Mikä sinulle on ollut kovin juttu jt:stä eroamisen jälkeisessä elämässä?

[mymmeli]

Hei Avatar sorbet!

Tunnistan myös tekstistäsi paljon itseäni naisena. Erosin muuten samana vuonna kuin sinä eli vuonna 2005. Aikaa on kulunut, mutta on se vaan syvällä selkäytimessä toi lahkolaisuuskasvatus. Mulla on myös ollut auktoriteettiongelmia ja naisen asema lahkossa teki minusta kapinallisen ja se ampui todella yli eroamiseni jälkeen. Nyt olen tasoittunut, mutta kyllä sitä jotenkin on pelännyt ihmissuhteissa sitä tietynlaista valta-asetelmaa. Se on minullekin punainen vaate.

Oman mielipiteen muodostaminen ei ole ollut minulle mikään itsestäänselvyys, vaikka nyt toki ajattelen, että se juuri tekee minusta minut, että mulla on omat näkemykset asioista. Ajattelun ja tunteitten kautta myös oma persoonani siis rakentuu.

Jehovantodistaja-aikoina sitä tosiaan kasvatettiin näkemään maailmalliset jumalattomina rietastelijoina ja maailma on paha paikka. Nyt sitä ei enää ajattele niin mustavalkoisesti. Helppoa eron jälkeinen elämä ei ole ollut vaikka toki nyt elän enemmän itseni näköistä elämää.

[Skald]

Mulla on myös ollut auktoriteettiongelmia ja naisen asema lahkossa teki minusta kapinallisen ja se ampui todella yli eroamiseni jälkeen.

Tunnistan saman ilmiön, minulla käytös ampui yli aika pahasti lopullisen hiipumisen jälkeen. Aloin jotenkin elämään uudelleen menetettyä teini-ikää ja muutuin täysin vastakkaiseksi ihmiseksi, mitä olin ennen. En yhtään ihmettele, mistä se JT-klisee on tullut, että eroamisen jälkeen ihmiset menee täysin rappiolle. Ollaan niin naiiveja maailmaa kohtaan ja kokeillaan kaikkea, mikä "maailmassa" on eikä ymmärretä, että jotkut varoitukset on ihan hyödyllisiäkin eikä pelkkää pelottelua. Sain onneksi pitää perheeni hiipumisen takia ja mulla on ollut aina "maailmallista" tukiverkostoa niin ei ole pääkoppa kärsinyt juurikaan.

Olin muuten tuo vieras edellisellä sivulla, foorumi heitti ulos kun olin viestiä lähettämässä.

[sorbet]

Tuo kun on joutunut miettimään jokaisen mielipiteen ja arvonsa uusiksi on muovannut minua paljon. Ystävät välillä ihmettelevät kun en murehdi pieniä tai jos kolaus tulee elämässä niin porskutan vain. Ei pintani teflonia ole, mutta olen niin kiitollinen tästä mahdollisuudesta elää toisenlaista elämää, ettei pieniä kannata murehtia.

Sen olen huomannut, että jos ystävieni elämässä tapahtuu jotain isompaa niin yleensä minulle ensin kertovat kun en mene ihan sekaisin tai järkyty oli tapahtuma kuinka raflaavaa tahansa. Työkaveri sponttaanisti luonnehti minua "olet vahvin ihminen jonka tunnen". Silloin tulee aina mietittyä, että kuinka erilaista elämäni olisi jos en olisi lähtenyt. Olisin vain kuori.

Elämäntarkoituksen olen myös joutunut uudestaan miettimään. Se on ollut ehkä se eniten tuskaa tuottava asia eron jälkeen. Kun enää ei paratiisia kohti tarvitse rämpiä, mutta mitä kohti sitten?
Itselläni elämän tarkoituksena on hyvin vahvasti se, että olemme täällä toisiamme varten ja kaveria on aina jeesattava. Niin suuret henkiset voimavarat tai rahalliset varat ei ole käytössä, että kaikkia pystyisi jeesimään, mutta lähipiiriä jeesaan aina. Tai jos jonkun asian koen tärkeäksi niin saatan antaa panokseni vapaaehtoisena.

Lapseni luultavasti pitää minua haastavana äitinä kun haastan häntä perustelemaan mielipiteitään ja etsimään omaa polkua, ei sitä mitä muut luokan tytöt haluavat.


Sen olen huomannut kun 20 vuotta pukeutuu "uniformuun" ja nyt saa pukea päälleen mitä haluaa niin ei kyllä häiritse jos ihmiset tuijottaa. Kun sitä kentällä käydessä aina tuijotti joku niin ei jaksa enää välittää. Tykkään värikkäistä vaatteista, mihinkään genreen en kuulu, mutta tyylini selvästi ainakin joinakin päivinä poikkeaa harmaabeigestä massasta. Siitäkin kuullut kommentteja, että hienoa kun uskallat. No mikäs siinä uskaltaessa, vaatteet päälle ja menoksi.

Maiju Vilkkumaan Satumaa biisistä bongannut, ehkä hienoimman lauseen ikinä: "mä oon kontannut niin kauan, että voin tehdä mitä vaan". Sellainen tietynlainen ylpeys, että tälläinen olen. Ota tai jätä.

[mymmeli]

Hei Skald!

Musta tuli eron jälkeen oikein kunnon kapinallinen feministi Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli ikäänkuin vastaisku lahkossa ollutta alisteista naisen asemaa vastaan.

[mymmeli]

Hei sorbet!

Joo, kyllä tuo olemassaolon pohdinta ja elämäntarkoituksen uudelleen haku on itsellekin ollut se iso juttu eron jälkeen ja se onkin ihan hirveän tärkeä asia selvittääkin itselleen. Kyllä se oman elämän tarkoituksen löytyminen onkin vienyt sitten oman aikansa ja kuluttanut myös voimavaroja, vaikka antanutkin paljon.
Henkinen työ vain on vienyt voimia, sitä ei voi kieltää.

Kun erosin jehovantodistajista niin koinkin olevani vain kuoret ihmisestä ja sisällä oli tyhjää. Nyt on tullut raamien sisäpuolellekin elämää ja en ole pelkät kuoret.

[sorbet]

Nykyään tuntuu todella helpolta perustella mielipiteensä kun on kaiken joutunut purkamaan osiin ja kokoamaan uusista palasista jotain uutta. Sitä on mielessänsä miettinyt ja pohtinut kaikkia yksityiskohtia, että onko tämä minun oma mielipiteeni vai kaikuja entisestä elämästäni. Erityisen mielenkiintoista on ollut miettiä moraaliin liittyviä juttuja. Ennen kuin kaikki saneltiin ylhäältä päin myös moraali niin eipä sitä tullut koskaan mietitttyä, että onko ne oikeasti oikein. Kun kaikki toimi samoilla säännöillä niin olihan niiden oltava oikein.

Muistelen eroamisen jälkeen ekoja kertoja sängyssä niin jälkikäteen hirveä morkkis, vaikka ei ollut mitään syytä. Olin lähtenyt järjestöstä ja en ollut kellekkään tilivelvollinen. Tästä pääsi ajan kanssa eroon. Tämä oman seksuaali-identiteetin rakentaminen on myös ollut iso juttu. Ja ajoittain se vieläkin hauras kun varhaiset perustukset on olleet niin seksi kielteisiä. Vasta avioliitossa, vain eri sukupuolta olevan kanssa,vain tietyt asennot yms. Siihen päälle kun uutta rakentaa niin on varsinainen Pisan kalteva torni.

Sen huomaan, että mitä tahansa en enää siedä kun elämästä "mennyt hukkaan" niin monta vuotta. Tähän kategoriaan niputan huonon työpaikan, huonon parisuhteen ja yksipuoiset ystävyyssuhteet. Nyt mun ei tarvitse olla kaikkien kaveri, saan olla itsekäs. Tämä oli mullistava ajatus kun ekaa kertaa tämän tajusin.

[mymmeli]

Hei Avatar sorbet!

Tuo moraali onkin mielenkiintoinen juttu, kun jehovan todistajana sitä oli tottunut ylhäältä päin annettuihin valmiisiin elämänarvoihin ja määrittelyihin mikä on hyvää ja mikä ei ole. Nykyään kuuntelen tunteitani ja ne kertovat mikä on oikein ja mikä ei ole. Yksinkertaisimmillaan siis sitä, että mikä lisää hyvinvointia ja mikä ei lisää. Hyvinvointia lisää hyvältä tuntuvat teot ja taas päinvastoin. Itse en ollut jt- aikoina parisuhteessa, mutta hämärästi kyllä muistan, että jotkut seksiasennot eväti tosiaan olleet soveliaita jehovantodistajalle. Uskonnon säännöt ulottuivat siis ihan jokaiselle elämän alueelle. Ystävyyttäkin on täytynyt pohtia uudelleen tässä elämässä, että mistä koostuu hyvä ihmissuhde. Jehovan todistajana sitä yleisesti puhuttiin, että kaikki järjestössä ovat "ystäviä". Nyt sanon, että eivät olleet.

[J Hepatiitti]

Eivätpä olleet joo. Järjestöön jäi myös oikeasti tärkeitä ihmisiä, mutta he ovat tehneet valinnan karttaa minua, eikä päinvastoin. Onneksi edes muutama tosiystävä jäi. Vaikea ajatella missä sitä muuten olisi.

[sorbet]

En myöskään ollut parisuhteessa jt aikana, mutta lähimmät "ystävät" kun avioituivat niin tuli tämä aihe tutuksi ja toitotettiin sitä lavaltakin muodossa tai toisessa.

Itselleni ei jäänyt ketään eron jälkeen. Otin yhteyttä muutamaan vanhaan koulukaveriin ja opiskelukavereiden kanssa aloin pyörimään enemmän. Eipähän tarvinnut yksin olla, mutta en olisi ketään valmis ollutkaan päästämään niin lähelle, että olisi voinut ystävystyä. Pitkään olin epäluuloinen kun niin petetty olo kun kaikki ystävät jäi.

[mymmeli]

Hei J hepatiitti!

Se on totta, että olihan siellä jehovan todistajissa itsellekin tärkeitä ihmisiä ja hyviäkin tyyppejä. Tuo uskonnon vallankäyttö valitettavasti on sokaissut heidänkin silmänsä ja välejä ei ole.

Olen näin jälkeenpäin miettinyt paljonkin noita jehovantodistajuuden aikaisia ihmissuhteita. Lähinnä seurakunnassa. Nyt olen sitä mieltä, että ne perustuvat paljon velvollisuudentunteeseen. Kristityn velvollisuus on huolehtia lähimmäisistään ja seurakunnan jäsenistä, mutta onko se aitoa välittämistä? Itse muistan, että seurakunnassa oli paljon selän takana juoruamista ja pahan puhumista. Minusta erotetut/ eronneet uudelleen seurakuntaan palanneet ja ei- uskovan kanssa parisuhteessa olevat olivat erityisen juoruilun kohteena.

[mymmeli]

Hei Avatar sorbet!

Omalla kohdallani on käynyt niin, että olen saanut uusia kavereita työpaikoilta ja harrastustoiminnasta. Entisiin koulukavereihin minulla ei ole enää suhdetta. Eron jälkeen uusien suhteiden luominen ei ole ollut helppoa ja se ei ole itsestään selvää, että suhteisiin tulee vastavuoroisuutta.

[Weathertop]

Tällä hetkellä kovimmat jutut ovat vaikea-asteinen psykoottinen masennus ja määrittämätön ahdistuneisuushäiriö. Kunto olisi sairaalakunto, mutta sairaalaan ei kannata mennä, koska paikallisen psykiatrisen sairaalan (Kuusankoski) täysin ala-arvoinen ja suorastaan sadistinen toiminta saa potilaat vain huonompaan kuntoon.

Viime kädessä jokainen on ongelmiensa kanssa täysin yksin, eikä maailma anna armoa vaan potkii maassa makaavia. Näiden tosiasioiden kanssa en ole oppinut elämään, ja tuskin opinkaan.

EDIT: en nyt oikeastaan odota mitään neuvoja, vaikka saa niitäkin antaa. Pakko vain purkaa tunteita, koska tämä ilta on ihan erityisen paha.

[Weathertop]

Yksi yllättävän kova juttu on ollut empatia. Tekeehän se kulttipersoonallisuus, joka todistajat indoktrinoidaan omaksumaan, ihmisestä täysin empatiakyvyttömän kusipään. Ja jos on indoktrinoitu lapsesta asti, sitten on sellainen lapsesta asti eikä muusta tiedä.

Kun ensimmäisiä kertoja tunsin aitoa empatiaa, koin tunteen musertavana ja halusin siitä eroon. Sittemmin olen tietoisesti pyrkinyt kehittämään tätä tärkeää kykyä. Parantamisen varaa on yhä varmasti paljon.

[Lottopallo]

Yksittäistä kovinta juttua en osaa eritellä. Tuntuu, että olen edelleen vähän ulkopuolinen ja se tyyppi, joka helposti "unohdetaan" duunin illanvietoista tai muista aktiviteeteista.

Yleisesti ottaen tulen ihmisten kanssa hyvin juttuun. Silti joka ikisessä duunipaikassa on ollut aina vähintään yksi tyyppi, jolle pelkkä olemukseni tuntuu nostattavan pahaa verta.

Mene ja tiedä, mutta syy saattaa olla hyvinkin siinä, että lapsesta asti on toitotettu säännöllisesti, ettei pidä olla osa maailmasta. Meikäläiset vs. maailmalliset. Jotain varjoainetta on pakostikin jäänyt, jota en ole saanut työstettyä täysin pois.

[mymmeli]

Hei Weathertop!

En tiedä,mitä tarkalleen tarkoitat empatiakyvyttömyydellä, mutta itselle tuli siitä mieleen ajatus, että jehovantodistajana sitä oli tavallaan muita ihmisiä yläpuolella, tuomitsemassa muita. Toki itse en ollut todellakaan jyrkimmästä päästä. Jos on syntynyt jehovan todistajaksi ja saanut tällaisen uskonnollisen kasvatuksen niin tällainen asenne on syvällä psyykessä.