Veljesseura.org

Olen jo pitkän matkan kulkenut, olen jo saavuttanut onnellisuuden ja jonkunlaisen tasapainon elämässä. Enää kun katkeruus haihtuis. Välillä viha nostaa päätään, silloin vain yritän ajatella hyviä asioita elämässä. On jo antanut anteeksi itselle menneisyyden, etten ollut oikestaan lapsena ja nuorena ollut mahdollista muuttaa tapahtumia. Jos minkä JT opetus on opettanut, niin itsensä syyllistämisen...siitä on erittäin vaikea päästä eroon. Isesääli ja itseinho, hmmm niistä kun vielä pääsis eroon.

Itsekin tiedän jotain perheväkivallasta ja alkoholismista. Juuri vihan tunne ja syyllisyys ajoivat minut terapiaan. Nämä tunteet olivat siis masennuksen ja ahdistuksen lisäksi pinnalla. Ehkä et ole löytänyt sopivaa terapeuttia, jolle olisi helppo avautua. Julkisellakin puolella niitä on kyllä aika paljon.Esimerkiksi mielenterveystoimistot.

Eipä silti, eivät kaikki halua puhua asioistaan. Voihan sitä käsitellä asioita muillakin tavoilla. Itse vaan mainostan terapiaa helposti, koska olen siitä itse hyötynyt. Vihan tunnekin ja itseinho voivat kuitenkin olla aika raskaita kestää, jos ne hallitsevat paljonkin elämässä. Väkivaltakokemuksetkaan eivät ole mitään pieniä asioita, vaan erittäin suuria ja kipeitä ja traumaattisia kokemuksia.

SE oli yksi terapian hyöty, että opin paremmin elämään vihan tunteeni kanssa ja se ei ole enää niin voimakasta kuin oli silloin terapian alussa. Minulle oli kuitenkin tärkeää se, että tulin kuulluksi ja sain ymmärrystä.Yksin en olisi selvinnyt vaan oli hyvä, että joku ulkopuolinen ihminen jaksoi kuunnella ja ottaa vastaan minun ajatuksiani ja tunteitani. Tällä tavalla tulin hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen.

mymmeli kirjoitti:Eipä silti, eivät kaikki halua puhua asioistaan. Voihan sitä käsitellä asioita muillakin tavoilla.

Juuri näin. Nuorempana kokeilin terapiaa muutamaan otteeseen, muutaman eri terapeutin kanssa, mutta en oikein saanut kyseisestä toimintamuodosta mitään irti. Ehkä jopa vähäsen tympäännyin "samojen asioiden jauhamiseen". En tiedä, johtuiko kärsimättömästä luonteestani, vai mistä.

Olen sitten käsitellyt asioita muilla tavoilla. Nämä vertaistukipalstat ovat mainio apu. Itsekseen pohdiskelu on myös toimivaa, edellyttäen että se pahin ahdistus menneisyyden tiimoilta on jo laantunut.

Luopion toveri kirjoitti: Terapeutin persoonallisuus on osa terapiaprosessia ja terapeuttista vuorovaikutusta. On tärkeää että terapeutti ja kuntoutuja tulevat "juttuun". Mutta terapiassa ei haeta kavereita, siellä ei ole "kivaa" ja täten terapeutin kanssa ei tarvitse "ystävystyä". Transferenssiä ilmenee, tunteiden siirtoa, terapeuttiin voi mieltyä ja liittää tiettyjä tunteita. Mutta terapeutti on vain terapeutti, ei koskaan kaveri tai ystävä.

Tässä on tökkinyt niin pahasti, että olen luopunut terapia-ajatuksista kokonaan eikä minulla mielestäni enää ole terapiaan tarvettakaan. Terapeutin koulutus tulee paljolti omasta kukkarosta, mikä tietää, että siihen valikoituu tietyn yhteiskuntaluokan ihmisiä, jotka ottavat paljolti annettuina tietynlaisen keskiluokkaisen maailmankäsityksen ja arvot. Jos sitten sinne tulee henkilö, joka kyseenalaistaa näitä käsityksiä, niin saa otsaansa hyvin nopeasti häiriintyneen leiman ja "terapia" pahimmillaan on tiettyjen yhteiskunnallisten "totuuksien" tuputtamista.
Konkreettisesti, ne suhtautuvat nihkeästi antiautoritäärisyyteen ja anarkismiin. Antiautoritääri on helppo olla, jos ei esimerkiksi sen takia että itse havaitsee autoritäärisyyden älyttömyyden, niin vaikkapa siksi, että Jehovan todistaja-kokemus tekee epäluuloiseksi kaikkia pomoja kohtaan.

Joo, mun mielestä nää vertaistukisivut on ihan huippu mahtava apu omaan pohdiskeluun, samoin johanneksen pojan sivut

Voisitko kuvitella hyötyväsi terapiasta entisenä todistajana, vaikka et olekaan juuri nyt menossa terapiaan?

Varmasti hyötyisin. En kuitenkaan koe, että suurimmat henkiset solmuni olisivat seurausta jehovantodistajuudesta, joten terapiassa haluaisin käsitellä pääsääntöisesti muita aiheita.