Psykologilla/terapiassa käyneitä ?

[Pehmoluopio]

Ei psykologeissa mitän vikaa ole, he ovat yliopiston käyneitä ihmisiä.

No sitten vika on kyllä yliopistossa. En kovin korkeita ajattele siitäkään paikasta.
Kaikki tapaamani psykoterapeutit eivät kyllä erottaisi takamustaan maassa olevasta reiästä. Jo pelkästään niiden kyselylomakkeet ovat usein sellaisia, että minä joudun ruksailemaan kysymyksiä yli tai tekemään lisäkysymyksiä. Niiden testien tuloksetkin ovat monimerkityksellisiä, siksi esimerkiksi netissä tehdyt masennus yms. testit eivät pysty kertomaan samaa tulosta kuin psykologit.

Minusta tuntuu, että psykologit varta vasten halusivat nähdä minut sairaampana kuin mitä oikeasti olenkaan ja samalla kuitenkaan niillä ei ollut tarjota muuta kuin kahvilassa juttelemisen tasoista "terapiaa". Kun itse luin kirjoja, niin sain selville asiat kaikiste parhaiten.

Tällaista sitten se yliopistossa koulutuksensa saaneiden terapia on ollut sisällöltään:

Kävinpä tässä taannoin minäkin "terapiassa". Se on tätä julkista psyk.hoitoa, kerran kuussa nähdään ja puhutaan säästä. Se ei ole pelkästään turhaa, se on turhauttavaa, ajan ja energianhukkaa. Siitä tulee säännönmukaisesti pahalle tuulelle kun tuntuu että siellä vain moralisoidaan tai jankutetaan itsestäänselvyyksiä. Mekin puhuimme kolme varttia pyykinpesusta. Ei suinkaan siitä, mistä löytyisi taas mielekkyyttä hoitaa arjen pikkurutiineja, vaan hoitaja tolkutti kerta toisensa jälkeen: "Pyykinpesu on välttämättömyys." ja : "Oletko muuten ajatellut että kaikki ihmiset joutuvat aikatauluttamaan elämäänsä?" No ei, enpä olisi tullut ajatelleeksi. Kyllä sille tuosta kannattaa jo palkkansa maksaa. Arvatkaa alkoiko hieman hatuttaa. Ihmetyttää, miksi kunnon psykoterapeuttista osaamista ei löydy. Mikä on julkisen psyk.hoidon tarkoitus? Miksi psyykkisiä ongelmia yritetään hoitaa jollain kahvikuppiseuralla? Miksei resursseja löydy? Mielestäni on koko ihmiskunnan yhteinen etu jos yksikin ihminen alkaa voida aidosti paremmin.

Minulla on ollut noista ihan sama kokemus. Poikkeuksetta noista käynneistä tulee jokin leimaava diagnoosi sinun papereihisi, joka kulkee sinun mukanasi loppuelämän.

Miten tämä eroaa Jehovan todistajista muutoin kuin että saat itse tarkastaa, mitä hölmöä sinusta on kirjoitettu?

[lavanpalvelija]

Ihimisiä ne terapeutitkin ovat. Eivät he Jehovaa pysty korvaamaan. Se mitä heiltä voi odottaa on supportiivinen ympäristö missä potilas itse oivaltaa tilanteensa ja pystyy aukomaan mielensä umpikujan. Parhaimmillaan "vanhanliiton" psykoterapia pyrkii palauttamaan ihmisen uudelleen tienhaaraan josta itse pystyy valitsemaan oman tien. Psykoterapeuteille uskonto on politiikan ohella aihe jota hekään eivät mielellään käsittelisi. Poliittisessa ja uskonnollisessa kasvatuksessa on kuitenkin aika paljon elämänkatsomuksellisia samankaltaisuuksia joiden aiheuttamilla mielen murheilla on myös yhteisiä piirteitä.

[Pehmoluopio]

Psykoterapeuteille uskonto on politiikan ohella aihe jota hekään eivät mielellään käsittelisi.

Ymmärrän, mutta kun heidän "ydinosaamisensa" eli seksuaalisuus ja sukupuolikin on pahasti retuperällä. Tuttavalle sanottiin "seksuaalisuus ja sukupuoli, nehän ovat ihan sama asia!". Aika paljon olen kuullut myös asenteellisuuksista näissä kysymyksissä, Olli Stålström on kirjoittanut kokemuksistaan psykologiassa homona.

[Vieras]

Eipä ole tullut käytyä. Yhden kerran terveyden hoitaja antoi lähetteen nielemisvaikeuksien takia. Sen verta kävin, että oven takana pyörähdin. Toisen kerran sitten kärvistelin menneisyyden flashbackkien kanssa niin pahasti, että pelkäsin menettäväni otteeni todellisuuteen, soitin suoraan mielenterveysasemalle. Olikohan siellä uusi puhelinvaihteen hoitaja kun käski soittamaan seuraavana päivänä päivystysaikaan uudestaan. Arvaatte varmaan, että en soittanut.

En ole käynyt terapiassa tai syöny lääkkeitä (jos alkoholia ei lasketa) ja ostittain veikkaan, että siitä syystä olen näinkin hyvässä jamassa kuin nyt olen. Tunnen tapauksia jotka vielä yli 40-vuotiaina käyttävät mielialalääkkeitä ja eivät ole pääseet lapsuudestaan silti yli.

Ihmisellä on mielestäni luonnollisia selviytymismekanismeja, ahdistus, masennus, itsetuhoisuus kuuluu siihen normaalin prosessiin, jotta menneisyydestä pääsee yli.

[Pehmoluopio]

Ihmisellä on mielestäni luonnollisia selviytymismekanismeja, ahdistus, masennus, itsetuhoisuus kuuluu siihen normaalin prosessiin, jotta menneisyydestä pääsee yli.

Olen samaa mieltä.

[tikaram]

Täällä ilmoittautuu myös yksi säännöllisesti päälääkärillä käynyt yksilö. Viime vuosina en tosin ole semmoisia palveluita juuri käyttänyt. Suosittelen kokeilemaan jos tuntuu, ettei omin voimin löydy ratkaisuja pään alueen ongelmiin. Oma terapiani on myös suurimmaksi osaksi ollut "kahvikuppiterapiaa" tai sitten ongelmieni liioittelua, mutta toisaalta olen oppinut, että terpian sisältöön voi paljolti vaikuttaa itse.

Tietyn suunnan terapeutithan ei lähde ohjailemaan keskustelua mihinkään suuntaan, vaan pallo heitetään potilaalle. Siitä vaan sitten aloittamaan jostakin asiasta, siirtyen sitten aasinsilloilla toisiin, jos mitään nimenomaista ei sillä hetkellä oikein saa päähänsä. Saman homman ajaa tietysti myös kahvittelu ystävän kanssa, mutta terapeutissa on se hyvä puoli, että hänelle ei tarvitse olla vastavuoroinen. On ihan mukava, että kerran viikossa on hetki, jolloin vain minä olen pääosassa .

Terapiahan on vuosien mittainen prosessi eikä sen hyötyjä voi ehkä suoranaisesti osoittaa. Tilanne kymmenen vuoden takaiseen, jolloin astuin ekan kerran terapeutin huoneeseen, on kuitenkin huikaisevan erilainen (myönteisessä mielessä). Olin hiljainen, tahdoton, lyöty ja masentunut tyttö, mutta nykyään selviän elämässäni ihan mallikkaasti ja elämä on tasapainossa noin kokonaisuudessaan.

Kannattaa myös lukea toisten kokemuksia ja kirjallisuutta, mutta ehdottomasti välttää sitä, että alkaa kilpailemaan nettipalstoilla siitä, kenellä on kovin lääkitys ja kuka meistä nyt onkaan mieleltään kaikista sairain. Se on jo sille tielle menoa, että ei välttämättä edes halua parantua ja päästä elämässään eteenpäin.

[lavanpalvelija]

On toki ihmisiä jotka eivät hyödy terapiasta. Omin neuvoin selviytymisyrityksissä usein on kuin kala verkossa mitä enemmän pyristelee sitä tiukemmin on kiinni. Yksi Jehovan todistajien keskuudessa yleisesti esiintyvä minän suojautumiskeino on kieltäminen. Se toimii vähän sillä tapaa, ettei koskaan olisi ollutkaan millään lailla nivoutunut ko. uskontokuntaan.

[Pehmoluopio]

On toki ihmisiä jotka eivät hyödy terapiasta. Omin neuvoin selviytymisyrityksissä usein on kuin kala verkossa mitä enemmän pyristelee sitä tiukemmin on kiinni. Yksi Jehovan todistajien keskuudessa yleisesti esiintyvä minän suojautumiskeino on kieltäminen. Se toimii vähän sillä tapaa, ettei koskaan olisi ollutkaan millään lailla nivoutunut ko. uskontokuntaan.

No, enpä tiedä. Yksi toipumiseni kulmakivistäni on esimerkiksi täällä Jaakko Ahvenaisen puheet. Hän on sanonut, että ihmisellä pitää olla toivo. Samoin, jos kuuntelee aidosti -eikä jeppumaisesti- Jehovan todistajien kestohuolenaihetta "mitä tilalle", niin ainakin minä huomasin, että elämän täytyy tarjota jonkinlaisen merkityksen ja mielekkyyden. Itse löydän sen anarkismista. Se on sikäli hauska aate, ettei se pakota ketään mihinkään. Jaakko Ahvenainen on puhunut myös siitä, että lähtijät ovat aina hieman narsistisia, joten tilasin Alexander Lowenin "Narcissism: Denial of the True Self", jonka totesin mainioksi kirjaksi.
Kaveri piti omaa depressioblogia, jossa suositeltiin hänelle kirjaa Young, Jeffrey E. & Klosko, Janet S.: Avaa tunnelukkosi: Vapaudu elämään täydesti. (Reinventing your life, 1993.). Luin senkin. Olli Stålström kovasti suositteli kirjaa "Masennuksen Atlas-Keskipäivän demoni", jonka luin läpi ja sitten vielä itse luin Neil Hardwickin "Hullun lailla".
Hyvä oli tietysti Tuomas Enbusken ohjelma "Masennus on tekosyy". Masennus onkin tekosyy. Elämän ei ole tarkoitus olla kivaa. Jos elämä on liian helppoa, keksitään sittenkin jotain valittamista. Jos elämä oikeasti on kovaa, ei ole tilaa valittamiselle.

Näillä eväillä olen pärjännyt tähän asti.

[DG]

Terapiaa en ole sen jälkeen kaivannut kun sain lääkityksen kohdalleen. Se olis kyllä kiva tietää mikä merkitys sairauden puhkeamiseen oli jehovantodistajuudella?

Maanisdepressiivisyyden taustalla ovat käsittääkseni perinnölliset tekijät, mutta epäilemättä suorituskeskeinen uskonto oli omiaan edesauttamaan sairauden puhkeamista. Ahdistus, joka minulla liittyi koko pelleilyyn, oli takuulla hedelmällinen ympäristö potentiaaliselle nuppivialle.

Tämän ketjun vastauksien paljous puhuu kyllä omaa karua kieltään todistajaelämän ihanuudesta.

[selbstgelernt]

Mulle lääkäri sanoi, että tämä kaksisuuntainen mielialahäiriö (siis maanisdepresiivisyys) on suvuittain kulkeva sairaus. Joku rankka elämäntilanne sitten saa aikaan sen, että sairaus puhkeaa. Joidenkin kohdalla laukaiseva tekijä voi olla uskonlahko, kuten teillä jehovalaisuus, mutta yhtä lailla olisitte voineet sairastua minkä tahansa muun uskonnon tai ideologian takia. Mun kohdalla ei mikään uskonto vaikuttanut asiaan, vaan aivan muut omaan elämään liittyvät asiat.
Itse halusin löytää ihmisiä, jotka ymmärtäisivät masentunutta ja ahdistunutta mieltäni, ja halusin kai löytää jotain lohdutusta elämään, ja siksi aloin tutkimaan jehovalaisten kanssa. He kun niin mainostavat sitä, että jos liittyy mukaan, saa hengellsitä lohdutusta ja ymmärrystä vaikeina hetkinä tässä pahassa maailmassa. Mutta ikävä kyllä totesin, että lupaukset ovat vain lupauksia, ja paremmin pysyy mielenterveys kohdallaan, kun ei ala veljeilemään jt-porukan kanssa. Onneksi tajusin ajoissa lopettaa tutkimisen.

[Jaakko Ahvenainen]

Jos elämä on liian helppoa, keksitään sittenkin jotain valittamista. Jos elämä oikeasti on kovaa, ei ole tilaa valittamiselle.

Tässä olen kanssasi samaa mieltä. Ne, joilla on kaikkea mahdollista, etsivät elämänsä sisältöä extreme-leikeistä ja ne, joilta puuttuvat elämisen minimit, koko elämä on pelkkää survivalia päivästä toiseen -eipä jää aikaa valittamiselle.

[Jakke]

Kävin tuossa äskettäin psykiatrilla, kun alkoi menemään oma mielenterveys aika huonoon jamaan. Masennusdiagnoosihan sieltä tipahti ja lääkkeiden lisäksi lähete psykologille ja myöhemmin mahdollisesti psykoterapiaan.. Olis kiva kuulla palstalaisten kokemuksia psykologeista/psykiatreista ja miten terapia on auttanut. Ja etenkin kuinka alan ammattilaiset ovat osanneet käsitellä jehovantodistajuuteen liittyviä asioita ja ymmärtäneet niiden syy-yhteyden mielenterveysongelmiin. Itse ainakin mieluusti puhuisin juuri tuosta asiasta ammatti-ihmisen kanssa, koska pidän JT-menneisyyttä pääsyynä sairastumiseeni. Psykiatrini ei kauhean hyvin tuntunut tajuavan JT-menneisyyden osuutta ongelmiini, vaikka yritin kovasti siitä kertoa. Yritti vaan etsiä kaikkia muita syitä tähän tilanteeseen. No, jospa sitten parempi onni psykologilla tai terapiassa.

Itse kävin psykologilla viime viikolla ja huomenna on taas istunto. Ja masennus myös minun diagnoosini. Omat ongelmani eivät kuitenkaan liity JT-taustaani, vaan ihan muihin asioihin joita viime aikoina on tapahtunut. Toki myös JT-taustaa sivuttiin alustavissa keskusteluissa, koska kaikki tapahtuneet asiat vaikuttavat tietenkin ainakin välillisesti kaikkeen.

Lääkkeet määräsivät myös minulle ja jossain määrin tuntuvat vaikuttavankin. Saapi nähdä, miten terapia auttaa. Tällä hetkellä elämä ei tunnu kovinkaan mielekkäältä.

[Jaakko Ahvenainen]

Minulta veivät voimat ensinnäkin se suunnaton ristiriita taiteilla kodin ja työn välillä. Työpäivät ensin nuorisotyössä ja sittemmin diakoniatyössä olivat pitkät. En kuulunut työaikalain piiriin. Näin jälkikäteenkin laskien tehokas työaika oli 10-12 h per vrk ja minulla oli kaksi lasta sekä vammainen vaimo, jolla oli käytössään ainoastaan yksi käsi. Kun tästä tilanteestani työnantajalleni (kirkkoherra jo edesmennyt) huomautin, oli vastaus varsin yksiselitteinen, mutta jotensakin julma: "Kyllä sinä tiesit, mitä tämä työ on, ellei se miellytä, vaihda ammattia."

Kyllä tällainen miestä syö ja tämä oli myös ensimmäisen eroni aihe: vaimoni pääsi yhteiskunnan palveluiden piiriin ja sai tarvitsemaansa apua kotiin. Myös poden lahjakkaan lapsen ongelmaa, mihin liittyy ylenmääräinen kiltteys ja vanhempien miellyttäminen, jonka päätepiste oli, kuten kerroin, se viimeinen selkäsauna, missä nuosin vastarintaan vanhempiini nähden. Kun isäni, jo nuorukainen ollessani ja pikkusiskoni minua ylenpalttisesti kiusattuaan, heitin kahvikupin (oman ja ostamani) seinään, tokaisi: "painu vittuun", niin painuin heti seuraavana päivänä. En tosin "vittuun", mutta maailmalle leipääni tienaamaan. Oli silloin näet työtä tarjolla, enkä koskaan kovin ronkeli ole siihen nähden ollut ja tällä tiellä olen. Nyt jo tosin työelämän taakseni jättäneenä.

Ei, en ole katkera, sitekä sisupussi pikemminkin. Olen oppinut oloihini tyytymään niin niukkuudessa kuin yltäkylläisyydessäkin, mutta jollakin tavoin koen olevani "Sinuhe Egyptiläisen" sukulaissielu - hän, joka on yksinäinen. Ja juuri tämä hyvin syvälle persoonallisuuteeni painunut "luottamuspula" auktoriteetteihin ja toisaalta suunnattoman suuri halu olla mieliksi kiistelyä kaihtaen (joskin sillä on rajansa) vaikuttaa minussa yhä edelleenkin aiheuttaen toisinaan ihmissuhdeongelmia, masennusta ja toisinaa taas sanoisinko ylilyöntejä. Kummallinen otus tämä ihminen, minä.

Edit: pilkun viilauksia, mutta eihän tämä teille vierasta ole

[Lehtiveli]

Eiköhän valtaosalla Jehovan todistajista, niin entisistä kuin nykyisistäki, pode jonkinlaista mielenterveysongelmaa. Jos oireet tuntuvat menevän vakavammiksi, kannattaa terapiaa kokeilla. Se, miten paljon terapiasta hyötyy on paljon kiinni siitä millaisen suhteen terapeutin kanssa saa luotua, ja millaisella mielellä hommaan lähtee. Jos asenne on se että haluaa todeta psykiatrisen hoidon huuhaaksi, niin se varmasti onnistuu, mutta avoimin mielin ja rehellisesti omat ajatuksensa kertovana hommasta saa itselleen työkaluja asioiden käsittelyyn. Samalla saattaa aueta yllättäviä syy-seuraus suhteita miksi tietyissä tilanteissa toimii niin kuin toimii.

[almi]

Jehovan todistajiin kuuluminen ei ole sairastumisen syy. Sen sijaan Jt-ihmiset saattavat omalla toiminnallaan välillisesti aiheuttaa sairastumisen... Luulen aika monen muun tavoin, että järjestelmän aiheuttama ahdistus aiheuttaa ongelmia monelle.

Minä koin Jt-aikoinani ja niiden jälkeen valtavasti ahdistusta sen pelin vuoksi, jota järjestössä pelataan. Lisäksi kasvoin sairaassa ympäristössä. Ympäristön sairaus ei täysin johdu uskonnosta, mutta oli yhteydessä uskontoon. Uskonnolla myös perusteltiin pahimmillaan psykoottistasoisia kuvitelmia.

Suurin ongelmani ei ollut niinkään masennus kuin muistamattomuus, siis laajemmin ymmärrettynä traumatisoituminen. Osa lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistani on muistissani riekaleisina pätkinä "filmiä", enkä edelleenkään kykene muodostamaan kokonaisuuksia tai syy-yhteyksiä joistakin ajanjaksoista. Terapiani keskittyi etenkin alkuvaiheessa kauhistuttavien muistikuvien purkamiseen. Terapian aikana ja sen jälkeen olo helpottui. Ahdistavat muistot eivät ole kadonneet tai unohtuneet. Niillä ei ole samanlaista voimaa kuin aiemmin, kykenen siis pitämään ne taka-alalla ilman ponnisteluja. Muuten opin ymmärtämään itseäni paremmin.

Omasta puolestani koen, että terapia onnistui. Onnistumiseen vaikutti eniten se, että yhteistyösuhde terapeutin kanssa toimi. Ilman turvallista ja ymmärtävää ilmapiiriä en olisi kyennyt puhumaan vaikeista asioista. En kokenut itseäni kylmästi analysoiduksi potilaaksi vaan ihmiseksi. Terapeuttini oli todellinen ammattilainen.

Terapian on projekti, johon kannattaa lähteä silloin, kun haluaa käsitellä kokemiaan tunteita ja ajatuksia. Väkisin tai pakolla se ei onnistu. Jos joku suosittelee terapiaa, mutta itse siihen ei halua ryhtyä, terapia ei tule toimimaan.