Olen näitä sivuja mieheni kanssa nyt jo vähän aikaa tutkaillut ja tuntenut että tämä on hyvä paikka purkaa itseään ja keskustella. Joten ajattelin nyt esittäytyä ja kertoa oma tarinani.
Olen siis nim. OJAn vaimo täältä etelä-Suomesta, kastettu sisar, ja ilmeisesti nykyään sydämessäni luopio. Synnyin JT-sukuun, vietin lapsuuteni kokouksissa ja konventeissa. Mummoni luki minulle usein "paratiisikirjaa". Vastailin pienestä pitäen kokouksissa yksinkertaisiin kysymyksiin. Seurakunnan sisaret kävivät tutkimassa minun ja siskoni kanssa kun olin ala-asteiässä. Joistain heistä tuli hyviä ystäviäni jopa, vaikka ikäeroa olikin kolmekymmentä vuotta.
Kokoukset tarjosivat minulle henkireiän, vapauden helvetillisestä kodista, edes sen parin tunnin ajaksi. Isäpuoleni oli väkivaltainen juoppo, ketä äitini sieti suurimmaksi osaksi heikon itsetunnon ja vanhinten neuvojen takia vuosikausia. Ainoat onnelliset lapsuudenhetkeni siis liittyivät vahvasti kokouksiin ja tutkimiseen. Mikä teki irtautumisen uskonnosta erittäin pitkäksi ja vaikeaksi kokemukseksi.
Murrosiän lähestyessä aloin olemaan entistä tiiviimmin seurakunnan yhteydessä. Aloin pitämään puheita, käymään kentällä ja lukemaan seuran kirjallisuutta. Usko ja seurakunta tarjosi minulle lohtua, ja tarkoituksen elämään, sietokykyä sietämättömään perhetilanteeseen. Koska kohtahan se harmagedon tulee ja meidänkin perheestä tulee normaali...
Lopulta menin kasteelle 14 vuotiaana, monen muun samanikäisen seurakuntalaisen kanssa yhtä aikaa. Jostain syystä kukaan heistä ei silti ollut minun kanssani tekemisissä. Emme olleet kavereita, vaikka itse olisin halunnut. Vähän aikaa asiaa ihmeteltyäni tajusin jotain. Ne tytöt olivat "parempia". Ehjät perheet, vanhimpien tyttäriä, sosiaalisesti hyväksyttyjä. Toisin kuin minä, rikkinäisen perheen kasvatti. Katkeroiduin siitä tietenkin, mutta en antanut sen estää kokouksissa käyntiä ja hengellistä kasvuani. heh, heh..
Voi miten naiivi voi ihminen olla!
No, iskihän se teini-ikä minuunkin, samalla kun äiti potkaisi isäpuolen pellolle, vastoin vanhimpien ja seurakunnan tahtoa. Ilmeisesti hänestä tuli jonkinlainen hylkiö, koska hän lopetti kokouksissa käynnin, samoin minä. Aloin ryyppäämään, polttamaan, sekoilemaan jätkien kanssa. Sain ison kaveripiirin, maailmallisista kavereista. Tunsin enemmän yhteenkuuluvuutta kuin ikinä seurakunnan kanssa. Minut hyväksyttiin joukkoon tasavertaisena!
Teiniuhmani aikana en käynyt kokouksissa, mutta suvun mieliksi kävin konventeissa. Onneksi, koska 17 vuotiaana tapasin siellä mieheni.
Lyhyen seurustelun jälkeen menimme naimisiin, tietenkin. Kokouksissa kävimme säännöllisen epäsäännöllisesti.
Lasten saannin jälkeen usko alkoi vähitellen hiipumaan, tottakai, koska kaikki aika meni arkeen lasten kanssa.
Aloitin opiskeluni uudestaan, ja samalla se ajatusmaailma alkoi kehittymään. Iän tuomaa viisautta, tai ehkä kokousten oppien vaikutus aivoista alkoi häviämään. Aloin näkemään niitä harmaan sävyjä elämässä. Aloin ajattelemaan itse, kysymyksiä alkoi pulpahtelemaan mieleen, kysymyksiä mihin ei löytynyt vastauksia, varsinkaan vartiotornista.
Mieheni sitten eksyi näille sivuille, missä kysymyksiä alkoi tulla lisää. WTF, onko meikut YK.n jäseniä?? Mitä, eihän vedenpaisumusta voi olla ollut oikeasti? Ihanko tosi rokotuksetkin kiellettiin joskus? Miten ihmeessä joku osa verestä on sallittua ja toinen ei? 1975????
Ja menetin uskoni. Nyt voin vihdoinkin hengittää vapaasti. Omantunnontuskani on tiessään. Ei kolkuta yhtään vaikka kokouksissa emme käy. En pelkää lapsieni kuolevan harmagedonissa minun takiani. Annan lapsilleni hyvän lapsuuden, synttärilahjoineen ja pääsiäispupuineen. Annan lapsilleni valinnanvapauden siitä, mihin haluavat uskoa. Ei mikään uskonto ole oikeasti toista kummoisempi. Tärkeintä on elää hyvin, ja nauttia siitä.
Olen vapaa, ihanaa!!!
Miten sitä rohkeutta saisi kerättyä?