Mennään ajassa kolmisensataa vuotta ajassa taakseppäin, katsotaan kuinka laadukasta eläminen silloin oli. Varmaa on, että ihmisen piikkiin olosuhteita voida sysätä, kuten tapana on. Auttajaa ei näkynyt ei kuulunut.Jouko Pallari kirjoitti:Jouko Pallari kirjoitti:
Meidän tehtävämme tässä ja nyt on huolehtia siitä, että nykyinen elämämme on suhteellisen laadukasta niinkuin myös terveelliset elämäntavat ...ja että nauttimamme ruoka on terveellistä.
Edellämainitut seikat suovat meille mahdollisuuden pitempään elämään jo nyt...jääköön niin sanottu kuoleman jälkeinen elämä Luojan haltuun...oli sitä tai ei.
Sakari Topelius on kuvannut Maamme kirjassaan ankaria sää oikkuja:
”....Luonnonvoimat ja vuodenajat olivat kuin hairahtuneet säännölliseltään uraltaan. Viitenä vuotena, vuodesta 1689 alkaen, Jumala lähetti edeltäpäin kaikenlaisia luonnon varoituksia. Kesät olivat tavattoman kuumia, keväät ja syksyt tavattoman kuivia, talvet ylenmäärin kylmiä. Vuonna 1690 kävi sydänkesänä niin kova halla, että pääskysten pojat putoilivat kuolleina pesistään. V.1692 oli niin kova pakkanen, että monia ihmisiä paleltui kuoliaaksi....”
”...Vuonna 1694 oli niin kauhea nälänhätä keski-Euroopassa, että rikkaassa Pariisissa kuoli nälkään 92000 ihmistä. Suomessa tuli katovuosi, kansa söi pettua, siellä täällä nähtiin jo nälkään kuolleita ihmisiä tien vieressä. Vuonna 1695 tuli suuri näkävuosi. Silloin oli niin kova talvi, että moni paleltui kuoliaaksi, ja sudet ahdistivat ihmisiä huoneissa. Kevät oli kylmä ja sateinen. Elo ei ennättänyt kypsyä, pelloilla nähtiin joitakuita korsia ja niiden vieressä musta multa. Syyskuussa halla vei kaikki mitä jäljellä oli. Hätä tuli suuremmaksi, herrat ja talonpojat alkoivat palveluksestaan erottaa puolet palvelijoistaan. Seitsemän jyvälaivaa joutui haaksirikkonn Merenkurkussa.
Vuosi 1696 oli kovempi kaikkea, mitä maamme oli tähän asti kokenut. Se oli kummallinen vuosi. Talvi oli niin leuto, että jäät sulivat jo helmikuun lopulla, pääskyset tulivat etelä-Ruotsiin ja useat tekivät toukoa. Mutta maaliskuun 7 päivänä palasi pakkanen, järvet jäätyivät jälleen niin lujiksi, että niitä ajetiin. Kevättouot katosivat, syyskylvö mätäni maassa. Kesästä tuli kylmä, ja elokuun 8. peitti paksu jää kaikki järvet. Elokuun 22 päivänä tuli taaskin halla neljä yötä perätysten. Koko Suomessa saatin tuskin muutamia tynnyriä hallan panemia, puoleksi joutuneita jyviä. Niityt eivät kasvaneet heinää, eläimet kuolivat, jänikset ja linnut katosivat metsistä, kukko kerkesi laulamasta, arka ilves otti pakonsa kyliin, rottalaumat söivät kaikki, mitä eteen sattui.”
”...Mikkelinpäivän aikana alkoi irtolaista väkeä, jopa torpparejakin ja pienten tilain omistajia virrata kaupunkeihin. Nämä tulivat täpötäyteen väkeä, ja vähän oli antamista. Kalpeita menehtyneitä ihmisiä horjui maanteillä, kunnes kaatuivat, ja monet jäivät kirkkomaille kuolemaan. Kun nämä nälkiintyneet joukot tapasivat lehmän tai hevosen laitumella, löivät ne sen paikalla kuoliaaksi, söivät lihan raakana ja joivat veren. Jos ei sellaista ruokaa ollut, käytiin käsiksi koiriin, kissoihin, hiiriin, variksiin ja kaikenlaisiin perkeisiin. Toiset söivät olkia, ruumenia, rapaa, ruohoja, juuria. Talonpojat, porvarit papit, herrasmiehet, kaikki söivät pettuleipää... Epäterveelisestä ruoasta syntyi hävittäviä kulkutauteja. Monesta pitäjästä oli väki kuollut sukupuuttoon. Yhtenä vuotena kuoli 100,000 ihmistä Suomesta ja näinä kolmena nälkävuotena yhteensä enemmän kuin 150,000 eli lähes kolmas osa maan silloisesta väestöstä.”
