystä.

Kohta tulee kolme vuotta täyteen lopullisesta irtiotostani, enkä ole katunut päivääkään. Äitini kanssa olemme jonkinlaisissa väleissä, saimmehan pojan tänä kesänä ja hänestä tuli mummo. Siskoni eivät pidä minuun mitään yhteyttä.

Välillä kuitenkin toivon, että olisimme pysyneet siellä sohvan takana piilossa.

Tämä oli nyt tämmöinen pieni tiivistelmä elämästäni, paljon jäi kertomattakin. Olen roikkunut näillä sivuilla välillä enemmän ja välillä vähemmän ja halusinkin nyt kertoa pienen palan itsestäni teille.
Esa H
Viestit: 39
Liittynyt: 14.10.2013 17:08
Paikkakunta: Riihimäki

Re: Nuoruuden traumat

Viesti Kirjoittaja Esa H »

Musta on hienoa että kerroit tarinasi, hienoa oli siinä myös tuo onnen löytyminen sekä eheytyminen. Tervetuloa foorumille ja kaikkea hyvää teille.
Avatar
Tony
Viestit: 7520
Liittynyt: 28.04.2007 07:38

Re: Nuoruuden traumat

Viesti Kirjoittaja Tony »

Olipas se :(

Mutta loppua kohti onneksi myös :)
Välillä kuitenkin toivon, että olisimme pysyneet siellä sohvan takana piilossa.
Epäilemättä. Todistajuus aiheutti elämääsi enemmän murhetta kuin kenellekään soisi. Etenkään sellaisen asian takia kuin uskonnon takia. Sen nyt kuitenkin pitäisi lähtökohtaisesti olla jokaisen oma asia, eikä sillä saisi kiristää ihmisiä ja aiheuttaa heidän elämäänsä pahaa.

Miten muuten näet, tuottiko todistajuus perheeseenne mitään hyvää? Auttoiko se esimerkiksi äitiäsi isäsi narsismin suhteen? Lopputulema toki kannaltasi oli se, että äidistäsikin tuli tietyllä tavalla itsekäs kun uskonto meni perhesuhteiden edelle.

Joka tapauksessa, tervetuloa myös kirjoittelemaan. :)
"Jos Seura sanoisi minulle, että tämä kirja on musta vihreän sijaan, minä sanoisin: 'Kappas vaan, voisin vaikka vannoa, että se on vihreä, mutta jos Seura sanoo, että se on musta, niin se on musta!'" - Bart Thompson - piirivalvoja
rippeli
Viestit: 2455
Liittynyt: 28.04.2007 12:43
Paikkakunta: Helsinki

Re: Nuoruuden traumat

Viesti Kirjoittaja rippeli »

Kiitos kirjoituksestasi.
Hienoa, että olet saanut elämän rullaamaan onnellisena lopulta.
Let me go Master I hate you so
Mievaan
Viestit: 487
Liittynyt: 14.10.2011 00:15

Re: Nuoruuden traumat

Viesti Kirjoittaja Mievaan »

Tervetuloa, kiitos tarinastasi. Hyvin samanlainen tarina meillä. Itsekin olen naimisissa, lasta ei ole, mutta kumminkin elämä on paljon valoisampi nykyisin=) Oma mies on ollut henkireikä ja kyseenalaistanut jt. opit ja opettanu mulle miten "normaalia" elämää vietetään ;-) Mun oma majakka.
meikku
Viestit: 70
Liittynyt: 03.08.2013 18:13

Re: Nuoruuden traumat

Viesti Kirjoittaja meikku »

tervetuloa!

Olet paljosta selvinnyt...
Vieraas
Viestit: 3220
Liittynyt: 20.06.2011 21:56

Re: Nuoruuden traumat

Viesti Kirjoittaja Vieraas »

ss* kirjoitti:Tämä oli nyt tämmöinen pieni tiivistelmä elämästäni, paljon jäi kertomattakin. Olen roikkunut näillä sivuilla välillä enemmän ja välillä vähemmän ja halusinkin nyt kertoa pienen palan itsestäni teille.
Tuttujakin vaiheita oli tuossa. Kiitos tarinasta ja tervetuloa!
Video ei ollut ohjeistusvideo.
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Nuoruuden traumat

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

Vieraas kirjoitti:Tuttujakin vaiheita oli tuossa. Kiitos tarinasta ja tervetuloa!
Kieltämättä näin, mutta ei ainoastaan Jehovan todistajien omaisuutta, valitettavasti.

Tämän estämättä ollos tervetullut "messiin" ss*
lavanpalvelija
Viestit: 492
Liittynyt: 27.12.2008 16:31

Re: Nuoruuden traumat

Viesti Kirjoittaja lavanpalvelija »

Alkutaipaleesi jehovantodistajana oli aivan samankaltainen kuin minun. Historiamme eroaa ainoastaan siinä, että minä en parikymppisenä kokenut relapsia ja pakittanut. Homma oli älyllisesti sillä selvä.
Varjo seuraa, halusit tai et.
Itsensä_etsijä
Viestit: 40
Liittynyt: 03.05.2014 13:45
Paikkakunta: Riihimäki

Re: Nuoruuden traumat

Viesti Kirjoittaja Itsensä_etsijä »

Ei ole todellista...tunteet ja moni juttu kuin mun elämästä.... :shock: Itse elän tällä hetkellä tuota masennusaikaa...... :| Olen kai ollut liian hyvä pitämään kulissia yllä ja näyttelemään. :lol: Ei kai tässä muu auta, kun mennä ammattilaisen kanssa purkaan tätä oloo.... Kodin ulkopuolella kukaan ei tunnistaisi, että ryven ihan mudassa.. Pääsiäisenä tosin olin riidellyt avomieheni kanssa ja lähdin lapseni kanssa torille ja olin juuri jutellut jotain lapselleni ja hymyilin...kun tummaihoinen miesmyyjä otti mua kädestä kiinni ja kysyi huonolla suomenkielellä, että "Onko äidillä kaikki hyvin? ja jatkoi sitten englanniksi vähän. Vastasin, että kaikki on hyvin. Mutta hitsi miten säikähdin...näkykö musta ekaa kertaa miten romuna olin....silmistä kai kun muuten hymyilin. Kierrettiin tori ja mieleni teki palata tämän ulkomaalasin miehen luo kysymään mistä hän tajusi ettei mulla ole oikeasti kaikki hyvin ja miksi hän veti mut kaikista noista ihmisistä ja halusi moista kysyä... Mutta en sitten viitsinyt.. Tuon jälkeen tajusin, että jokin on nyt niin pahasti pielessä, että pakko tehdä jotain. Ennen kun elämäni hajoaa ihan käsiin. :cry:
Vastaa Viestiin