January

Rekisteröityneet käyttäjät voivat esitellä itsensä tai kertoa taustoistaan täällä.

Valvoja: Moderaattorit

January
Viestit: 61
Liittynyt: 14.05.2014 15:05

January

Viesti Kirjoittaja January » 14.05.2014 17:48

Olen vuosia miettinyt, että haluaisin vertaistukea, mutten ole uskaltanut lukea mitään asiaan liittyvää. 10 vuotta olen yrittänyt kasata kaikkea mitä käsiini saan tämän asian päälle, jotta se menisi piiloon tai ainakin niin syvälle, ettei se enää repisi kaikkia tunnehaavoja auki. Nyt olen tajunnut, etten koskaan tule pääsemään tästä eroon kokonaan, en voi poistaa mitään mennyttä, voin vaan rakentaa jotain lujempaa ja parempaa päälle. Olen silti hyvin herkkänä asiasta. En halua puhua siitä kenellekään, ei kukaan voi tajuta miltä minusta tuntuu jos ei ole kokenut samaa. Päätin, että nyt alan kaivaa sitä asiaa esille ja otan jokaisen asian pois sen päältä mitä siihen olen kasannut.

Olen eronnut 10 vuotta sitten Jehovan todistajista, 18-vuotiaana. Olin mukana syntymästä asti. Enkä ole kertaakaan sinä aikana tuntenut kuuluvani sinne - ja siitä tunsin kovia tunnontuskia ja häpeää. Jehovan todistajia olivat myöskin vanhempani, kaikki veljeni, yksi tätini ja yksi isoäitini. Isäni oli aina ankara näistä asioista, äiti oli hiljaa. Nyttemmin olen oppinut, että äiti oli monestakin asiasta eri mieltä, muttei koskaan tuonut sitä ilmi, sehän hänen tehtävänsä oli.

Muut nuoret menivät kasteelle ja olinkin ihan viimeisiä sen ikäisiä kun viimein suostui menemään kasteelle. Minua painostettiin, kun "yleensä mennään kasteelle kun 9. luokka päättyy" ja "kaikki muutkin ovat jo menneet kasteelle" jne. En halunnut. Menin silti. "Myöhässä", mutta menin silti. Olin sitä ennen ollut jo aika kahden vaiheilla jäänkö pois uskonnosta. Tein vähän arvelluttavia juttuja. Jotenkin myös luulin päässäni, että kasteelle meno laittaa minut järjestykseen, ryhdistäydyn ja minusta tulee kunnollinen todistaja.

Kasteen jälkeen homma räjähti totaalisesti käsiin. Ylitin sen viimeisenkin asettamani rajan: seksin. En ollut vuosiin halunnut enää käydä kokouksissa ja kentällä. Ne olivat aina olleet pakkopullaa, erityisesti kentällä käynti. Se oli kuin kidutusta. Miksi pitää raahata kentälle itsetunto-ongelmista kärsivä varhaisteini ja teini, laittaa se pimpottelemaan ovikelloja sydän kurkussa toivoen, ettei kukaan avaa. Ja sitten alkaa sönkkäämään edeltä käsin opeteltua litanjaa ja tyrkyttää lehtiä. Olisin varmaan saanut sydänkohtauksen jos joku kaveri olisi nähnyt.

Olin loistava valehtelija ja näyttelijä. Isäni piti aina tarkkaa huolta missä olin ja kenen kanssa, joten valehtelemaan oli opittava. Kaiken näköisiä skenaarioita ja etukäteissuunnitelmia on hiottu loppuun asti. Olisin voinut jatkaa kaksoiselämääni, mutta tuon kasteen jälkeen enää jaksanut. Tiesin mitä halusin sen hetkiseltä elämältäni ja mielestäni olisin heittänyt hyvät varhaisaikuisuuden vuodet hukkaan käyden kokouksissa ja kentällä ja tutkien.

Löysin myös sellaisen poikaystävän, josta halusin pitää kiinni. Edellisen kanssa olin jo elänyt sitä kaikkea salailua ja se oli rankkaa. Eivätkä poikaystäväni ymmärtäneet tilannettani. Aloin skipata kokouksia niin, etten vain ollut kotona siihen aikaan kun muut lähtivät. Yritin olla kotoa pois mahdollisimman paljon. Esittelin poikaystäväni ja toin ilmi mielipiteeni, että tässä tämä on ja pysyy. Parin viikon päästä isäni kysyi, olemmeko harrastaneet seksiä. Halusin ratkaisua tähän välitilaan ja myönsin asian. Isäni esitti vaihtoehdot: kadut ja katkaiset välit heti poikaystävään ja alat käydä kokouksissa TAI menen heti naimisiin poikaystäväni kanssa. Ilmoitin, etten aio naida poikaa, jonka olen tuntenut pari kuukautta enkä aio katua. Tätini uhkaili minua välien katkaisemisesta ja kaikesta muusta mitä menetän. Äiti oli hiljaa, itki vain.

Isäni ilmoitti kokoavansa vanhimmat koolle. Kun se päivä koitti kun olisi ollut keskustelun aika, karkasin kotoa jättäen vain lapun taakseni, etten pysty juttelemaan siitä vanhimmille. Haluan vain erota uskonnosta. Hyvin ankara isäni antoi minulle tilaa. Hyväksyi päätökseni. Sanoi toivovansa, että silti joskus palaan Jehovan todistajaksi. Elin vielä kotona, mutta hyvin harvoin enää nukuin siellä. Asuin pääosin poikaystäväni luona. 18,5-vuotiaana muutin virallisesti kotoa. Se oli helpotus.

Olin ennen tätini kanssa viikottain tekemisissä, nyt en ole nähnyt häntä 10 vuoteen. Isoäitini ei myöskään ole kanssani tekemisissä. Hän silti tilasi vuosia äitini kautta lapseni päiväkotikuvia itselleen. Lapseni eivät olen nähneetkään tätiäni tai isoäitiäni. Vanhempani olivat tekemisissä kanssani edelleen. Samoin kaikki veljeni. Mutta tietyin varauksin.

(Jatkan myöhemmin. Nyt lähden lapseni kevätjuhlaan. Purettavaa on AIKA paljon!)
Elämästä ei selviä hengissä.

Veli-Hopea
Viestit: 5325
Liittynyt: 28.12.2010 16:25

Re: January

Viesti Kirjoittaja Veli-Hopea » 14.05.2014 18:02

Nuorena olet joutunut ottamaan isoja taakkoja harteillesi. Nämäkin jättävät jälkensä.
Keskustelu vahvistaa ja "tervehdyttää".

Mukavaa kun löytyy uusia juttukavereita.

Tervetuloa kirjoittelemaan ja samaa kaikille muille tuleville.


Kyllä 18 vuotiaalla pitäisi olla vielä vanhempien luona oma koti ja turva, miksei sylikin. Tuki ja hoiva, sama mikä lapsen päätös on. Ikävää jos tuossa iässä tädit lähtee elämästä. Fuk tät! , vaikka muuttaisi pois kotoansa.
Olin loistava valehtelija ja näyttelijä
Tämä ei näytä olevan kovin harvinaista. Jt elämässä tuossa saavutetaan mestarin taso ja musta vyö helposti. Tässä asiassa tuskin olet yksin. Jossain vaiheessa räjähtää kun ei enään jaksa
Is leaving WTBS/JWorg a crime punishable by the death penalty?

-"Jos haluat todella rikkaaksi, perusta uskonto" - Ron Hubbart, scientologian perustaja.

rippeli
Viestit: 2455
Liittynyt: 28.04.2007 12:43
Paikkakunta: Helsinki

Re: January

Viesti Kirjoittaja rippeli » 14.05.2014 20:46

Ton valehtelun mäkin opin jo lapsena.
Oli aikamoinen työ opetella siitä pois.
Tervetuloa kirjoittelemaan :)
Let me go Master I hate you so

January
Viestit: 61
Liittynyt: 14.05.2014 15:05

Re: January

Viesti Kirjoittaja January » 14.05.2014 22:19

Veli-Hopea: Niin se keskustelu tervehdyttääkin, mutta kun en ole vielä kohdannut vertaistukea niin en ole sitten puhunut paljoakaan kenenkään kanssa. Oman aviomieheni kanssa kyllä. Ja nykyään oman äitini.

Rippeli: Se on pakko opetella ensin valehtelemaan, että pärjää. Omalla miehelleni en ole sitten tykännyt yhtään valehdella. Sain siitä tarpeekseni :/
Elämästä ei selviä hengissä.

Vieraas
Viestit: 3192
Liittynyt: 20.06.2011 21:56

Re: January

Viesti Kirjoittaja Vieraas » 15.05.2014 00:06

January kirjoitti:Veli-Hopea: Niin se keskustelu tervehdyttääkin, mutta kun en ole vielä kohdannut vertaistukea niin en ole sitten puhunut paljoakaan kenenkään kanssa.
Kohtalotovereita löytyy kyllä. Itselleni tuli jossain vaiheessa yllätyksenä, että jotkut "maailmalliset" haluavat kuulla asiasta myös, hämmästyttävän moni tuntee itse jonkun Jehovan todistajan.

Kiitos tähänastisesta tarinasta ja tervetuloa!
Video ei ollut ohjeistusvideo.

January
Viestit: 61
Liittynyt: 14.05.2014 15:05

Re: January

Viesti Kirjoittaja January » 15.05.2014 12:01

Jatkuu...

Olen aina nähnyt painajaisia ja ahdistavia unia aiheesta. Vieläkin. Nyt ne vain ovat lieventyneet ahdistavuudessaan. Yleensä unet koskee kokoukseen lähtemistä ja sitä etten millään halua. Ilmapiiri on aina painostava, on mentävä kokoukseen. En osaa ja uskalla sanoa, etten halua tulla. Sitten on syyttäviä katseita. Mulla on aina olo, että muut katsoo mua vihaisesti, arvostelevasti, tuomitsevasti.

Olin kotoisin pikkukaupungista, joten pakostakin näki todistajia siellä täällä. Ja tietty olin heille kuin ilmaa, esimerkiksi omalle isoäidilleni. Kun muutimme mieheni kanssa 4 vuotta sitten ihan toiseen kaupunkiin, olo helpottui. Vieläkin kun palaamme aika usein kotikaupunkiimme sukuloimaan, se pieni ahdistavuus painaa aina niskaa.

Lapsuuteni kuuluu normaaliin Jehovan todistajien tapaan paljon rajoitteita. Usein tuntui, että isäni rajoitti meidän elämää enemmän kuin joidenkin muiden todistajien perheet. Telkkariohjelmat oli tosi kovan syynin alla ja tuntui, että pääosin hyvin harvaa ohjelmaa sai katsoa. Muistan lapsena kun meillä oli Aladdin-elokuva. Monet kerrat sitä katsottiin, kunnes isäni tajusi, että elokuvassahan on henki! Se lensi siltä istumalta roskikseen. Kun muut todistajanuoret menivät yhdessä leffaan, ei me saatu mennä, koska isämme oli katsonut, ettei leffa ollut sovelias.

Halusin varhaisteininä nilkkakorun. Koska Raamatussa se oli huoran merkki, en tietenkään sellaista saanut käyttää. Muutaman vuoden päästä eräällä vanhemmalla sisarella oli kokouksessa sellainen jalassa. Isäni ei silti myöntynyt siihen. Musta kynsilakka oli ehdottomasti kielletty. Isoveljeni tykkäsi värjätä hiuksiaan mustaksi. Se kiellettiin vaikka eräs seurakunnan vanhin värjäsi tukkaansa aivan samalla värillä. Ei saanut ristiä käsiä paitsi rukoillessa. Hameen oli tultava aina polviin asti. En saanut hankkia korviini toisia reikiä, vain yhdet olivat sopivat. Vaikka monella muulla todistajanuorella oli muutamiakin reikiä korvissa. Kokouksista ei saanut olla pois. Me lapset yritettiin aika herkästi olla kipeitä, että saataisiin jäädä kotiin. Kokouksissa istuttiin hiljaa ja kuunneltiin. Sallittiin vain muistiinpanojen teko vihkoon. Ei missään nimessä saanut piirtää, ei edes 2-vuotias pikkuveljeni. Koska meinasin tylstyä kuoliaaksi istuessani kokouksessa tai tiistaisin kun lähdettiin tutkimaan, opin kirjoittamaan muistiinpanoja vain ajankuluksi. Aika merkityksettömiä sanoja olen raapustellut vihko vihkon jälkeen. Lehteä tutkittaessa väritin kirjainten keskustoja ja alleviivasin kaiken. Ei vaan lasta kiinnostanut.

Inhosin puheiden pitoa. Olen ollut lapsena hiljainen ja ujo. Lykkääpä sitten sellainen lapsi yleisön eteen puhumaan mikrofoniin toisen sisaren kanssa. Yritin aina esittää mahdollisimman huonoa. En muka osannut kirjoittaa noita vuoropuheluita jne. Etten vaan koskaan joutuisi päälavalle. Ja se viittaaminen ja vastaaminen. En ole ikinä koulussa viitannut. Se ei vaan ole mun juttu. En tykkää. Tosi kova painostus oli aina, että pitää viitata kun tutkitaan Vartiotornia tai vaihtuvaa kirjaa tiistaisin. Kun esitin huonoa siinäkin, sitten katsottiin yhdessä missä kohtaa viitataan ja mitä vastataan. Huoh. Miksi pitää lyödä pientä lasta tuollaiseen muottiin kun toinen ei vaan halua.
Vielä mukana ollessani tunsin varhaisteinistä asti, miten moni veli tai sisar katsoi minua aina arvostelevasti. Heidän elekielensä ja tuijotus viestivät heidän ajatuksiaan selvästi; ihan varmasti sinäkin hairahdut ja teet jotain pahaa / olet teini, et varmasti pysty vastustamaan halujasi / katsotaanpas vain, milloin sinua oikaistaan.

Erottuani vanhemmat olivat kanssani tekemisissä, mutta selvästi pidättäytyneemmin. Emme koskaan ole olleet läheisiä. Veljeni pitivät minuun yhteyttä, mutta yhden veljeni toinen vaimo on päättänyt, ettei halua olla kanssani tekemisissä, eikä heidän lapsensakaan saa olla. Olen täti lapselle, jonka olen kerran nähnyt. Enkä ole veljeni (toista) vaimoa ikinä nähnyt. Muuton jälkeen toinen veljeni ei ole pitänyt minuun yhteyttä. Kolmas veljeni kulki aikaa samaa reittiä kuin minä, mutta hän ei ikinä ehtinyt kasteelle. Hän ei nykyään enää käy kokouksissa, mutta todistajat saavat olla hänen kanssaan tekemisissä, koska ei ikinä kastautunut. Mutta ei minun, koska ehdin lyhyesti olla kastettu eroamistani ennen. Minä olen siis ultimate-paha. En olisi ikinä uskonut, että masennun, mutta näillä aineksin onko se ihmekään. Mukaan tulivat masennuslääkkeet, jotka tosiaan ovat auttaneet.

Harvemmin viihdyin muiden todistajien lasten seurassa. En kokenut voivani olla oma itseni, aina piti teeskennellä. Erottuani ripustauduin poikaystävääni aika lailla. Yhtäkkiä siirsin kaiken sen rakkauden, huomion ja hyväksynnän tarpeen poikaystävääni. Hän oli vähän niin kuin mun perheeni nyt. Menimmekin naimisiin. Nykyään meillä on 6- ja 0,5-vuotiaat pojat. Ja parisuhteemme on onnellinen. Olen oppinut olemaan ripustautumatta enää.

Äitini erosi isästäni ja uskonnosta samalla vuosi sitten. Sen jälkeen tunnen, että olen ensimmäistä kertaa saanut ihan oikeasti äidin. Me voidaan jutella ihan mistä vaan. Me ei olla oltu ikinä näin läheisiä. Meidän perheessä ei lapsuudessani ikinä halattu tai sanottu toistemme rakastamisesta mitään. Nyt vuoden aikana me ollan äitini kanssa halailtu ja rakastettu toisiamme kovastikin.

Isäni otti avioeron ja äidin uskonnon hylkäämisen todella raskaasti. Ei suostu olemaan äitini kanssa missään tekemisissä ja samassa työpaikassakin kun osuvat kohdakkain, hän ei tervehdi vaan katso läpi vain. 30 avioliittovuoden jälkeen. Isäni vaihtoi numeronsa salaiseksi, enkä edes minä tiedä sitä. Isälläni on todella hyvät välit ollut aina aviomieheeni ja he pitävät yhteyttä vähän väliä. Jos minulla on asiaa isälleni tai isälläni minulle, se hoituu mieheni kautta. Onneksi isäni ei ole täysin kieltänyt minua, siitä asti kun toinen poikamme syntyi, on hän jo kolmesti käynyt meillä kylässä. Viimeisimmällä kerralla suostui juttelemaan minunkin kanssa niitä näitä ja katsomaan päin. Ero silti vahvísti isäni uskoa ja hän on entistä tiukemmin mukana uskonnossa.

Tämä on silti minulle kamala ja kipeä asia. Edelleen. Nyt toivoisin, ettei se aina tulisi olemaan. Josko sitä lastia sais purettua. Haluaisin myös päästä monista minuun iskostetuista reaktioista eroon. Jos lapsesta asti on taottu päähän jotain, niin ei se hevillä sieltä lähde. Luopio-sana herättää minussa heti ajatuksen kamalasta ihmisestä. Pelkäsin lapsesta aikuisuuteen pahoja henkiä, nyt vasta parin viime vuoden aikana mieleni on alkanut rauhoittumaan. En ole tähän asti lukenut uutisia Jehovan todistajista tai katsonut mitä muut asiasta kirjoittavat, sehän kiellettiin meiltä. Kartan kaikkea mikä liittyy mihin tahansa uskontoon (enkä kyllä kaipaa muutosta tähän asiaan). Jossain mieleni sopukoissa pidän edelleen niitä ihmisiä, jotka erotettiin seurakunnasta lapsuudessani, pahoina ihmisinä.

Ja paljon muuta...
Elämästä ei selviä hengissä.

Kletos
Viestit: 325
Liittynyt: 13.01.2009 10:23

Re: January

Viesti Kirjoittaja Kletos » 15.05.2014 13:14

Voi sinua. Todella surullista. :shock:

Tuntuu tosi pahalta. Itse en voisi kuvitella hylkääväni aikuisia lapsiani, vaikka nämä rupeaisivat saatananpalvojiksi (itse oon aktiivi ev.lut. uskis).

Karttamisjutut olivat juuri se asia, joka avasi minun silmäni todistajien opista. Minulla on sukulaisia todistajissa, mutta en pitänyt uskontoa epäterveenä ennen kuin törmäsin karttamiseen 2000-luvun alussa.
Se löytö sitten vei minut opiskelemaan teologiaa ja nyt puuhastelen lähes täyspäiväisesti näiden hengelliseen väkivaltaan liittyvien asioiden kanssa.

January
Viestit: 61
Liittynyt: 14.05.2014 15:05

Re: January

Viesti Kirjoittaja January » 15.05.2014 14:31

Hmmmm... Kummallisesti todistajat kävivät ovellani juuri kirjoitettuani tuon.... Ekaa kertaa en sanonut olevani erotettu, vaan aloin jutella mielipiteistäni. Hetken keskustelimme. Kun he eivät kyenneet vastaamaan minulle enää mitään, he lähtivät hiljaa pois. En paljastanut olevani ex-jt. Sanoivat, että näytän tietäväni asian ja selvästi Raamattua olen lukenut.
Elämästä ei selviä hengissä.

Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8106
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: January

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen » 15.05.2014 16:31

Myös minusta on tuntunut hyvin pahalta ja surulliselta lukea kertomustasi, mutta toisaalta olen iloinen, kun pahin on ohi. Nyt Sinulla on toivottavasti aikaa, rohkeutta ja mahdollisuuksia löytää tarvitsemaasi tukea ja vähin erin vahvistuttuasi ja rohkeutesi kasvaessa käydä läpi elämäsi kipupisteitä. Emme voi niitä unohtaa, mutta voimme kasvaa niiden yli. Emme yksin, mutta yhdessä.

Jäi huvittamaan tuo todistajien käynti ovellasi. Epäilen oven sulkeuduttua virinneen keskustelun ovelle kolkuttajien kesken. Minun luonani ei enää käydä. Syy on siinä, että kirjoitan tänne omalla nimelläni ja ohjeistus sanoo, kuten siteerasin, ettei sellaisen luona sovi käydä, joka voisi johtaa toisen syntiin (olenkin varteenotettava kyseenalaistaja), eikä liioin sellaisen, joka on tunnetusti sellainen, joka ei halua olla missään tekemisissä Jumalan kansan kanssa (tosin kovin haluaisin, mutta keskustelu on hukkaan heitettyä aikaa todistajuuden näkökulmasta).

Voimantorni
Viestit: 986
Liittynyt: 07.06.2009 16:16

Re: January

Viesti Kirjoittaja Voimantorni » 15.05.2014 17:54

January, tervetuloa!
January kirjoitti:Ekaa kertaa en sanonut olevani erotettu, vaan aloin jutella mielipiteistäni. Hetken keskustelimme. Kun he eivät kyenneet vastaamaan minulle enää mitään, he lähtivät hiljaa pois. En paljastanut olevani ex-jt. Sanoivat, että näytän tietäväni asian ja selvästi Raamattua olen lukenut.
Tästä tuli mieleen, miten terapeuttista ja "rohkaisevaa" tällainen voi olla Jt-piireistä lähtemistä harkitsevalle tai entiselle todistajalle. Nähdä Jehovan todistajien välttelevän kriittistä keskustelua uskonnostaan. Nähdä, ettei heillä olekaan vastauksia kysymyksiin.

Ainakin omaa päätöstäni lähteä järjestöstä vahvisti se, kun näin seurakunnan vanhimpien kiemurtelevan vaikeiden kysymysten edessä. Muistan tuolloin ajatelleeni, että eihän sen reaktion tuollainen pitäisi olla, jos tässä Totuudessa ollaan. Se avasi silmäni näkemään, miten heikolla pohjalla koko jehovantodistajuus lopulta onkaan. Se auttoi näkemään koko asian ulkopuolelta. Niinpä sitten päätin erota järjestöstä, enkä ole tuota päätöstä koskaan sen jälkeen katunut.

January
Viestit: 61
Liittynyt: 14.05.2014 15:05

Re: January

Viesti Kirjoittaja January » 16.05.2014 14:31

Kyllä! Tajusin illalla, kuinka paljon voimaa antavaa ja todellakin rohkaisevaa oli, että puhuin todistajien kanssa ovella, enkä vilkuillut syyllisesti ovenraosta pyytäen heitä lähtemään! Minullakin oli mielipide asiasta ja minulla oli oikeus sanoa se!!

Vaikka masennuslääkkeitä olen syönyt viimeisen 5 vuotta, en koe olleeni koskaan pahasti masentunut. Itsemurha ei ole tullut mieleenkään. Olen usein onnellinen. Mulla on nykyään asiat ihan hyvin. On paljon asioita, jotka satuttaa liittyen uskontoon ja karttavaan perheeseen, mutta niille mä en vaan voi mitään. Nytkin meinaan pakahtua ilosta ja onnesta kun minun 6-kuukautinen vauva nousi tänään ensimmäistä kertaa istuma-asentoon itse! <3 Miten ihanan, rakkaudentäyteisen, reilun ja oikeasti kasvatetun lapsuuden lapsilleni annankaan! Muidenkin virheistä oppii.

----------------

Tuli toista ketjua lukiessa mieleen asioita, joita en edelleenkään tee. En syö mitään verituotteita, kammoan niitä. Itsenäisyyspäivä ei herätä mussa mitään kunnioitusta tai fiiliksiä. En osaa Maamme-laulua. Synttäreillä en silti pysty laulamaan Paljon Onnea Vaan. En käytä kirosanoja tai sanontoja, jotka viittaavat jumalaan tai Jeesukseen. En mielelläni mene kirkkoon. Tuntuu todella oudolta sanoa "Hyvää Joulua/Pääsiäistä". En osaa joululauluja. Joulu oli vaikea ymmärtää, kunnes omien lapsien syntymän jälkeen sitä on osaanut alkaa viettämään perhejuhlana; ihan se kuusenrähjä raahataan kotiin, koristellaan, annetaan lahjoja ja syödään napa piukkaan kinkkua. Pääsiäisenä ostetaan suklaamunia ja kastellaan se muksun päiväkodista tuoma rairuoho.

----------------

Järjettömiä pelkoja

Kuten moni muukin on sanonut, ihan pienestä asti elämäni on ollut täynnä pelkoja. Pelkäsin Harmagedonia. Pelkäsin pahoja henkiä. Pelkäsin jumalaa. Pelkäsin, että joku maailmallinen rakkaani kuolee (kuten isomummuni) eikä pääsekään Paratiisiin. Pelkäsin kovasti, että jonkin näkeminen/lukeminen/tekeminen houkuttelee pahat henget luokseni. Pelkäsin todella kauan, että pahat henget voivat kivuta korvasta sisään. Olen kuullut todella hurjia ja järkyttäviä "tositarinoita" tällaisesta, ihan oman isäni suusta. Pienenä lapsena. Liian pienenä lapsena. Ne tarinat on kuin kauhuleffoista, saatika kun olen aina omannut oikein sujuvasti juoksevan mielikuvituksen. En voi vieläkään katsoa mitään elokuvaa tai sarjaa, jossa on demoneita. Ettei se houkuttele niitä. Olen yrittänyt, mutta alitajunta punkee vastaan, on pakko jättää kesken.

Ja siis minä olen järkevä ja älykäs ihminen! Kyseenalaistan kaikkea. Rakastan lukemista, rakastan oppimista. Mitään en niele pureksimatta ja märehtimättä ja ottamatta itse selvää. Ja sitten nuo selkärankaan lapsena iskostetut asiat pilaavat maineeni omissa silmissäni.

En koskaan kyennyt oikeasti kuvittelemaan olevani Paratiisissa. Pelkäsin aina, että kuolen Harmagedonissa, koska ajatuksissani on käynyt kuitenkin epäilyksiä jossain kohtaa. Ja ajatuksiini oli joskus lipsahtanut kirosanojakin! Ei sellainen ihminen voi säästyä. Olin pieni lapsi, en tajunnut, ettei yksikään voi olla ajattelematta omilla aivoillaan tällaisiakin asioita. Kunnon jt vaan siirtää äkkiä ne omat ajatukset syrjään. Ajatus kuolemasta Harmagedonissa aiheutti major-luokan Ahdistusta. Mua itkettää nyt aikuisena se pieni viaton lapsi, joka on tällaisia asioita pohtinut päiviä ja öitä. Kärsin nukahtamisvaikeuksista vieläkin.

Painajaisia on riittänyt elämässäni paljon. Aiheet on aika samanlaisia. Kokoukseen lähtöä. Viittaamista. Se miten minua on kartettu eroamisestäni lähtien. Pahoja henkiä. Ne unet ovat ihania, kun joku entinen todistajaystäväni tulee juttelemaan kanssani. En uskalla jutella takaisin kun mietin, eikö tämä ihminen muista, että olen eronnut. Sitten ajattelen, että onko jokin asia muuttunut ja nyt he saavatkin kaveerata taas kanssani, ja se tuntuu romahduttavan vapauttavalta!

Pelkäsin varhaisteininä, että teen itse jonkin virheen. Seksin järkyttävästä vaarallisuudesta minulle on saarnattu aina. Se oli pelottavaa. Se oli se kaikista pahin asia mitä voisin tehdä (siis esiaviollinen seksi). En varmaan koskaan tule suhtautumaan seksiin normaalisti. Kärsin lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle karmeista syyllisyyden tunteista (vaikken ollut edes tehnyt mitään väärää!), vaikka mitä olisin tehnyt, tunsin, etten tee tarpeeksi ja tarpeeksi hyvin. Kotona puhuttiin kun tuo ja tuo samanikäinen käy kentällä noin ja noin usein ja pitää puheita jo pääsalissa. Olin loistava koulussa, opin mitä vain. Miksen saanut siitä kiitosta? Miksei minua verrattu muissa perheissä; "January saa kymppejä ja ysejä vaan koulussa". Olin hyvä piirtämään, osasin laulaa, olin nokkela, olin nopeaälyinen, olin hyvä liikunnassa, olin hyvä piru vie lähes kaikessa muussa paitsi Totuuden levittämisessä ja puheiden pitämisessä. Ja vain ne oli tärkeitä vanhemmilleni ja muille todistajille. Joten olin aika arvoton.

Pelkoja ja painajaisia on varmasti paljon enemmänkin asiaan liittyen. Niitä ei vain tajua kun ne on aina kuuluneet itseeni ja "luonnollisesti" lapsuuden oppien mukaan.
Elämästä ei selviä hengissä.

January
Viestit: 61
Liittynyt: 14.05.2014 15:05

Re: January

Viesti Kirjoittaja January » 19.05.2014 16:26

Hukkaan heitetty rakkaus

Olen miettinyt, että jos vuosien päästä isäni tai veljeni kääntävätkin veneen nokkansa vastakkaiseen suuntaan. Miltä se mahtaa sitten tuntua, kun tajuaa heittäneensä vuosikymmeniä hukkaan, jotka olisi voinut viettää läheistensä kanssa? Kun ei olla oltu yhteyksissä siskoon tai hänen lapsiinsa, ei omaan äitiin, eikä omat lapset ole nähneetkään tätiään, serkkujaan tai isoäitiään. Kuinka oksettava olo sitten tulee kun tajuaa tehneensä tämän valinnan väärin.

Minä ja äitini olisimme mielellämme tekemisissä heidän kanssaan. Mutta se ei ole meidän päätös. Tällä hetkellä meidän rakkaus heitetään menemään. Uskon, että se sattuu heihinkin ihan yhtä lailla. Kuinka voikaan valita, ettei joku läheinen enää kuulu omaan perheeseen?!
Elämästä ei selviä hengissä.

Mievaan
Viestit: 489
Liittynyt: 14.10.2011 00:15

Re: January

Viesti Kirjoittaja Mievaan » 03.06.2014 17:15

kiitos kertomuksestasi. Moni asia vois olla kun mun omasta suusta. Mä oon niin onnellinen et sulla on edes sun oma äiti=) mummi on tärkeä osa sun lasten elämästä. Onneks se tajus jättää leikin kesken ja kuunnella sydäntään. Mulla ei oo lapsia mut aviomies löytyy. Ei sekään kunnolla tajua tätä kaikkea... mut sen silmät on avautunu ku se kerran tuli mukaan uut miittiin ja siellä muutama ex jt kerto kokemuksistaan. Se oli ei hitto tää ei oo todellsita mitä te ootte kokenu. Tuntu ihanalta et täysin ulkopuolinen sano et asiat ei oo kunnossa siellä ja lupas suojella mua, jos ikinä joku vanhin uskaltaa meittin ovelle ;-) tai muuten ottaa yhteyttä.

January
Viestit: 61
Liittynyt: 14.05.2014 15:05

Re: January

Viesti Kirjoittaja January » 11.10.2014 14:36

Olen nähnyt taas enenevissä määrin unia aiheesta. Koko elämänihän niitä olen nähnyt, mutta välillä niitä tulee rykelmissä enemmän. Olen silti huomannut, että sen jälkeen, kun aloin kirjoittaa tänne, unet ovat muuttaneet luonnettaan. Nyt olen enemmän sinut sen kanssa mitä tunnen. Ei olekaan maailman suurin synti olla kuulumatta todistajiin tai ajatella, etten halua kuulua heihin. Musta tuntuu, että niissä unissa olen oppinut hyväksymään itseni.

Unet eivät ole enää niin ahdistavia, mutta eivät ne silti mukaviakaan ole. Ne voi jaotella aina kahteen luokkaan:
Ensimmäisessä olen vielä mukana, mutta en halua, ja vanhempieni miellyttäminen on suuressa osassa.
Toisessa en ole enää mukana ja kohtaan entisiä ystäviäni, jotka eivät saa olla kanssani tekemisissä.
Elämästä ei selviä hengissä.

Avatar
Tony
Viestit: 7448
Liittynyt: 28.04.2007 07:38

Re: January

Viesti Kirjoittaja Tony » 14.10.2014 08:27

Aiheesta nähdyt unet taitavat kuulua valtaosalla entisistä todistajista repertuaariin. Alussa ne oli itsellä kohtuullisen ahdistavia. Uneen kuului tunne siitä, että oli tilaisuudessa ikäänkuin vankina. Vailla itsemääräämisoikeutta. Ehkä se kumpusi lapsuuden tuntemuksista kun kokouksiin oli lähdettävä eikä asiaan voinut itse vaikuttaa?

Sittemmin Jt-aiheiset unet ovat muuttaneet luonnettaan. Enää ne eivät ole ahdistavia. Sitä ikäänkuin on tarkkailijana jossain kokouksessa tai konventissa. Joskus tilaisuus saattaa muuttaa muutenkin luonnettaan aivan täysin. Konventtilavalle voi kivuta esmes joku rockbändi soittamaan. :o

Jt-aiheisten unienkin suhteenkin on nähtävissä, että mitä paremmin on asian kanssa sujut, sitä merkityksettömimmiksi ne käyvät. Aivan mahtavaa myös se, jos tänne kirjoittelusta on ollut apua asiaan. :)
"Jos Seura sanoisi minulle, että tämä kirja on musta vihreän sijaan, minä sanoisin: 'Kappas vaan, voisin vaikka vannoa, että se on vihreä, mutta jos Seura sanoo, että se on musta, niin se on musta!'" - Bart Thompson - piirivalvoja

Vastaa Viestiin