Punakarhu

Rekisteröityneet käyttäjät voivat esitellä itsensä tai kertoa taustoistaan täällä.

Valvoja: Moderaattorit

Vastaa Viestiin
punakarhu
Viestit: 2
Liittynyt: 28.09.2013 23:09

Punakarhu

Viesti Kirjoittaja punakarhu » 30.07.2014 16:01

Tämä teksti tuntuu pidättelevän muita tekstejä, jotka odottavat kirjoittamistaan, joten pakkohan se on hoitaa. Olen lueskellut foorumia aktiivisesti puolisen vuotta ja odottanut tarvetta esitellä itseni.

Synnyin todistajaperheeseen kolmisenkymmentä vuotta sitten ja pääsin porukasta eroon keväällä 2011. Isoveljeni erosi jo aiemmin, vanhemmat ja pikkusisko ovat yhä totuudessaan. Sain kotoa uskontoa lukuunottamatta hyvät eväät elämään – introvertihtävä luonne ja keskimmäisen lapsen stereotypiat tekivät varmaan uskonnon ohella sen, mitä nyt olen.

Maailmallisia kavereita ei ollut koulukaverikontekstin ulkopuolella, ja pärjäsin aika hyvin ystävystymättä sen enempää seurakunnassakaan. Kasteella kävin yläasteen kynnyksellä. Siinä missä teinivuodet luonnollisesti ahdistivat – ja uskonto sitä tunnetta todennäköisesti lisäsi – minulle oli luonteenomaista yrittää välttää avoimia konflikteja vanhempieni kanssa tai uskonnon rajoitusten äänekästä kyseenalaistamista. Peruskoulun jälkeen päädyin yhdenlaiseen teiniporukkaan ja vaikka se jäi parin vuoden porukaksi, yksinäisyys väheni, kun menin naimisiin hieman päälle parikymppisenä. Olemme yhä naimisissa, ja vaimoni jätti uskonnon samaan aikaan minun kanssani. Kahden lapsemme väestörekisteristatuksen tarkistaminen on työn alla, muistaakseni heidät pantiin JT-lokeroon.

Eroaikeet hiipivät mieleen juuri lasten takia, kun tajusin, etten pysty siirtämään uskontoani heille. Oman ”uskon” kanssa eläminen ei ole kauhean vaikeaa, mutta kun se pitäisi perustella ihmisille, joista on vastuussa ja joita pohjattomasti rakastaa, ei mikä tahansa selitys mene enää omissakaan korvissa läpi. Muistan yhä hyvin sen, kuinka makoilimme vaimoni kanssa sängyllä ja ensimmäistä kertaa jaoimme epäilyksemme kaikesta. Onneksi ne olivat yhteisiä ja olemme voineet kokea tämänkin yhdessä.

Selviä kynnyskysymyksiä olivat suhtautuminen muihin ihmisiin, varsinkin entisiin todistajiin ja seksuaalivähemmistöihin. Yhtä tärkeitä mutta vaikeammin kuvailtavia asioita oli myös paljon: Tutkiminen ei tarkoita Jehovan todistajille oikeasti asioiden tutkimista vaan jumalalliseen ilmoitukseen perustuvien opetusten opettelua. Patriarkaalisempaa yhteisöä on tuskin edes olemassa. Yhteisön ulkopuoliset ihmiset demonisoidaan. Jäsendemokratiaa ei ole eikä kaivata. Ihmisille kerrotaan jopa tunteet, joita he tuntevat – tai eivät ole uskollisia Jehovan palvojia (puheiden ja kirjoitusten retorinen keino lienee tuttu kaikille).

Ammattikorkeakoulussa opiskellessani menin mukaan opiskelijajärjestötoimintaan, jota tulikin harrastettua antaumuksella monta vuotta. Se poiki myös ihan hyvän alun työelämälle. Eihän opiskelijapolitiikka Jehovan todistajalle olisi sopinut, mutta onnistuin pitämään sen omana asianani, jota en konflikteja välttääkseni esitellyt turhan yksityiskohtaisesti esimerkiksi vanhemmilleni. Puoluetunnukset tulivat siihen touhuun vasta loppuvaiheessa ”uraani”, mikä helpotti tilannetta. Äänestin joissain opiskelijavaaleissa vasemmistolaisella listalla ollutta ystävääni, ja sen tiesin olevan jo kaukana rajan väärällä puolella.

Tuo ihminen on yhä pitkäaikaisin ystäväni vaimoni jälkeen. Monta vuotta kuuntelin konventti- ja kokouspuheita, joissa ystävyytemme todettiin vääräksi ja vaaralliseksi. En ehkä täysin ymmärräkään, mikä merkitys hänellä on ollut uskonnosta eroon pääsemisessä ja siitä selviytymisessä.

En koe kasvaneeni muutenkaan tynnyrissä, sillä olen lapsesta saakka lukenut paljon. Kirjoista paljastuva elämän moninaisuus korosti ainoan oikean pikku-uskonnon älyttömyyttä, mutta en toki uskaltanut sitä ajatella vielä kovin nuorena. Kirjoistakaan en tehnyt suurta numeroa ja sain siten lukea, mitä halusin, mutta musiikkivalintoja vanhempani seurasivat välillä tarkkaan, kun kokouksissa siitä muistuteltiin. Vanhempieni ”eduksi” voisi sanoa, että varsinkin vanhimpana toimivalla isälläni on ollut aina niin paljon seurakunnallista tekemistä, ettei hän ole ehtinyt ihan kaikkea kyttäämään ja kieltämään.

Kun hylkäsin lopullisesti Jehovan todistajien maailmanselityksen, olin jo aika pitkälle omaksunut vasemmistolaisen maailmankuvan. Taisi olla yläasteella luettu Pohjantähti-trilogia tätä ensimmäisenä varmistamassa. Ajattelin jonkin aikaa tämän siirtymän olevan jotenkin noloa; vaihdan vain uskonnosta ja yhteisöstä toiseen, toisten dogmien, tabujen ja ryhmäpaineiden vaikutuspiiriin. Myöhemmin olen tajunnut, kuinka erilaista on olla mukana toiminnassa, joka on altis tutkimukseen ja tietoon perustuvalla muutokselle ja jossa ihmiset toimivat aidosti keskenään ”jumalansa” kyseenalaistaen. (Tähän voi tietysti sanoa politiikasta vaikka mitä kyynistä, mutta Jehovan todistajat eivät edes tavoittele tällaisia ihanteita.) Nyt olen kaupunginvaltuutettu ja puolueenkin toiminnassa työ- ja vapaa-aikaa myöten.

Olen myös pohtinut hengellisyyttä ja rituaalinkaipuuta tunnustaen, että ne jossain minussa yhä ovat. Tai siis ovat aina olleet, mutta hengellisyyden ulkoinen ilmaiseminen oli todistajana hyvin rajoitettua, kun symbolit ja rituaalit olivat kieltolistalla ja uskoontulon kokemukset vääräuskoisuutta. On ollut helpottavaa tunnustaa itselleni, että saan uskonnolliset kokemukseni vappumarsseista ja vastaavista eikä se edes ole väärin.

Siskoni kysyi aikanaan eroilmoituksesta järkyttyneenä, enkö enää usko, mitä minulle on lapsesta saakka opetettu. En muista, mitä vastasin, mutta myöhemmin olen itsekseni todennut, etten koskaan uskonut. Odotin aina aikaa, jolloin jokin naksahtaa ja minusta tulee tyytyväinen todistajaelämääni, uskossani vahva ja innokas todistaja. Samalla minulle oli tärkeää, että uskoni perustuisi tietoon ja järkeen eikä minkäänlaista uskoontulemisen kokemusta tosiaan Jehovan todistajana voinut edes kuvitella. Pidin uskoni perusteina ”toteutuneita ennustuksia” Danielin kuvapatsaasta ja messiaan tulosta lähtien. Kun annoin itseni kyseenalaistaa muita uskontoon kuuluneita asioita ja vaimon kanssa pystyin niistä ääneenkin puhumaan, tulin johtopäätökseen, ettei vahvoihinkaan todisteisiin perustuva uskonto voi olla oikein, jos se saa kannattajansa suhtautumaan muihin ihmisiin kuten jehovantodistajuus saa. Hedelmistään puu tunnetaan, sanotaan ajattelijan sanoneen jo ensimmäisellä vuosisadalla.

Kun päätin erota seurakunnasta, ajattelin 28-vuotiaana odotella vielä vuoden, kunnes saan sen viimeisenkin vapautuksen armeijasta. Kun vapauden kaiho oli kerran herätetty, ei se kuitenkaan siitä enää sammunut, joten ilmoitin erosta puhelimitse esivalvojalle parin kuukauden päästä ennalta päättämänäni päivänä. Edellisenä päivänä kävimme vaimoni kanssa kierroskonventissa, jonne vanhempani meidät houkuttelivat tarjoten lastenhoitoa. Olivathan he jo siinä vaiheessa kuulleet sadan kilometrin päähän, ettei meitä ole näkynyt kokouksissa ja oman kierroksen konventtikin oli jäänyt väliin. Äiti hyvästeli meidät lapsia hakiessamme itku silmässä ja kehotti pitämään ”hengelliset asiat etusijalla”. Vastasin, että hoidamme asian kyllä. Se oli viimeinen kerta, kun olen lapsuudenkodissani käynyt. Seuraavalla viikolla ilmoitin päätöksestä tekstiviestillä JT-perheenjäsenilleni ennen kuin salilla asiasta kerrottiin.

Vaimoni päätti omista syistään vain jäädä pois ilman virallista ilmoitusta, mutta minä halusin tehdä kaiken kerralla selväksi, olinhan miehenä altis kaikenlaisille nakitusyrityksille ja edistymisodotuksille. Kirjasta kyllä luin, että eroaisin myös automaattisesti liittymällä esimerkiksi puolueeseen, mutta hoidin asiat kuitenkin toisessa järjestyksessä. Kerran soittivat perään varmistuspuhelun.

Muutama kuukausi eron jälkeen sujui suhteellisen hyvin, kunnes väsymys alkoi painaa päivittäin niin paljon, että kotielämä alkoi käydä hankalaksi. Kävin varmasti perheellenikin aika raskaaksi kärttyilylläni, itkuisuudellani ja voimattomuudellani. Päällimmäiseksi nimesin yksinäisyyden tunteen, mikä tuntui oudolta, koska ympärilläni ei ollut sen enempää tai vähempää ystäviä kuin ennenkään. Ehkä yhteyden katkeaminen perheeseen iski siten, ehkä mieli ei pystynyt käsittelemään yhtäkkistä vapautta. Työterveydestä (jonka lestadiolaislääkäri muistutti vielä lähtiessäkin jumalan rakastavan minua yhä, melkoinen kauhukokemus) sain keskivaikean masennuksen diagnoosin ja sillä sen viimeisen armeijavapautuksen. Lopetin mielialalääkkeet tänä kesänä.

Yksinäisyydestä kärsin vieläkin välillä, vaikka pari solmimaani ystävyyssuhdetta on syventynyt hyvinkin syviksi. Kesti kauan tajuta, ettei minun tarvitse enää tuntea ulkopuolisuutta, joka oli ollut oletusasetukseni koko ikäni: toisaalta olin Jehovan todistajana ulkopuolinen muusta maailmasta, toisaalta epäilevänä tai syyllisyyttä tuntevana ”huonona” todistajana koin ulkopuolisuutta myös seurakunnassa. Jatkuva hyväksynnän kaipuuni voi liittyä perusluonteeseeni mutta ennen kaikkea siihen, että koin niin vahvan uskonnollisen ja sosiaalisen vapautumisen 28-vuotiaana jättäessäni jehovantodistajuuden. Yhteys vanhempiin on säilynyt sillä tasolla, että lapset käyvät mummulassa välillä. Raamattukirjoja siellä iltaisin luetaan, kun en ole rohjennut vielä kieltää.

Olen oppinut puhumaan taustastani kertomalla siitä ystävilleni. Ehkä kaiken käsittely on kuitenkin vielä pahasti kesken, sillä jehovantodistajuutta tuntemattomalle asioita pitää selittää niin paljon, ettei voi olla varma, kuinka ymmärretyksi tulee. Siksikin halusin kirjoittaa tänne, missä ei tarvitse selittää jokaista termiä. Luopuneet-dokumentin kävin katsomassa yhden ystäväni kanssa, ja siihen tarkoitukseen se oli oikein hyvä.

Jehovan todistajat vähättelevät vapautta, jossa nyt elän. Heidän kirjallisuudessaan muistutellaan, kuinka kaikki vapaus on suhteellista eikä sitä siksi kannata etsiä Jehovan vankeuden ulkopuolelta. Tyhmimpiin tällaiset itsestäänselvyydet varmasti tehoavat, mutta muille se alleviivaa uskonnon opetusten epä-älyllisyyttä. Pidin itseäni huonona todistajana, kun en saanut touhusta älyllistä tyydytystä, ja luulin, että syvälliset asiat eivät avaudu, koska en ole tarpeeksi innokas ja harras. Nyt luulen, ettei sitä syvällisyyttä tainnut ollakaan – ainakaan järjellistä sellaista. Vapautuminen jehovantodistajuudesta on helpottanut kaikkea muutakin vapautumista ja sitä olen todella hyödyntänyt.

Minulle luopio on ollut aina erittäin vahva sana. Kamppailen vieläkin ymmärtääkseni, ettei minun tarvitse antaa Jehovan todistajien sanoittaa maailmaani. En ole luopio, koska en ole luopunut mistään tärkeästä tai pettänyt ketään jättäessäni uskonnon. Minusta on myös hyvä, että Jehovan todistajien edustajat valehtelevat mediassa karttamisesta – toivottavasti yhä useampi todistaja osaa vetää johtopäätöksensä näistä valheista ja propagandan kovenemisesta.

Tutut tunnistavat ehkä jo nimimerkistä vaikka netissä yleensä nimelläni olenkin. Saatanpa intoutua keskustelemaankin, kun saan tämän julkaistua.

Avatar
Tony
Viestit: 7440
Liittynyt: 28.04.2007 07:38

Re: Punakarhu

Viesti Kirjoittaja Tony » 30.07.2014 18:49

Huh huh, siinäpä oli tapahtumia kuin keskimääräisessä saippuaoopperasarjan kokonaisessa kaudessa. Erona tietenkin se, että näihin tapahtumiin voi aidosti samaistua eivätkä ne tunnu liioitelluilta.

Vapaus on tosiaan jotain sellaista, jota kuuluu vähätellä jos on Jehovan todistaja. Se kuulostaa näin entisestä Jehovan todistajalta siltä, kuin elinkautisvanki kehuisi kaltereiden takaa kuinka on niin sykähdyttävän hienoa kun on vain kymmenen neliötä elintilaa. Ikäänkuin se, että ihmisellä ei ole itsemääräämisoikeudestaan jäljellä kuin rippeet, olisi jotenkin ihailtavaa.

Joku entinen Jt sanoi joskus hienosti, että vaikka jehovantodistajuus oli rankka kokemus, niin ilman sitä hän ei todella ymmärtäisi, mitä vapaus on. Siinä oli mielestäni jotain suurta puettuna sanoiksi.

Tervetuloa foorumille myös kirjoittelemaan. :)
"Jos Seura sanoisi minulle, että tämä kirja on musta vihreän sijaan, minä sanoisin: 'Kappas vaan, voisin vaikka vannoa, että se on vihreä, mutta jos Seura sanoo, että se on musta, niin se on musta!'" - Bart Thompson - piirivalvoja

Markku Meilo
Viestit: 13432
Liittynyt: 24.04.2007 10:28

Re: Punakarhu

Viesti Kirjoittaja Markku Meilo » 30.07.2014 22:43

punakarhu kirjoitti:Minulle luopio on ollut aina erittäin vahva sana.
Tottamooses se on tilanteessasi olevalle varsinainen ärsykki. En kuitenkaan malta olla olematta paholaisen asianajaja tässä asiassa. Toki kieli on sopimuskysymys ja kukin saa tietyissä rajoissa tarkoittaa sanoillaan ihan mitä tahansa, mutta tässä pari vakavasti otettavaa pohjaa:
"LUOPIO aatteestaan, puolueestaan tms. (eettisesti tuomittavalla tavalla) luopunut ihminen. Uskonl. Poliittinen l." (Suomen kielen perussanakirja, Osa L-R, s 109; Helsinki 1992; ISBN 951-861-433-4)

Luopio = luopio Henkilö joka jättää veljeskunnan uskollisuudenvalan jälkeen. Yleisesti valastaan tai puolueestaan? luopunut, petturi, esim. uskonluopio. (Suomen kielen perussanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 1990. ISBN 951-861-433-4)
Mutta nyt seuraa se "juju" (ei mitään sukua w50 May 15 p. 160 jujulle): Vt-seurassa lienee hallintoelintä myöten luopioita jos hyväksyy Vt-seuran ikioman luopiokäsityksen, jossa henkilö kritisoi aiempaa uskontoaan. Todellinen luopious ei siis sisällä edellytystä kritiikistä, johon kaivamaansa kuoppaan Vt-seura itse lankeaa. Suomessakin on liuta vanhimpia, jotka kritisoivat aiempaa uskontoaan, joten Vt-seuran määrityksen mukaan he ovat luopioita.

Minua tuo nimitys ei häiritse tippaakaan, koska kokemani jälkeen tiedän, että kykenen torppaamaan jehovantodistajat sanattomiksi mennen tullen ja siinä välissäkin. Myös ne luopiojehovantodistajat, jotka toimivat seurakunnnan vanhimpina (on kokemusta useammasta esimerkistä tuotakin lajia.)

En tällä moiti tai kritisoi sinua ja tilannettasi, kunhan tuon yhden katsantokannan esille.

punakarhu
Viestit: 2
Liittynyt: 28.09.2013 23:09

Re: Punakarhu

Viesti Kirjoittaja punakarhu » 31.07.2014 22:31

Kiitos tervetulotoivotuksesta!
Markku Meilo kirjoitti:Suomessakin on liuta vanhimpia, jotka kritisoivat aiempaa uskontoaan, joten Vt-seuran määrityksen mukaan he ovat luopioita.
Näinhän se lie. :D Kuten sanoit, kieli on sopimuskysymys ja olen sanonut nämä sopimukset irti JT:ien kanssa.

Voisin lisätä vielä esittelyyni, että muistan, kuinka päättämäni päivämäärä lähestyi ja ahdistus eropuhelun soittamisesta kasvoi. Samalla tiesin, että sitä seuraisi helpotus, jota ei voisi saada, jos jänistäisi. Ja seurasihan sitä. Kuukausiliitteen kaverin tavoin olen nähnyt unia, joissa olen istunut salilla hieman hämilläni valmiina pitämään puheen tai muuten osallistuen ohjelmaan. Jossain vaiheessa aina tajuan, että eihän minun tarvitse täällä olla. Eivät ne painajaisia ole, vaan suuria helpotuksen kokemuksia. Lähes päivittäin havahdun muutenkin helpotuksen tunteeseen – ei koskaan enää syyllisyyttä turhasta, ei koskaan enää vaatimuksia jostain, mikä ei merkitse minulle mitään.

Markku Meilo
Viestit: 13432
Liittynyt: 24.04.2007 10:28

Re: Punakarhu

Viesti Kirjoittaja Markku Meilo » 31.07.2014 23:27

punakarhu kirjoitti:Voisin lisätä vielä esittelyyni, että muistan, kuinka päättämäni päivämäärä lähestyi ja ahdistus eropuhelun soittamisesta kasvoi. Samalla tiesin, että sitä seuraisi helpotus, jota ei voisi saada, jos jänistäisi. Ja seurasihan sitä. Kuukausiliitteen kaverin tavoin olen nähnyt unia, joissa olen istunut salilla hieman hämilläni valmiina pitämään puheen tai muuten osallistuen ohjelmaan. Jossain vaiheessa aina tajuan, että eihän minun tarvitse täällä olla. Eivät ne painajaisia ole, vaan suuria helpotuksen kokemuksia. Lähes päivittäin havahdun muutenkin helpotuksen tunteeseen – ei koskaan enää syyllisyyttä turhasta, ei koskaan enää vaatimuksia jostain, mikä ei merkitse minulle mitään.
Mulla homma meni niin, että näin säännöllisiä tuskallisia painajaisia erottamiseni jälkeen 25 vuotta. Netin myötä painajaiseni päättyivät kuin seinään noin kahdessa viikossa. Muistan viimeisen (tai viimeisen muistamani) painajaiseni, jossa Saatana veti peittoa jalkopäästä ja huusin Jehovaa avuksi, jolloin Saatana irrotti otteensa peitosta.

rippeli
Viestit: 2455
Liittynyt: 28.04.2007 12:43
Paikkakunta: Helsinki

Re: Punakarhu

Viesti Kirjoittaja rippeli » 01.08.2014 10:25

Kiitos kertomuksestasi.
Let me go Master I hate you so

paula
Viestit: 136
Liittynyt: 11.06.2007 04:04
Paikkakunta: muuttanut keskisuomeen

Re: Punakarhu

Viesti Kirjoittaja paula » 08.08.2014 13:13

Upeasti jäsennelty tarina elämästäsi. Kovasti voimia käydä läpi nyt asioita jotta pääset niiden ylikin. Onneksi sinulla on vaimo samoilla linjoilla, pyrkikää tukemaan toisianne.

Tervetuloa kirjoittelemaan!

Bunica
Viestit: 130
Liittynyt: 15.08.2009 19:11

Re: Punakarhu

Viesti Kirjoittaja Bunica » 10.08.2014 22:56

Kiitos, Punakarhu! Paras kosto Vt-seuralle on se, että me saatanalle luovutetut elämme täysipainoista ja onnellista elämää. Jos vielä käy niin hyvin, että pärjäämme hyvin yhteiskunnan mittareillakin mitattuna, niin se on kosto toiseen potenssiin. Siinä kun on se vaara (mahdollisuus), että jokunen muukin jt uskaltautuu jättämään uppoavan laivan.

Vastaa Viestiin