Kuka pelkää kuolemaa?

[Viljo]

Nuo kuolemanrajakokemukset ovat siis samanlaisia riippumatta henkilön uskonnollisesta vakaumuksesta. Ja miksipä eivät olisi. Kysehän on mitä todennäköisimmin luonnollisesta seurauksesta aivojen hapenpuutteen vuoksi.

Ehkäpä tuo onkin niitä harvoja tilanteita, joissa jt-mielenhallinta loistaa poissaolollaan. Kun happi alkaa loppua, niin aivoista ei enää nouse Vartiotorniseuran opetukset avuksi.

[Jakke]

Kuolemanrajakokemukset ovat samanlaista b*llshittiä kuin mitä VT-seuran opetuksetkin. Kirkas valo jonka monet kertovat nähneensä lienee joku aivoissa tapahtuva ilmiö jota vois verrata useimmille Windows-käyttäjille tuttuun blue screeniin. Aivojen käyttis kaatuu ja lopussa näkyy vain valoa.

[Pehmoluopio]

Kuolema on kiva juttu.
Se on tasapuolinen, kaikkien on kohdattava se, eikä sitä voi ottaa pois köyhimmältäkään.
Kuolemassa saa anteeksi elämänsä aikana tehdyt törppöilyt.
Itse asiassa anteeksi saaminen alkaa jo ennen kuolemaa.
Jo tässä nelikymppisenä voi alkaa ottaa hieman rennommin. Minä jaksan elämäni kalkkiviivoille asti ja jos en jaksa, kalkkiviiva siirtyy lähemmäksi. Eikö se ole reilua jos mikä.

[djsm]

Tätä on tullut joskus porukallakin pähkäiltyä. JT-aikana kuolemanpelko voi liittyä tiedostomattomaan kuvitelmaan, että kuolleen JT:n tilikirjat syynättäisiin tarkkaan herättämistä puntaroitaessa, mutta elävänä voisi saada keploteltua itsensä pummilla harmagedonista paratiisiin heikommillakin papereilla... siis oleellisesti että jumala on laiska eikä viitsi tehdä mitään, ellei ole erityistä aihetta, oli sitten kyseessä henkiin herättäminen tai hengiltä ottaminen. JT-ajan jälkeen joutuu vastakkain sen kovan tosiasian kanssa, ettei elämä voikaan jatkua loputtomiin. Mutta siihenkin tottuu ajan mittaan. Kuolema ei enää pelota, kuoleminen hieman. Elämän loppuminen harmittaa, sitten kun tulee ajankohtaiseksi, luulisin.

[wolframium]

Täytyisi olla melkoisen otsalohkoton lajitoveri sellainen, joka ei kuolemaa pelkäisi. Voisiko tuota lajitoveriksi kutsua sitten enää ollenkaan?

[Tony]

Täytyisi olla melkoisen otsalohkoton lajitoveri sellainen, joka ei kuolemaa pelkäisi. Voisiko tuota lajitoveriksi kutsua sitten enää ollenkaan?

Niin no. Pelkäämistäkin on niin monensorttista. Kuolemanpalkoa varsinkin. Oma kuolemanpelkoni liittyy lähinnä siihen kuinka jäljelle jääneet kanssaeläjäni asian kanssa pärjäävät. Todennäköisesti ja toivottavasti hyvin - ajan myötä ainakin.

Me kehittyneemmän otsalohkon omaavat voimme kai tulla myös siihen tulokseen ettei meidän tarvitse sanalla sanoen pelätä tiedostettua kuolemaamme, vaan voimme hyväksyä sen ja jopa ymmärtää valmistautua siihen. Voisin kuvitella että henkilö, joka ei vietä elämästään suurta osaa tekemällä kaikkeaan, jotta omaisi mahdollisuuden teokraattiseen paratiisiin, vaan keskittyy todellisuuteen, voi olla mahdollisen kuolinvuoteen äärellä enemmän sinut itsensä ja elämänsä kanssa, kuin henkilö joka saattaa silloin ymmärtää kaiken olleen todennäköisesti turhaa.

Valmistautuminen kuolemaan sisältää tietenkin myös valmistautumisen läheistemme kuolemaan. Sitähän useat meistä pelkäävät aidosti enemmän kuin omaansa.

[Markku Meilo]

Täytyisi olla melkoisen otsalohkoton lajitoveri sellainen, joka ei kuolemaa pelkäisi. Voisiko tuota lajitoveriksi kutsua sitten enää ollenkaan?

Äänestäessäni, että en pelkää kuolemaa, en tarkoita, etteikö pikainen luopuminen olisi vaikea asia. Käsitän kuolemanpelon sellaisena asiana, josta kannetaan murhetta, vaikka kuolemaa ei ole näköpiirissäkään.

Parin hitaahkon poistumisen seuraaminen on auttanut asiaa. Näissä tapauksissa henkilöt ovat lopulta hyväksyneet tilanteen ja kuolemasta on tullut itsestäänselvyys ja sivuasia, jota ei enää tarvinnut sen kummemmin käsitellä.

[AchanBeroean]

Mutta mitäpä tuo paljon pelätty kuolema merkitsee jehovantodistajuudesta havahtuneille? Pelkääkö entinen jehovantodistaja kuolemaa samalla tavalla kuin vt-seuran jäsenenä? Merkitseekö se enää edes samaa kuin jehovantodistajana?

Aikuinen ihminen on joutunut oppimaan, että kukaan ei ole tänne jäänyt ja kuolema on välttämätön osa ihmisen elinkaarta ja sen päätepiste. Jotkut uskovat tuonpuoleiseen elämään, mutta se onkin toinen juttu.

Kuoleman hyväksyminen liittyy mielestäni eletyn elämän laatuun. Jos on toteuttanut itseään, unelmiaan ja hyödyntänyt koko potentiaaliaan, niin kuoleman välttämättömyyden ja tarpeellisuuden voi hyväksyä, kun on sen aika. Tyytyväisimmin voi kai kuolla, jos kokee saaneensa elämältä kaiken olennaisen mitä halusi ja eletyssä elämässä ei ole liikaa kaduttavaa tai jossiteltavaa.

Kuolintavasta voi olla monta mieltä. Jotkut kannattavat kivutonta nopeaa poismenoa. Itse toivoisin tietoisuutta lähestyvästä kuolemasta, jotta voisin tehdä tilinpäätöstä elämään ja ottaa kuoleman vastaan. Äkkikuolema kohtauksessa tms. riistäisi sen, vaikka voisi olla kivuttomampi.

Kuolinvuoteellani voin katsoa tyytyväisenä vuoteen 2000, jolloin jätin lehdenmyynti- ja kiinteistölahkon ja sen valheet ja irtauduin jehovantodistajalahkosta.

En usko tuonpuoleisiin, en helvettiin en taivaaseen, saati mihinkään paratiisiin. Kuoleman jälkeen ruumis poltetaan tai pakataan arkkuun ja se mätänee ja maatuu. Pääkaupunkiseudulla pidetään hautakiveä - jos sellaisen on hankkinut - pystyssä 25 vuotta, jonka jälkeen kallis hautapaikka otetaan uusiokäyttöön uusien sukupolvien vainajille.

PS. Ostin muuten eilen lentokentältä Randy Pauschin kirjan "The Last Lecture", joka kertoo parantumattomasti syöpäsairaan tietojenkäsittelytieteen professorin viimeisestä luennosta.

[ex-jehu]

En pelkää. Se on kuitenkin olennainen osa elämää ja jokainen joka täällä on ollut on sen kokenut ja varmasti tulee sen kokemaan. Siihenhän se sitten loppuu turha sitä on pelätä.

[Witless]

En usko että kuolemaa edeltävät hetket ovat keskimäärin kovin kivoja, joten niitä vähän pelkään. Ellei kuolema sitten iske täysin odottamatta, mikä olisi tietysti paras vaihtoehto. Pari vuotta sitten oli lähellä käydä juuri näin, mutta joku lähimmäinen (todennäköisesti paha "maailmallinen") kiskaisi mut vauhdissa olleen raitiovaunun edestä pois. (Järkytyin sen verran että en edes pystynyt kiittämään.)

Nykyisen ajatteluni perustella en pelkää itse kuolemaa, mutta ikuinen elämä olisi todella pelottava vaihtoehto. Erityisesti se Jehovan todistajien paratiisiversio. Uskon että jos paratiisiin uskovilla jiiteillä olisi uskallusta miettiä loppumatonta paratiisia ihan käytännössä, niin kiinnostus siihen saattaisi lopahtaa. Jehovan todistajien ikuinen elämä paratiisissa näyttää tosi kivalta paikalleen pysäytetyssä öljyvärinäkymässä, mutta mietipä samaa leijonien silittämistä kymmenen tuhannen vuoden päästä. Ikävä miljardien ruumiiden hautausprojekti on saatu valmiiksi, tuhatvuotiskauden päätteeksi tapetut toisinajattelijat on myös eliminoitu ilmaa pilaamasta, Saatana demoneineen tapettu ja nyt kaikki elävät täydellisessä Watchtower-idyllissä. Saman aviopuolison kanssa, maailmassa jossa ei tapahdu mitään ikäviä yllätyksiä, kaikki pysyvät terveinä, täydellisinä ja samanikäisinä ja kaikki ovat aivan ihanasti samaa mieltä keskenään, mitään ristiriitoja ei ole? Hmmm...

[Vieras]

Se kuoleman pelko on alkuperältään ymmärrettävä, kun niillä geenilöillä on se itsekäs ominaisuus että ne haluaisivat elää ikuisesti eri sukupolvien kautta, niin kuolemaa, oikeastaan hengenvaaraa, tulee välttää. Keskushermosto tai sen haltija on epäonnistunut jos se rupeaa hautomaan kuolemanpelkoa muulloin.

[Vieras]

Kuolleesta on vielä mahdollista tehdä timantti, ei luulisi pelottavan jos tietää timantiksi pääsevänsä

Sveitsiläinen Algordanza kuumentaa ihmistuhkan 2 700 asteeseen samalla puristaen 60 000 bar, jolloin tulee sinertävä timantti, värisävy johtuu boorista. Hinta 3 500 - 12 000 €.

[Turhapuro]

Enpä juuri pelkää kuolemaa, mutta toivon että kuolen ennen lapsiani. Tapahtuu se sitten koska vain, niin toivon vain, että jäkikasvullani on riittävät eväät elämään. Tällä elämäntyylilä kuolen hitaasti =) Onneksi ei ole kiire =))

Totuus on, että kaikki haluaa elää vanhaksi ja toisaalta vanhuutta pidetään ikävänä asiana... aika kasijakoinen seikka.