Yritin oikein kovasti pinnistellä muistiani ja selailla aiheita, mutta en löytänyt mitään vihjettä siitä, että olinko jo rekisteröitynyt. Olen 99,99% varma, että en ollut.
Tämän tarinan olen kyllä joillekin ihmisille kertonut, joten siitä ehkä se ajatus tuli. En välttämättä tule kovin paljoa kirjoittelemaan, mutta no jokatapauksessa kaippa tämäkin tarina on kertomisen väärti. Koska tarinassa on oikeita ihmisiä mukana, niin koetan kertoa sillain paljastamatta henkilöitä.Kun olin lapsi, noin ehkä 5-6 tai jotain sinnepäin juuri alle kouluiän, meillä alkoi käydä jehovantodistajia. Tykkäsin kovasti. Ne vierailut oli kivoja ja ne ihmisetkin kivoja. Äidilläkään ei ollut paljoa ystäviä sielläpäin, joten taisi osua heti kerralla maaliin. Tehän tiedätte kuviot. Muistan kun kävelin koulusta kotiin ja näin heidän auton pihassa, niin tulin loppumatkan juoksujalkaa. Siihen asti kaikki meni kivasti, mutta isä ei innostunut ollenkaan.
Kerran lapsena komeron hyllyillä kiipeillessäni löysin salaperäisen muovipussin ja siellä pussissa oli joulukoristeita. Ah jännää
Niitä rupesin tutkimaan, niin voi kamalaa! Siellä oli pukin naamari ja arvasin karun totuuden. Pukki olikin isä. Vähän jäi harmittamaan se asia. (tämä tapahtuma liittyy myöhempään)Kaikilla ihmisillähän ei ole samanlaista uskonnollista kokemusta ja tunnetta. Äidin lapsuuskoti oli harras ja melko onnellinen kai. Hänelle uskonto oli ja on tärkeä. No minulle luettiin niitä vaaleanpunaisen kirjan juttuja. Tykkäsin niistäkin. Ainoastaan yksi asia vähän vaivasi jo silloin kuusivuotiaana. Äiti luki niitä tarinoita, niinkuin ne olisivat oikeasti totta. Minusta ne oli pikemminkin kivoja juttuja. Niinpä kerran siinä mietteissäni sanoin, että "jumalaa ei ole olemassa." Varmaan se pukkinaamarikin oli osaltaan vakuuttanut ajatukseni. Toivoin, että äiti naurahtaisi ja lopettaisi sen leikkihomman ja myöntäisi, että joo se on sellainen leikki, kun minäkin sen jo hoksasin. Ei reagoinut niin. Sai kauhean huutohepulin. Olin ihan ihmeissäni ja minun oli pakko perua sanottu, vaikka en halunnut. Sen jälkeen en ottanut asiaa enää koskaan puheeksi, mutta tarinoissa alkoi olla yhä enemmän Harmagedonia ja demoneita. Minä pelkäsin niitä demoneita aivan älyttömästi ja enkeleitä pelkäsin ihan yhtä paljon. Nehän voi tulla taivaasta ja hutkaista miekalla pään irti, niinkuin siellä Egyptissäkin tehtiin lapsille. Samoja olentoja kaikki ja demonithan on vain toisinajattelevia enkeleitä. Teini-ikäisenä pelkäsin Harmagedonia niin paljon, että olin varma, etten elä aikuiseksi asti. Opin olemaan suunnittelematta tulevaisuutta, koska se on turhaa. Kotonakin elämä oli onnetonta selviytymistarinaa kiihkouskovaisen ja juoppohullun puun ja kuoren välissä. Se oli kahden samanlaisen jästipään yhteenottoa kaikki.
Muutin omaan kämppään heti, kun olin täysi-ikäinen. Mahtavaa asua omassa rauhassa! No hyvä kaverini oli jehovantodistaja myös, vaikka oli mulla muitakin kavereita. Jotenkin vain lähipiirin ihmiset aivan väkisin halusi minua käännyttää. Koska olen aina ollut sillätavalla kiltti ja mukava, en halua pahoittaa toisten ihmisten mieltä, enkä varsinkaan kaverin tai äidin tai ylipäätään kenenkään, minulle järkättiin omaa kirjantutkimista. Tavallaanhan se oli sillätavalla tuttua lapsuudesta, että tulin alkaneeksi siihen. Jossain vaiheessa älysin, että kirjojen lukemisella oli päämäärä. Minun olisi pitänyt alkaa jehovantodistajaksi, mutta todellisuudessa se oli viimeinen asia, mitä olisin halunnut alkaa. Konventeissa kuljettiin sen kaverin kanssa siihen aikaan, kun siellä tosiaan sai sitä mansikkaleivostakin. Mutta minua kovin hämmästytti se, kun pojat juttelivat suurella innolla siitä, kuinka rukoilu vaikuttaa ja kuinka he tuntee sitä ja tätä. Edelleenkään en sisimmässäni uskonut yhtään mihinkään. Päässä oli kyllä paljon sitä ulkoapäin syötettyä oppia, mutta sen alla en edelleenkään ollut uskonnollinen ihminen. Saatoin selitellä itselleni ja yrittää ajatella, kuin muutkin, mutta minua vain ahdisti sellainen. Se kirjantutkistelukin rassasi mieltä ja aina se kaveri jaksoi soittaa, että kokoukseen pitää lähteä. Tekosyitä oli yhä vaikeampi keksiä. Me oltiin oikeasti kavereita, enkä halunnut sanoa pahasti. Se todistajaksi painostaminen vain alkoi ahdistaa siinämäärin, että rupesin etsimään ulospääsyä tilanteesta, jonka koin ansaksi. Muut vielä siihen päälle sanoo, että kylläpä sinä olet edistynyt, vaikka todellisuudessa kirjaa oli vain luettu pitkälle.
Suurinpiirtein samoihin aikoihin aloin seurustella ja se oli todistajakaverista varmaan järkytys. En tiedä. En kysynyt. Tyttöystävälläni oli oma suunnitelma opiskella toisella paikkakunnalla. Itseasiassa jo ennenkuin tutustuimme. Muutimme kimppaan ja puoli Suomen mittaa muualle. Tutuille ja kavereille vain ilmoitin, että muutamme. Tulkaa käymään
Vihdoin sain omaa rauhaa jäsennellä ajatukseni rauhassa. Kesti kauan, ennenkuin opin olemaan ilman uskonnollista kuormaa. Se reilu 600 kilsaa välimatkaa kuitenkin tekee ihmeitä Ei olla yhäkseen ramppaamassa. Lopulta pääsin sellaiseen mielenrauhaan, että voin olla neutraali uskontojen suhteen, mutta aikansa se otti.Edelleen kunnioitan kaikkien ihmisten vakaumusta, oli se sitte jehovantodistaja tai joku muu. Itse odotan muiden ihmisten hyväksyvän sen, kun sanon, että olen uskonnoton, enkä millään tasolla koe mitään uskonnollisia tunteita. Paitsi äidille en sitä kerro ikinä. Ei siksi, että pelkäisin reaktiota, vaan siksi, että hän todella uskoo siihen, mihin minä en. Siitä tulisi vain surua hänelle.
