Maanantaina 17.04.2023 julkaistiin suomeksi toimittaja Jenny Küttimin kirjoittama kirja Salaiset kirjeet: Tutkimusmatka Jehovan todistajien suljettuun maailmaan.
Ruotsalainen Jenny Küttim on palkittu tutkiva journalisti. Sen lisäksi hän on itse kasvanut Jehovan todistaja -perheessä, joten hän tuntee kirjoittamansa aiheen hyvin. Hänellä on omakohtaisia kipeitä kokemuksia omasta lapsuudestaan. Hän oli pikku-saarnaaja jo kuusivuotiaana. Hänen kodissaan Jehovan todistaja -isä piti yllä ankaraa kuria. Se jätti jälkeensä henkisiä ja myös fyysisiä vaurioita kaikille yhdeksälle lapselle, ja myös lasten äiti sai kärsiä isän väkivaltaisesta luonteesta.
Kun Jenny Küttimistä tuli toimittaja, hän antoi itselleen lupauksen, että hän ei koskaan ammatissaan tutkisi lahkoa, jonka sisällä itse varttui. Lupaus piti, kunnes hän sai tuntemattomalta lähettäjältä postin kautta laatikon, jossa oli runsaasti seurakuntien vanhimmille tarkoitettuja salaisia kirjeitä.
Tämä kirjelaatikko "pakotti" Jenny Küttimiä pyörtämään itselleen antamansa lupauksen. Hänen oli "pakko" tutkia, millainen tämä lahko oli, jossa hän oli elänyt elämänsä ensimmäiset vuodet.
Ruotsalainen TV-kanava SVT tarjoaa erinomaisen katsauksen toimittaja Jenny Küttimin elämään. SVT:n sivuilla ohjelmasta kerrotaan nämä tiedot:
Jehovan todistajissa kasvaminen oli täynnä väkivaltaa, kontrollia ja kauhua. Tutkiva journalisti Jenny Küttim pakeni liikkeestä 13-vuotiaana. Hän ei ole koskaan uskaltanut palata kotiin ja käsitellä lapsuuttaan - tähän asti.
Camilla Nissinen, Unni Wenche, Jenny Küttim – entiset sisaret näyttävät jyräävän pohjoismaisessa Jehovan todistajia käsittelevässä kirjallisuudessa!
En sinänsä käy kertomaan Jenny Küttimin kirjasta Salaiset kirjeet. Johanneksen Pojan sivuilla on siitä erinomainen kuvaus. Ajattelin kirjoittaa muutaman rivin omasta suhteestani tuohon teokseen.
Luin Jenny Küttimin kirjan heti tuoreeltaan sen ilmestyttyä noin vuosi sitten. Ehkä tajusin jotenkin silloin kirjan arvon, mutta samalla se selvästi ärsytti minua. Huomasin etsiväni kirjasta asiavirheitä ja paisuttelin niiden merkitystä. Ihmettelin myös miksi kirjoittaja korostaa niin kovasti itseään kertomalla kaikista hienoista projekteistaan. Pohjavireenä oli kuitenkin hämmennys – toisaalta vaude miten hieno kirja! Lukukokemus oli ristiriitainen.
Toisen kerran luin teoksen tammikuussa. Tällä lukukerralla havaitsin selkeämmin, mikä minut oli saanut ärsyyntymään. Olennainen kohta oli Jennyn vierailu Yhdysvaltoihin Barbara Andersonin luokse. Olemme oppineet arvostamaan Barbaraa kaikkien niiden paljastusten vuoksi, joita hän on tehnyt liittyen lasten hyväksikäyttöön Jehovan todistajien parissa. Kuitenkin Jennyn vierailu Barbaran luokse oli selvästi hänelle suuri pettymys. Barbaran todisteet osoittautuivat kohtalaisen köykäisiksi ja samoin hänen ajatusmaailmansa muistutti lähinnä QAnon salaliittoteorioita.
Jenny myös kyseenalaisti joitakin Australian Royal Commissionin tilastolukuja. Hän löysi niistä viitteitä psykoterapian herättämiin vääriin ”tukahdutettuihin muistoihin”. Niiden osalta Jennyllä oli kokemusta muista tekemistään jutuista. Tämä selitti, miksi hän oli liittänyt nuo jutut kirjaansa. Hän oli esimerkiksi mukana paljastamassa Thomas Quickin tapausta, jossa nykyään jo hylättyjen psykoterapeuttisten teorioiden ja ryhmäajattelun avulla saatiin syytön henkilö ”muistamaan” ja tunnustamaan 30 murhaa (Sture Bergwall). Jenny paljasti myös, miten SVT (Ruotsin Yle) oli erästä Jehovan todistajiin liittyvää lasten hyväksikäyttötapausta käsitelleessä ohjelmassaan jättänyt kertomatta, että aikuiseksi kuvattu hyväksikäyttäjä oli itsekin ollut alaikäinen hyväksikäytön alkaessa. Tällaiset pienet vääristelyt olivat omiaan syömään uskottavuutta todellisilta ongelmilta.
Jenny Küttimin kirjan toinen lukukerta johtikin sitten pitkälle tielle itsetutkisteluun. Olenko itsekin Barbara Andersonin tiellä? Näenkö salaliittoja Jehovan todistajien ympärillä? Uskonko Seuran kirjallisuuden kuvissa olevan piiloviestejä? Uskonko vapaamuurarien liittyvän jotenkin Jehovan todistajiin? Uskonko, että jossakin on piilossa salainen taho, joka kuittaa suuria summia itselleen Jehovan todistajien toiminnasta?
Aloin selvittää suhdettani salaliittoteorioihin ja luin seuraavat kolme tuoreehkoa kirjaa:
Pasi Kivioja: Salaliittoteorioiden ihmemaassa: Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa
Markus Tiittula: Taistelu totuudesta: Mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti?
Juha Räikkä: Salaliittoteorioiden filosofia: Temppeliherroista liskoihmisiin
Näiden kirjojen jälkeen ymmärsin, miksi Jennyn kirja oli ärsyttänyt minua. Olin itsekin yhä osittain salaliittoteorioiden suossa. Ymmärsin, että tämä on tyypillistä osana toipumisprosessia aiemmasta mielenhallinnasta. Mielenhallinnan jälkeen ihminen on hyvin altis salaliittoteorioille. Kulteissa ja salaliittoteorioissa on paljon samaa – olipa yhdessä noista kolmesta kirjasta haastateltu myös entistä Jehovan todistajaa, Uskontojen uhrien tuessa vaikuttavaa Joni Valkilaa. Itse asiassa Jehovan todistajuus voidaan ymmärtää yhden sortin salaliittoteoriaksi.
Kolmannen kerran luin kirjan nyt kun se on myös suomennettu. Enää eivät häirinneet edes ne pienet virheet, joita kirjan suomentaja oli teokraattisessa sanastossa tehnyt. Kyseessä on hieno, miltei ainutlaatuinen teos. Vaikka Jenny paljasti ongelmat Barbara Andersonin ajattelussa ja Australian Royal Commissionin toiminnassa, hänen kirjansa ei mitenkään vähennä niiden ongelmien laajuutta, jotka liittyvät lasten hyväksikäyttöön Jehovan todistajien keskuudessa. Tästä todisteena on, että hän myöntää itsekin olleensa seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Vaatii suunnatonta rohkeutta julkisuuden henkilöltä myöntää asia.
Eräs asia, jonka Jennyn kirja tuo esille, on ”kahden todistajan” vaatimuksen historia Jehovan todistajien sisäisessä oikeuskäsittelyssä. Vaatimus oli hallintoelimen hätäratkaisu tilanteelle, jossa Herätkää lehden artikkeli poiki järjestölle järjettömän suuren kirjetulvan hyväksikäyttötapauksista. Kahden todistajan vaatimus pienensi ilmoitettujen tapausten määrää oleellisesti. Samalla se loi jonkinlaisen juridisen perustan, jonka avulla Seura kuvitteli pesevänsä kätensä asiasta. Samaan aikaan Seuran juristit seurasivat tarkasti tapahtumia katolisen kirkon osalta saman ongelman parissa. Tämän seurauksena hallintoelin erotettiin varattomaan säätiöön, eroon Seuran omaisuutta hallinnoivista yhtiöistä. Jos hallintoelintä vastaan nostettaisiin syytteitä ohjeista, joita he olivat antaneet liittyen lasten hyväksikäyttöön, hallintoelimen lompakko olisi tyhjä, eikä se pystyisi maksamaan korvauksia. Muussa tapauksessa vaadittujen korvausten määrän olisi ennakoitu tuhoavan koko Seuran.
Jennyn kuvaus Jehovan todistajuudesta on karun yksinkertainen: kyseessä on yhden sortin pyramidihuijaus.
Jenny Küttimin kirja on oikeasti todella hieno! Sen arvo piilee siinä ammattimaisen journalistiikan periaatteessa, jossa lähteiden vaatimustaso on korkea ja joka epäilee kaikkea. Aivan kaikkea.
Oma ärsytykseni on muuttunut suoranaiseksi rakkaudeksi kirjaa kohtaan. Suosittelen kaikille.
Syväkurkku kirjoitti: ↑23.04.2023 00:03Vaikka Jenny paljasti ongelmat Barbara Andersonin ajattelussa ja Australian Royal Commissionin toiminnassa, hänen kirjansa ei mitenkään vähennä niiden ongelmien laajuutta, jotka liittyvät lasten hyväksikäyttöön Jehovan todistajien keskuudessa.
Tämä on erittäin tärkeä lause. Kun itse luin kirjaa ja pääsin siihen kohtaan, jossa Barbara Andersonin luona vierailu tuotti Jenny Küttimille pettymyksen, ajattelin juuri noin kun kirjoitit. Vaikka joissakin tapauksissa saattoi olla kyseessä uhrin "valemuisto", joka oli saatu terapeutin istunnossa, se ei suinkaan poista koko ongelmaa. Valtava määrä seksuaalirikoksia tapahtuu Jehovan todistajien seurakuntien sisäpuolella, ja niitä ei ilmoiteta poliisille eikä sosiaaliviranomaisille.
Jennyn kirjassa kerrotaan miehestä, joka itse oli tunnustanut syyllistyneensä muistaakseni 40 lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja vaikka seurakunnan vanhimmat tiesivät tästä, he eivät tehneet elettäkään estääkseen uusien uhrien altistumisen rikollisen teoille.
Kiitos kattavasta analyysistäsi omassa ajattelutavoissa. Kun luit kirjan kolmeen kertaan, sen sanoma tuli kirkkaaksi.
Itseäni teokraattiset kukkaset ja virheelliset esitykset todistajuudesta häiritsivät sen verran, että koko kirja jäi kesken. Aivan käsittämättömiä väitteitä, kuten että vuonna 1975 olisi odotettu jotain taivaalta tippuvaa tulipalloa. Kun aivan perusasioissa tarinoidaan mitä sattuu, niin kirjan uskottavuus kärsii muiltakin osin. Tai näin ainakin itse koen.
Ehkä annan kirjalle vielä mahdollisuuden, jos siinä olisi loppua kohden jotain lukemisenkin arvoista. Toistaiseksi en vitutukseltani voi syventyä enempää kirjaan.
"Jos Seura sanoisi minulle, että tämä kirja on musta vihreän sijaan, minä sanoisin: 'Kappas vaan, voisin vaikka vannoa, että se on vihreä, mutta jos Seura sanoo, että se on musta, niin se on musta!'" - Bart Thompson - piirivalvoja
Tony kirjoitti: ↑24.04.2023 11:27
Itseäni teokraattiset kukkaset ja virheelliset esitykset todistajuudesta häiritsivät sen verran, että koko kirja jäi kesken. Aivan käsittämättömiä väitteitä, kuten että vuonna 1975 olisi odotettu jotain taivaalta tippuvaa tulipalloa. Kun aivan perusasioissa tarinoidaan mitä sattuu, niin kirjan uskottavuus kärsii muiltakin osin. Tai näin ainakin itse koen.
En ota kantaa kirjan uskottavuuteen, kun en ole (ainakaan vielä) sitä lukenut.
Sen sijaan nämä asiavirheet ja ylilyönnit todistajia koskevassa kritiikissä ovat toistuva ilmiö. Jos väitän exjw-subredditissä, että jokainen hallintoelimen jäsen on pedofiili ja kaikilla on vähintään miljoona taalaa takataskussa, niin kymmeniä peukkuja ylöspäin tulee että heilahtaa.
Kun on kova halu uskoa jostain tahosta jopa kohtuuttomia väitteitä, niin sittenhän niitä uskotaan. Paras saamani vasta-argumentti jonkun älyttömän väitteen korjaamiseen kyseisellä palstalla oli "niin, mutta ne ovat silti pahoja". Eli viis yksityiskohdista kunhan ollaan hyvällä asialla.
Sehän on selvä, että esimerkiksi hallintoelimen suunnitelmissa on ihan pian napata järjestön rahat ja paeta niiden kanssa paratiisisaarelle. Niin ovela porukka se on. Väittäisin muuten, että nämä leffatyyppiset fantasiat ovat tyypillisempiä USA:n exille kuin vaikkapa Pohjoismaiden. Johtunee esim. koulujärjestelmästä sekä heikosta Amerikan ulkopuolisen maailman ymmärtämisestä.
Vieraas kirjoitti: ↑01.05.2023 13:54Sen sijaan nämä asiavirheet ja ylilyönnit todistajia koskevassa kritiikissä ovat toistuva ilmiö. Jos väitän exjw-subredditissä, että jokainen hallintoelimen jäsen on pedofiili ja kaikilla on vähintään miljoona taalaa takataskussa, niin kymmeniä peukkuja ylöspäin tulee että heilahtaa.
Kun on kova halu uskoa jostain tahosta jopa kohtuuttomia väitteitä, niin sittenhän niitä uskotaan. Paras saamani vasta-argumentti jonkun älyttömän väitteen korjaamiseen kyseisellä palstalla oli "niin, mutta ne ovat silti pahoja". Eli viis yksityiskohdista kunhan ollaan hyvällä asialla.
Sehän on selvä, että esimerkiksi hallintoelimen suunnitelmissa on ihan pian napata järjestön rahat ja paeta niiden kanssa paratiisisaarelle. Niin ovela porukka se on. Väittäisin muuten, että nämä leffatyyppiset fantasiat ovat tyypillisempiä USA:n exille kuin vaikkapa Pohjoismaiden. Johtunee esim. koulujärjestelmästä sekä heikosta Amerikan ulkopuolisen maailman ymmärtämisestä.
Nämä ovat niin ikään äärimmäisen rasittavaa seurattavaa, mutta olisin taipuvainen ajattelemaan, että kyse on väistämättömästä ilmiöstä, jota voisi kutsua ihmisyyden kirjoksi. Jonkun arvion mukaan viisi prosenttia väestöstä uskoo mihin tahansa hölynpölyyn eivätkä entiset todistajat näyttäisi olevan tällekään ilmiölle immuuneja. Redditin foorumilla on vajaat 90 tuhatta jäsentä ja siihen mahtuu kaikenlaista kulkijaa.
Iso osa Redditin keskusteluista on oman vaatimattoman arvioni mukaan asiallista ja asiapitoista, vaikka pieni porukka häslääkin mitä sattuu. Asiallisiinkin keskusteluihin saattaa tulla (ainakin alkuun) miinuspeukkuja ja niidenkin motiiveja voi vain arvailla. Mutta eipä sillä, etteikö se tosiaan olisi aina yhtä rasittavaa todistaa palavasieluista hörhöilyä. Vielä sitäkin rasittavampaa on, kun selvität miten asia oikeasti (tai todennäköisemmin) on ja senkin jälkeen intetään vain vastaan.
Sitten on sekin, että irtautumisen eri vaiheet saattavat aiheuttaa erilaisia tapoja käsitellä saatavilla olevaa informaatiota. Itsekin olin ihan ensi alkuun suhteellisen innokas yhdistelemään pisteitä ilman turhaa taustatarkistusta. Useimmat ovat onneksi oppivaista sorttia, joten ylimääräinen innokkuus tasaantuu ajan kanssa ja tarmoa riittää faktojen tarkistamiseenkin.
"Jos Seura sanoisi minulle, että tämä kirja on musta vihreän sijaan, minä sanoisin: 'Kappas vaan, voisin vaikka vannoa, että se on vihreä, mutta jos Seura sanoo, että se on musta, niin se on musta!'" - Bart Thompson - piirivalvoja
Tony kirjoitti: ↑24.04.2023 11:27
Itseäni teokraattiset kukkaset ja virheelliset esitykset todistajuudesta häiritsivät sen verran, että koko kirja jäi kesken. Aivan käsittämättömiä väitteitä, kuten että vuonna 1975 olisi odotettu jotain taivaalta tippuvaa tulipalloa.
Miten kukanenkin on tuolloin mielikuvansa muodostanut esim. WT75 15/1 s36-37 kirjoituksen perusteella:
_ _ Nooan ajan vedenpaisumus ei tuhonnut maata, vaan ainoastaan pyyhkäisi ”jumalattomain maailman” pois maan pinnalta ja puhdisti maan, antoi sille kunnon huuhtelun. Samoin ei Jehovan päivän, tulevan tuomiopäivän, tuli tuhoa maata eikä kaikkien luomustenkaan elämää siitä, vaan tuhoaa maan pinnalta jumalattomien ihmisten yhteiskunnan ja myös heidän työnsä, jotka eivät ole sopusoinnussa Jumalan tarkoituksen kanssa. Planeettamme maa samoin kuin aurinkomme ja miljardit muut linnunratamme auringot, jotka jo ovat tulipalloja, säilyvät tuona tuomiopäivänä.
Mikä otetaan kirjaimellisesti ja mikä ei on Vartiotorni-kirjallisuuden kestoaihe.
_ _ Nooan ajan vedenpaisumus ei tuhonnut maata, vaan ainoastaan pyyhkäisi ”jumalattomain maailman” pois maan pinnalta ja puhdisti maan, antoi sille kunnon huuhtelun.
Mikä otetaan kirjaimellisesti ja mikä ei on Vartiotorni-kirjallisuuden kestoaihe.
OT:
Tämä Nooan aikana tehty "kunnon huuhtelu" on jo sinällään kiinnostava esimerkki VT-seuran saduista ja tarinoista, siinä riittää fundamentalisteille selitettävää.
Silloinhan kasvillisuus säilyi elossa ainakin seitsemän kilometriä syvän veden paineessa ja täydellisessä pimeydessä kuukausikaupalla. Makean ja suolaisen veden kalat porskuttelivat myös iloisesti keskenään samassa vesistössä. Siihen vielä eläinlajien määrät, eläintenhoiteluhommat, ynnä muuta suurehkoa ongelmaa.
Tony kirjoitti: ↑24.04.2023 11:27
Ehkä annan kirjalle vielä mahdollisuuden, jos siinä olisi loppua kohden jotain lukemisenkin arvoista. Toistaiseksi en vitutukseltani voi syventyä enempää kirjaan.
Noin luvusta 21 eteenpäin kirja luo ikään kuin nahkansa uudestaan ja muuttuu tavattoman mielenkiintoiseksi, koska näkökulma pysyy poissa toimittajan omasta lapsuudesta. Objektiivinen ote vahvistuu.
Tony kirjoitti: ↑24.04.2023 11:27
Ehkä annan kirjalle vielä mahdollisuuden, jos siinä olisi loppua kohden jotain lukemisenkin arvoista. Toistaiseksi en vitutukseltani voi syventyä enempää kirjaan.
Noin luvusta 21 eteenpäin kirja luo ikään kuin nahkansa uudestaan ja muuttuu tavattoman mielenkiintoiseksi, koska näkökulma pysyy poissa toimittajan omasta lapsuudesta. Objektiivinen ote vahvistuu.
Lähinnä harmittaa kirjan puolesta. Tällä voisi olla suurempikin yleisö myös Suomessa, jos kirjan rakenne olisi hiukan toisenlainen.
Nyt kirjan alku vahvistaa kaikkien omia ennakkoluuloja ja lukeminen jää kesken. Ulkopuolinen voi esimerkiksi ajatella, että "taas yksi kirja, jossa ikävä lahko kohtelee uhria epäoikeudenmukaisesti. Voi, voi, kyllä uhrin ääni on se tärkein."
Kirja tuo uhrin äänen kyllä esiin, mutta osoittaa myös mitä ongelmia on kun tuo ääni muutetaan erehtymättömäksi lähteeksi.
