Nyt Pakana, eteen iso mukillinen kahvia ja peppua penkkiin!
Ensin vastaan helpompaan eli viimeiseen osaan (tavallaan se vastaa itse itseensä, mutta vain sinun suunnastasi katsottuna). Oletan ihan törkeästi, että kysymyksesi taitaa olla oikeasti henkilökohtainen. Vastaan siis vain oman kokemukseni pohjalta, muut "suunnat" värittävät korostusvärillä joitain kohtia.
pakana kirjoitti:Eli ainoastaan sinä olet nyt jotenkin siunattu ja osunut loistavasti myöskin ainoan tosi uskonnon piiriin? Nimittäin uskovaisista noin ajattelee... about kaikki, olkoon uskonto tai raamatun tulkinta mikä tahansa.
Luulitko, että "unohdin" kyselysi, vaikka näenkin siinä piikin? Enpä unohtanut, piti vaan pyöreän pään miettiä toinenkin kerta ja nukkua päälle. Minun mielestäni kysymyksesi on mielettömän hyvä!
Okei,
uskonto on ihan eri kuin usko. Uskonto on yläotsake eikä kerro yhtään mitään. Uskonnon otsikon alla voi tavallaan pettää itseään. Voi kuvitella, että kaikki on parhaiten, kun on syntynyt oikeaan uskontoon, kastettu ja vaikka rippikoulu käytynä, käy joulukirkossa ja osallistuu joskus ehtoolliselle. Että suhtautuu jotenkin perusmyönteisesti kirkkoon - kuuluu "oikeaan jengiin".
Itse satuin syntymään ev.lut.-vanhemmille ja edellä kuvattu pohja oli olemassa. Penskana olin aidon kiinnostunut Raamatun kertomuksista, joita kahdella ensimmäisellä luokalla käytiin läpi. Sama koko kouluajan,
uskoin että kaikki Raamatussa kerrottu oli tapahtunut ja totta. (RaM:ia lainatakseni olin pehmeäpäinen jo lapsena!) Ala-asteelle oli muutama kilometri matkaa, kuljin sen kävellen, pyörällä, hiihtäen tai potkurilla. Talven pimeässä pelotti välillä ihan sikana, piti vilkuilla taakse ja olin varma, että joku musta ja paha seuraa. Normaali lasten mörköpelko, koska joskus sängynkin alla oli satavarmasti joku odottamassa jalkojani...
Aloin koulumatkalla karkottaa pelkoani hoilaamalla joitain muistamiani virsiä, kuten ystävä sä lapsien. Se jatkui: katso minuun pienehen, minne käynkin maailmassa, sinä olet hoivaamassa. Onni täällä vaihtelee, Taivaan Isä suojelee... Ja zup! pelko hävisi ja tunsin, että joku oikeasti välitti. Siis perussävy on ollut koko ajan tuo:
Jumala on Taivaan Isä ja rakastaa, huolehtii. Olen ollut "uskossa" koko ikäni, näin jälkeen päin mietittynä. Pentuna se oli viatonta ja rehellistä ns. lapsenuskoa, sitä että sanoin itsekseni Jumalan ja Jeesuksen olevan olemassa. Pyhä Henki oli ihan vieras. Ajattelin sitä ankarasti, että jokin henki tulee ja menee kuin tuuli eikä sitä voi ohjata. Ja jotenkin vielä liittyy Jumalaan. Ainakin minun ylitseni, siis ohitseni! se tuntui menevän.
Myöhemmin tutkin asioita enemmän - siis luin Raamattua omaan tahtiini, sieltä täältä sikin sokin. Lähdin aina seuraamaan jotain lankaa, jotain ajatusta, jäin miettimään sen tarkoitusta ja mitä se merkitsisi omaan elämääni siirrettynä. Usein olin ihan pihalla. Sananlaskuja mietin paljon ja minua hämäsi niiden vastakkaisuus. Ensin saatettiin sanoa, että vastaa tyhmälle hänen tyhmyytensä mukaan ettei hän luulisi itseään viisaaksi. Heti seuraavana olikin, että ÄLÄ vastaa tyhmälle... ettet alennu samalle tasolle. Niin paljon ymmärsin, että Jumala antoi järjen käytettäväksi ja siihen olen pyrkinyt (vaihtelevalla menestyksellä).
Rippikoulussa siirryin taas askeleen eteenpäin ja tietoni
kaiken järkyttävästä selkeydestä sai vahvistuksen. Silti samalla tajusin uskossa olemisen olevan
kaksiteräinen miekka ja aavistin, että tulee muuten olemaan hankalaa (tällä luonteella). Uskovaisen äitini kanssa ei IKINÄ puhuttu näistä asioista, iltarukous äidin kanssa oli ainoa ja siitäkin "piti selviytyä yksin" jostain 8-vuotiasta. Pälpätin Taivaan Isälle asioitani päivän päätteeksi.
Kirkossa olen käynyt todella harvoin, pappien puhe menee yli, ali tai ympäri. Penkit olivat kylmää puuta, alttaritaulua katselin ja mietin sen sanomaa. Ehtoollisen kanssa 1.5 tuntinen oli tappavan tylsää, ainoa mitä odotin oli itse
ehtoollinen ja siinä väänsin usein itkua. Ymmärsin
henkilökohtaisesti sen koskevan juuri minua ja
synnintunto oli musertava. Vain sen pienen sekunnin murto-osan oli synnitön ja puhdas, jo matkalla alttarilta penkkiin likaannuin uudestaan.
Oman Raamattuun perustuvan haparointini tueksi olen etsinyt aikaisemmin mainitsemieni ihmisten kirjoja. Olen verrannut niiden asioita omaan tietooni Raamatusta ja ajatellut ankarasti.
Rukouksen kautta olen yrittänyt erottaa pidettävän poisheitettävästä. Koko ajan on ollut kyse hyvin henkilökohtaisesta Jumalasuhteesta, en ikinä ole tarvinnut siihen väliin muita "ihmisiä" kuin Jeesuksen. Olen rukoillut paljon, pyytänyt viisautta jo varsin pienestä asti - 'öbaut' 10-vuotiaasta. Tässä kohtaa alkoi
Pyhä Henki hissuksiin avata sanaa, oman heikon järkeni tahtiin. Sananlaskujen 3. - 8. luvut olivat ja ovat edelleen hyvä, tarpeeksi selkeitä kaltaiselleni pöljälle. Iän myötä vaan kaikki saa lisää sävyjä.
Mitä tulee saamaani viisauteen, se on sitä, että
tyhmenen vuosi vuodelta. En minä sellaista halunnut! Sen ymmärtämisen myötä ymmärsin myös sen, että Jumala katsoo asioita ihan eri perspektiivistä kuin ihminen. Pyydän yhtä, saatan saada ihan päinvastaista, mutta pitemmän ajan kuluttua huomaan kuitenkin saaneeni oikein. Alkuperäinen pyyntöni olisikin toteutuessaan vienyt minut kauemmas Jumalasta, kun taas saatu veikin lähemmäs. Minua on
koko ajan ajettu nöyryyteen, koska joku on saattanut täälläkin huomata, että olen aika (=hirveän!) pollea ja äänekäs pälpättäjä. Koko persoonallisuuteni on ihan syvältä.
Kysyit siis, että
Mistä sä pystyt nellique olemaan noin sataprosenttisen varma siitä, että nimenomaa kaikesta kristikunnan sisälläkin tehdystä tulkinnasta juuri tämä sinun tulkintasi on just se ainoa ja oikea?
Kaiken tämän kälätyksen tarkoitus on perimmältään ollut vastata sinun alkuperäiseen kysymykseesi.
En ole uskonnossa, olen uskossa ja ne ovat kaksi eri asiaa. Käytännössä voisin erota kirkosta, koska se opettaa ja suvaitsee minulle vastenmielisesti monessa kohtaa. Tämänkin vastenmielisyyden perustan Raamattuun. Haluan kuitenkin maksaa kirkolle veroina kannatusmaksua huonompiosaisille eri tavoin jaettavaksi. Tosiasiahan on, että eri uskontokuntien "jäsenkirjoilla" voi pyyhkiä... pöydän.
Ja mitä tulee "valintani" oikeellisuuteen, niin se perustuu puhtaasti ja pelkästään Raamatun sanaan, siis lupaukseen. En halunnut heittää jotain klisettä: "plaa plaa, ulkoa opeteltu mantra, ei se oikeasti sitä tajua", vaikka olisin lyhykäisesti voinut sanoa, että
uskon Jeesuksen kuolleen juuri minunkin syntieni takia, häntä rangaistiin siitä, mitä minä teen. Ja yksinkertaisesti Raamatussa luvataan, että that's it, ei muuta: usko Jeesukseen, pelastut. Ei tekoja tai pätemistä. Puhtaana ja pelkistettynä se on vain tuo, mutta silti mukaan tulee miljoona muuta asiaa: isoin on kehotus olla yhtä puhdas ja täydellinen kuin Kristus oli ettei halvenna sovitusta. Kuitenkaan kukaan ei ikinä pysty siihen, mutta kovasti pitäisi jaksaa yrittää. Tässä kohtaa ihmistä nuijitaan maanrakoon ja murretaan palasiksi tuon mahdottomuuden edessä. Ei auta muu kuin painella takaisin Jeesuksen helmoihin ja vedota syytöksissä häneen. Ihminen haluaa olla "omavarainen", juoksee pois, ymmärtää mahdottomuuden selvitä yksin - ja eikun takaisin. Sinne ja tänne säntäilyä koko elämä. Tämä on
ihmiselle nöyryyttävää, koska ihmisteot eivät riitä, yksin Kristus. Henki ja liha. Helppoa ja vaikeaa.
Tyydyttikö vastaus? Kysy ihan vapaasti lisää, jos haluat, yritän vastata. Ja muut: raippaa kehiin, jos olen vinksallani!
(kirj.virhe korjattu)
Olen sinulle sanonut tästä ennenkin: et lue mitä kirjoitan. Toivottavasti asia ei kuitenkaan ole niinkuin pelkään olevan: et ymmärrä lukemaasi - mutta sehän selittää paljon myös huomiostani, miten suhtaudut Raamattuun. 
).