Jehovantodistajuus ja henkinen kehitys

[SuurinBabylon]

Mieltäni askarrutti Jt-aikoina kovasti nämä ikuiset poikamiehet, joita monessa seurakunnassa näkyi olevan. Omassa seurakunnassani oli mies, joka asui vieläkin yli 50-vuotiaana äitinsä luona. Enimmän osan ajasta mies oli työtön, ja sekalainen työhistoria koostui pelkistä pätkätöistä. Toinenkin samankaltainen mieshenkilö oli seurakunnassani, iältään n. 40-vuotias. Hän oli "edistynyt hengellisesti" hyvin: oli tienraivaaja, kun ei töitäkäään ollut. Vanhemmat olivat päättäneet hankkiutua hänestä eroon, joten hän asui heidän maksamassaan asunnossa melkoisen sotkun keskellä. Naista ei ollut löytynyt, vaikka kuulemma nuorempana "riski" oli ollut olemassa. Muistan hänen käyttäneet samaa puvuntakkia ja housuja koko sen ajan kun hänet tiesin ja tunsin, eli n. 15 vuotta.

Ihminen kasvaa ja kehittyy erilaisten kokemusten kautta. Käydään peruskoulu, mennään lukioon, hankitaan ura, muodostetaan parisuhde, saadaan lapsia jne. Jos jokin kokemus jää väliin, se ei vielä uhkaa syrjäyttää ihmistä normaalista elämänmenosta. Mutta jos järjestelmällisesti kaikki normaalit asiat jäävät välistä, ja tilalle tarjotaan vain lahkoaktiviteetteja, voi ihminen jäädä henkisesti lapseksi loppuelämäkseen. Osa irtaantumiseen liittyvistä vaikeuksista johtuu suoraan siitä, että tietynlaiset kokemukset, joiden pohjalta muut ihmiset toimivat ja peilaavat maailmaa, ovat jääneet välistä.

Jehovantodistajuus suojelee ihmisiä ulkoisilta vaikutteilta tehokkaasti. Maailma on paha, ja kaikki sen vaikutteet on syytä torjua. Mikäli lahkossa vaeltaa kovin tiiviisti ja sen neuvot ottaa aina ehdottomina, eikä kuuntele omia mieltymyksiään, on vaarana syrjäytyä lopullisesti siitä henkisesta maailmasta, missä muut elävät.

[Pehmoluopio]

Tai toisinpäin, jos on maailmassa syrjäytynyt, niin lahkoekosysteemi tarjoaa ainakin jonkinlaisen rutiinin?

Minä tunnistan samankaltaisuuden, vaikka itselläni on paljon enemmän. Ikinä en lapsia hankkinut, kerran lyhyesti naimisissa ja toinen vähän pitempi suhde, kummatkin varsin myrskyisiä, toinen päättyi eroon, toinen kuolemaan ja työura on ollut pätkää ja silppua ja työttömyyttä on ollut paljon.

En minä usko jääneeni miksikään lapseksi loppuelämäkseni, ehkä nuoreksi kuitenkin. Nuoreksi sikäli, ettei rahaa ole sen kummemmin kuin jollain opiskelijalla.

[KN1]

.

[sinner74]

Mielestäni jo se, että jehovantodistaja odottelee alituiseen harmagedonia alkavaksi hetkellä millä hyvänsä, sabotoi aikuiseksi kasvamista.

Itse pidin kloppina harmaa siinä määrin varmana tietona, että en tehnyt mitään järjestelmällisiä tulevaisuuden suunnitelmia esimerkiksi opiskelun suhteen. Ajatuksena oli lähinnä hankkia joku ammatin tapainen, jotta pääsee äkkiä töihin. Harmagedonin pelko ei lakannut edes silloin kun minut erotettiin, vaan olin kummallisessa välitilassa vuosikaudet. Se esti järkevän suhtautumisen tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Minulle kävi kuitenkin munkki siinä mielessä, että ajauduin vahingossa nykyiselle alalleni, ja työllistyin. Mutta silti, jos voisin palata nuoruuteeni oikomaan joitain valintojani, niin suhtautuisin opiskeluun ihan eri vakavuudella ja suunnitelmallisuudella.

Pukujen päälle en ole koskaan ymmärtänyt minäkään.

[Tony]

Siinä on varmaan ihmisellä itsetunto kohdallaan, kun työelämässä on tullut pataan, puolisomarkkinoilla on tullut pataan, ja kaupanpäälle kuuluu uskonnolliseen yhteisöön, jossa standard-tuntemus on riittämättömyydentunne. Siihen vielä kylkiäiseksi lavalta ja kirjallisuudesta syyllistävää matskua, niin voi auvoa.

15 vuotta kestävät puvut on tosiaan aika saavutus. Voihan se olla että aloituksessa mainittu kaveri on jossain vaiheessa ehtinyt vaihtaakin pukuaan, mutta on saattanut vaihtaa sen sen verran samanlaiseen kuin aikaisempi puku, jolloin muutosta ei välttämättä muista. Plus että muistimme tuppaa muutoinkin olemaan välillä melkoisen epäluotettavaa mallia - etenkin toisarvoisissa asioissa.