AchanBeroean kirjoitti:Mistress kirjoitti:Tuntuu että olen aika kadoksissa ja hukuksissa tämän tilanteen johdosta. Olen nuorempana sairastanut vakavaa masennusta ja pelkään sen uusiutuvan, kun olen niin voimaton järjestöön verrattuna
. Voisiko joku ystävällinen "sielu" kertoa, miten toisen voi saada ajattelemaan vai onko se mahdottomuus?
Sinänsä ironista, että ensin mieheni ei uskonut, minä uskoin ja nyt päinvastoin
Milloin lienee kohtaamme näissä uskonkäsityksissämme...
Kiitos jo etukäteen kaikille, jotka tätä luette/vastaatte!
Kaikki lähtee yksilön omasta tahdosta ja hänen omasta halusta. Käännä siis ihmeessä katseesi itseesi ja kysy itseltäsi: "Haluatko olla lahkoelämää teestentelevä vaimo ja istua miehesi rinnalla valtakunnansalilla hymyillen, vaikka haluaisit oksentaa, kun kuulet lahkojohdon itseylistystä ja hengellistä masturbointia siitä kuinka "uskoton ja ymmärtämätön orjuuttaja" on taas jumalallisen tiedon sanansaattaja?" Jos olet valmis - masennuksen uhallakin - teeskentelemään ja elämään lahkon kulissielämää, tervemenoa jehovantodistajiksi, kaltaisiasi on paljon.
Entä, jos päätätkin, että jätät lahkon, jolla saavutat seuraavat hyödyt:
1) testaat miehesi sitoutumisen; kumpaan hän on enemmän rakastunut, lahkoon vai sinuun
2) pääset potentiaalisesti eroon itse lahkosta ja/tai kokeen reputtaneesta miehestäsi
Mielestäni siis lääke ei ole saada lahkoon hurahtanutta avaamaan silmiään, vaan avain on, että toimit itse ja jätät lahkon. Esimerkin voima on suuri.
Miehesi "uraputki" lahkossa tyssännee myös mahdolliseen eroosi ja se on hyvä asia, sillä tuollainen sosiaalinen päteminen lahkohierarkiassa on tärkeä miehiä lahkoon koukuttava tekijä.
Kokemuksesta voin sanoa, että lahkoon aikuisiällä liittyneet saattavat erota helpommin kuin muut, sillä heillä on lahkopersoonallisuuden alla vielä olemassa oma alkuperäinen persoonallisuutensa, johon he voivat lahkosta poisopittuaan palata.
Jos et tee mitään ja sitoudut miehesi rinnalla lahkoon, otat riskin. Juuri kun olet taas saanut aivopestyä itsesi kirkasilmäiseksi lahkolaiseksi ja lahko-oppi on lakannut oksettamasta sinua, voi miehesi puolestaan kyllästyä lahkoon, sillä lahkoelämä on aika monotonista ja vuodesta toiseen samanlaista. Lahko-oppi ja -elämä ovat myös huteralla pohjalla ja silmien avautuminen on niille jatkuva uhka.
Tulee muistaa "seven year itch", eli ihmiskunnan taipumus etsiä muutosta elämäänsä seitsemän vuoden jälkeen. Evoluutio on suosinut miehiä ja naisia jotka ovat seitsemän vuoden jälkeen - silloin kun jo siitetty jälkikasvu tulee melko hyvin jo toimeen ilman jatkuvaa paapomista - etsinyt uusia kumppaneita ja siten jälkeläisten perimä on rikastunut useampien puolisoiden geeneistä. Täten elämässä ja myös työelämässä, tunnetaan yhä tuo seitsemännen vuoden kutina, halu saada aikaan muutosta.
Itse jätin lahkon, siinä n. seitsemän vuotta pyörittyäni. Muutos on elämän voima.
Teit niin tai näin, itse kannat vastuun seurauksista.
En siis ole koskaan ollut kastettu jt. Kokouksissa olen käynyt viimeksi vuonna 2001 ja silloinkin vain kerran ja sitä edellistä kertaa en edes muista.
En omasta mielestäni ole koskaan ollutkaan mitenkään varsinaisesti "mukana" järjestön toiminnassa, ainoastaan mielessäni, kun olen uskonut heidän opetuksiaan. Nykyään en enää usko niitäkään. Tosin se on ollut raastava kokemus, kun lapsesta saakka on johonkin halunnut uskoa, sitä enempää kyseenalaistamatta, tuntuu vaikealta luopua elämänkatsomuksestaan. Tällä hetkellä olen itse sellaisessa "En usko mihinkään"- tilanteessa, että epäilee kaikkea ja kaikkia ja miettii ihmisten motiiveja uskon ja uskomusten takana. Toisaalta miettii, että mihin mitään uskoa tarvitseekaan ja onko aina pakko uskoa johonkin, jotta voisi elää tässä maailmassa. Mihin te muuten olette päätyneet ajatuksissanne vai tuleeko päätepistettä koskaan?
En kyllä siihen ole ryhtymässä, että jäisin mieheni alistuvaksi hiljaiseksi vaimoksi loppuelämäkseni ja eläisin valheessa, kulississa eikä elämässäni olisi mitään iloa tai onnea, rakkauskin varmasti kuolisi jossain vaiheessa. Alussa kun tapasin mieheni, me emme toisiimme ihastuneet minkään uskonkäsitysten kautta. Emme edes niistä hirveästi puhuneet, ennen kuin sitten, kun vanhempani "pakottivat" meidät kirjantutkisteluun, että olisin saanut jatkaa seurustelua mieheni kanssa. Mielestäni meillä on kuitenkin vielä parisuhteessamme sitä alkuperäistä rakkautta ja ihastusta, joka syntyi silloin 7v sitten. Sen takia haluan edes yrittää pelastaa suhteemme, koska olen mielestäni hänessä kuitenkin löytänyt "sen oikean", olemme samalla aaltopituudella ja kuitenkin sopivasti erilaisia, täydennämme toisiamme. En tietenkään usko siihen, että jos suhteemme päättyy tähän tai muuhun ongelmaan tms. etten löytäisi enää ketään toista tai ettei ketään toista "sopivaa" ole olemassakaan. Siihen tilanteeseen en kyllä ihan tältä istumalta haluaisi ryhtyä, että eroaisin miehestäni.
Meillä on ollut tässä viikonlopun aikana paljon hyviä monipuolisia- ja tahoisia keskusteluita todistajista ja muutenkin jumalasta, uskosta ym. Hän oli eilen kentällä erään vanhimman kanssa ja kysyi häneltä elinsiirto- asiasta. Vastaus tietysti oli, että se on omantunnon kysymys. Se on saanut mieheni todella ajattelemaan, koska hän on itse töissä lääketieteeseen liittyvällä alalla ja hän alunperin kiinnostui jt- jutuista juuri tuon verikysymyksen tiimoilta.
Keskustelut meillä täällä varmasti jatkuvat ja etsin jatkuvasti lisää materiaalia netistä ja muualta, mitä voin hänelle näyttää ja josta voidaan jutella. Onneksi sentään keskustelumme ovat koko ajan säilyneet järkevinä ja asiallisina eikä ole mitään tulikiven katkuisia riitoja vielä tullut.
Kiitos paljon tuosta vedenpaisumus- linkistä! Se oli minulla joskus jossain tallessa, mutta olin sen jo ehtinyt hukata.
Laittakaapa mielipiteitänne tästä hommelista ja ehdotuksianne, mistä saisi hyviä keskustelunaiheita tulevaisuudessa. Kiitos!
. Voisitteko laittaa jonkun sepustuksen/linkin tähän ketjuun, josta voisi poimia paremmin noita kaikkia kysymyksiä perusteluineen? 
