Olen jo hyvän aikaa seuraillut näitä ja muita samankaltaisia sivustoja. Olen vielä nimellisesti mukana, mutta toimettomana olen ollut jo pitkään. En ole voinut käydä kentällä kertomassa asiasta, johon en itse enää kovin usko.
Kasvoin todistajaperheessä, muttemme olleet kovin aktiivisia. Olen kyllä jo pienestä pitäen oppinut Raamatun totuuksia, haaveillut paratiisista, pelännyt demoneita ja Harmagedonia ym...
Aloin teini-ikäisenä tutkimaan Raamattua erään tätimäisen todistajan kanssa, ja tämä kyllä vaikutti minuun siten, että aloin vähitellen kiinnostumaan Raamatusta yhä enemmän, ja noin vuoden päästä olin kastamaton julistaja.
Totuus oli minulle tärkeä asia. Mutta samaan aikaan minua kalvoi hirvittävät syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet. En oikein tuntenut kuuluvani porukkaan.
Tuntui usein, että minua yritettiin puristaa johonkin muottiin...vaikka todistajat ehkä ajattelevat, että maailma puristaa heitä moraalittomaan muottiinsa. Mutta koin sitä seurakunnan sisäpuolelta.
Muistan esimerkiksi, että ennen ensimmäistä kenttää sisar pyysi minua ottamaan kynsilakkani pois. Ja kentälle mieluiten ilman meikkiä. Niin, kentälle oli hyvä lähteä hillityssä ulkoasussa. Hienoista ohjailua. Ehkä sinänsä aika pientä, mutta ihmettelin, miten se kynsilakka oli niin iso juttu, ettei voinut kentälle lähteä?
Ehkä se olisi estänyt jotakuta kuuntelemasta?Muistan myös kuinka huolestunut todistaja tarjosi minulle Vartiotornin kirjoitusta kerrottuani hänelle harrastuksestani, joka hänen mielestään ilmeisesti vaikutti jotenkin sopimattomalta.
Jos totuus on hyvä ja iloinen asia, eikai ihmisen tarvitse kuitenkaan muuttaa kaikkia henkilökohtaisia mieltymyksiään esim. pukeutumisen, viihteen, musiikkimaun tai harrastusten suhteen, vaikka ne eivät olisi huonoja asioita?
Kyllä täytyy. Opin jossain vaiheessa olla kertomatta omista mieltymyksistäni edellä mainittujen asioiden suhteen, vaikkeivät ne sinänsä mitenkään sopimattomia olleet. Mutta kyllä sitä sai kummastelevia kaitseita, jos puhui todistajien keskuudessa tietyllä tavalla tai tietyistä asioista. Kun kirjallisuudessamme ilmaistaan että "noin tai näin ei tulisi tehdä, mutta jos omatunto sallii näitä, samalla ei saa kompastuttaa muita", niin ei oikein tiedä miten olla ja mitä tehdä, kun jos toisella todistajalla onkin erilainen omatunto jonkin asian suhteen, ja voi itse saada paheksuntaa, tuntea olevansa huonompi todistaja, kun omatunto salliikin enemmän kuin muiden.
Pidin kuitenkin totuudesta, ajattelin että ne on ne ihmiset, jotka sen pilaavat. Muutamassa vuodessa opin oikeille tavoille, miellyttämään muita, näyttelemään hyvin voivaa, ja tein paljon kenttää, olin sosiaalinen ja tunsin kuuluvani porukkaan. Silti pelkäsin Harmagedonia, olin ahdistunut ja ajattelin että olen tilivelvollinen suunnilleen kaikille, ja että muut ovat minun yläpuolellani.
Ensimmäinen suuri uskonkoetukseni oli se, kun tapasin nykyisen puolisoni. Ystävystyimme pian, vaikka tiesin, ettei suhde ei-uskovaan voisi olla sopiva Jehovan silmissä. Ystäväni sai tietää todistajuudestani, ja siitä alkoi koettelemukseni. Hän löysi netistä kaiken todistajista, kun minä itse olin visusti karttanut tällaisia sivuja ajatellen niiden olevan “luopioiden vääristeltyjä puheita”.
Minulle kerrottiin monista vääristä ennustuksista, verensiirtoa koskevista muutoksista, rokotuskielloista ym. mielenkiintoisia asioita. Olin tietenkin hämmästynyt kuulemistani asioista, mutta jotenkin pyrin vain
käsittelemään ne Vartiotorni-seuran eduksi. Eihän se voinut olla missään tapauksessa väärässä?
Yllättäen nämä kaikki nämä ja sitä seuraavat tapahtumat saivat minut vain entistä enemmän vakuuttumaan “totuuden” puolesta, (yrittihän tämä entinen hyvä ystäväni suorastaan musertaa uskoni puolitotuuksillaan ja saada minut pois totuuden tieltä, ajattelin), ja kävinkin sitten kasteella. “Ikävä” kyllä, tämä ei lopulta auttanutkaan, vaan jossain vaiheessa alkoi mielessäni pyöriä epäilys....
Niin sitä sitten mentiin. On ollut ihan hirvittävän vaikeaa pohdiskella näitä asioita. Aluksi en edes suostunut uskomaan, että epäilin. Sysäsin ne pois mielestäni. Kunnes eräs ennen luotettavana pitämäni, kiihkoileva todistaja sai minut ihmettelemään sellaisten ihmisten olemassaoloa tässä totuudessa.
Jostain syystä tästä tapahtumasta lähtien osasin ajatella ääneen epäilyksiäni ja aloin pikkuhiljaa ruokkimaan itseäni luopiosivustoilla. Oli hassua epäillä, että “totuus” ei ollutkaan totta. Enkö muka rakasta totuutta?
Samaan aikaan pelkäsin ansaitsevani kuoleman mahdollisesti koittavassa Harmagedonissa, koska julkesin epäillä todistaja-uskonnon oikeaoppisuutta. Epäilyt aiheuttivat valtavasti ahdistusta. Yritin välillä jopa rukoilla, että löytäisin totuuden/ että epäilykseni häviäisivät. En saanut vastausta. Onneksi nuo pelot ja ahdistukset ovat jo aikalailla hiipuneet.
On silti mielenkiintoista, miten syvään todistajan mieleen upotetaan ajatuksia. Kun ei enää kunnolla pysty uskomaan opetuksiin, nousevat esiin alitajuntaan syöpyneet ajatukset että on jotenkin heikko, ylpeä, haluaa elää moraalittomasti, harhainen ym. Sitä epäilee itseänsä.
On kyllä ollut hyvä käydä näitä välillä pelottaviakin ajatuksia läpi, sillä se on kyllä avartanut maailmankuvaa ja omaa itseä. Tällä sivustolla on paljon kirjoituksia, joihin voin samaistua.
Meikkiohjeet on joskus 90-luvun alussa kuultuja. Ehkä pienillä paikkakunnilla ollaan tiukempia vieläkin joissain asioissa. Joskus kuulin jostain pikkupaikan srk:sta, että sinne jos tuli esitelmänpitäjä muussa kuin valkoisessa paidassa, niin hänelle annettiin paita ja käskettiin vaihtaa. Liekö legendaa, itse en ole päässyt tällaista silminnäkemään.