Saarnaamisen nautinto

[sirpa-leena]

"että kuinka täällä nyt sellaisia puhutaan kun vanhimmat ovat sanoneet että luopiot ovat läpeensä mätiä."

Silloin joskus lähtöni alussa käynnistin H2O:ssa vilkkaan keskustelun topicilla "Kuka on luopio". Ehket ollut silloin kuvioissa mukana, joten lyhyt kertaus.

Minä en koskaan, ikinä, ole kokenut olevani luopio, ellei sanaa käsitetä ihan konkreetisesti, että luopui, jätti jotain. Minulle luopio tarkoittaa sitä, että tietoisesti kavaltaa ja tai vahingoittaa toista osapuolta oman hyödyn tähden. Minulle syntyi loppuaikana seurakunnassa olemisesta niin suuri (eettinen) stressi, että olisin voinut jatkaa siellä vain elämällä kaksoiselämää. Minusta se olisi ollut pahimma sortin luopioisuutta. Eikös vakoojat, kaksoisagentit sun muut maan petturit esitä aina edessä päin toista ja tee selän takana toista? Minulle se on luopiona olemista.

Jos joku haluaa tämän hetkistä olotilaani määritellä niin ehkäpä toisinajattelija olisi sopivin. Jos olisin jäänyt seurakuntaan olisin ollut omilla mittareillani mitattuna erärehellinen. Samat mittarit pakottavat minut myös huomaamaan hyvät asiat ja vahvuudet mitä luopumastani JT-elämästäni jäivät jäljelle. Ei siinä sen kummenpaa ole.

"Minä itte"-luonne pakottaa niiden vahvuuksien puolesta liputtamaan, kun minusta tällä palstalla vallitsee ihan sama herra-henkilövetoinen patu-energia kuin seurakunnissakin. Nainen vaietkoon! Ja vain yksi ainoa on se tosi ja oikea. Muuten olet demonien/aivopesun vallassa. Hohhoijaa...

[sorbet]

hauska kuulla,että en ole ollut ainoa,joka on käyttänyt kaikki vippaskonstit tuntien kerryttämiseen kauheaa oli myös mennä kesällä maaseudulle kentälle: perhe pihassa touhuamassa tai oikeastaan puoli sukua ja sitten kenttäkamu sanoo että se on muuten sun vuoro ...raporttiin tuli aina kirjoiteltua mitä sun sattuu ..että paljonko tunteja sinne tässä kuussa pitäisi keksiä, että ei ole huono julistaja...kävelytyyli oli kentällä sellaista etanan vauhtia...ei tosiaankaan ollut kiire sinne rappukäytävään jännittämään tuli mun muutenkin karteltua velvollisuuksia..lapsena vastailin kokouksissa,teininä sunnuntain koksassa saatoin lukea yhden jakeen mittaisen raamatunpaikan. teokraattisesta en uskatanut erota,pidin suht tunnollisesti puheita...loppu metreillä aloin lintsaamaan niistäkin..kirjantutkisteluissa oli helpompi ja mieluisampi vastata ja ne ei kestänyt kuin tunnin...omin sanoin en varmaan vastannut ikinä...kertonee kaiketi siitä, että ei opit ollut (onneksi) juurtunet kovin syvään...konventit oli kivoja kun siellä vaan malttoi istua ja napostella karkkia ja piirreltyä vihkoon...

[Istuva Härkä]

"että kuinka täällä nyt sellaisia puhutaan kun vanhimmat ovat sanoneet että luopiot ovat läpeensä mätiä."

Silloin joskus lähtöni alussa käynnistin H2O:ssa vilkkaan keskustelun topicilla "Kuka on luopio". Ehket ollut silloin kuvioissa mukana, joten lyhyt kertaus.

Itse käytän luopio sanaa täällä kohdissa missä sen vinksahtanut merkitys tulee nimenomaan ilmi.

Vielä JT:nä olevana joudun toisaalta edelleen näkemään luopiollisuuden todistajana, ikäänkuin ikkunan takaa, ja ainoastaan käyn kuvaannollisesti "pihalla koikkelehtimassa", palaten kuitenkin aina sisälle (kokoukset jne) sosiaalisten asioiden vuoksi. Täten koen itsenikin 'luopioksi' ja ajattelen sitä, vaikka tiedän hyvin sanan keinotekoisuuden ja järjettömyyden nykyisissä demokraattisissa oloissa. Sanavarastossani luopio ei siis ole vielä mullan alla, mutta eiköhän aikanaan.

[Vieras]

"pihalla koikkelehtimassa", palaten kuitenkin aina sisälle (kokoukset jne) sosiaalisten asioiden vuoksi.

Niin, no minun oli hyvin helppoa moniin muihin verrattuna äänestää jaloillani, koska en ollut syntymä JT ja toisaalta olen aina vetänyt omalla taajuudellani, jossa ei ole ollut kovin paljon vastaantulijoita. Joten mikäs minun on tässä elvistellä lähtöni ja "rehellisyysteni" kanssa...

Minulle oli ja on pelkästään helpotus, että olen päässyt seurakuntalaisista eroon. On niitä sellaisiakin pieniä ryhmiä, että ne tavallaan erottaa, mutta silti saapuu säännöllisen väliajoin esim. pelottelemaan tms. Em. menettely on tullut tutuksi pohjoisessa asuessani tutttavien kautta.

Minua silti paljon mietityttää JT-porukan karttamissääntö. Sinänsä miten JT:t sen selittää, siinä on vinha perä, mutta kun tässä kylmässä maailmassa on niin paljon ihmissuhteita, jotka menevät rikki ja poikki jo muutenkin, tuntuu se inhimillisestä näkökulmasta katsottuna enemmän kuin oudolta, että joku käskyttää toista "et saa olla ton kanssa tai itse Jumala ei tykkää". Raskas taakka. Ja kaikkein surullisinta on, että juuri tämän karttamissäännön takia moni sitten seurakunnassa roikkuu. Käytäntö on siis eri asia kuin hieno "sääntö". Se on jo aikoja, aikoja kääntynyt itsensä irvikuvaksi.

Tämä siis minun pohdiskeluani, ei seurakunnassa karttamissäännön vuoksi olevien syyllistämistä. Mistäpä sitä voi tietää, mitä itse tekisin, jos olisin niihin kenkiin syntynyt?

[hijt]

Haluaisin tietää onko kukaan koskaan saanut noita riemuntunteita saarnatessaan. Mistä ne tulivat? Liittyikö se kirjallisuuden levittämiseen.

Ei sitten ikinä, paitsi lapsena. Silloinkin se johtui kai lähinnä itsetyytyväisyydestä, kun kehuttiin. Äiti yritti kyllä kaikkensa tehdäkseen minusta superhengellisen tienraivaajatyttären, mutta joutui viimein myöntämään ettei tuossa tyttäressä ole sitten tippaakaan tienraivaushenkeä.

Ovelta ovelle- ja katutyötä suorastaan kammoksuin. Oon aina ollu ujo, teininä se oli jopa aika extremeä, niin pelkäsin oikeasti vieraille ihmisille puhumista. Onneks sain useimmiten tunnit äitin tutkisteluissa mukanaolosta. Jos ovelta ovelle jouduin, oli helpotuksen tunne sanoinkuvaamaton aina kun se oli ohi.

Viime vuosina kammoa lisäsi vielä se, että pelkäsin näkeväni baarituttuja tai luokkakavereita kentällä. Elin siis melkoista kaksoiselämää viimeiset neljä mukanaolovuotta. Ei sitten kuitenkaan koskaan sattunut tuttuja vastaan. Ehkä pyhä henki ohjasi, kun se ois varmaan ollu liian häpeällistä Jehovan nimelle.