Veljesseura.org

Ei mun mielestä jehovantodistajataustaan sinänsä suhtauduta työelämässä tai muissakaan yhteyksissä sen kummemmin. Enemmän ongelma taitaa olla omassa ajattelutavassa tuon menneisyyden suhteen, jos sitä edes on.

Mutta ystävätilanteeseen yleensä ottaen sanoisin, että jehovantodistajuus on ollut aika myrkkyä. Ei ole luontevia lapsuuden ystäviä, koska silloin oli jehovalaisfriikki ja kaikki "ystävyys"suhteet muodostuivat seurakunnan lapsosten kanssa. Kun mono heilahti, senhetkisten "ystävien" luettelolla sai pyyhkiä persettä. En ole katkeruuteen taipuvainen ihminen, mutta siltikin olisin suonut itselleni, kuten teen omille lapsilleni, mahdollisuuden solmia normaaleja siteitä ympärillä olevaan yhteisöön.

Tässä suhteessa mullakin on ollut ongelmia...

Mä olin vielä sillä tavalla hassussa tilanteessa JT aikana, että olin jakaantuneesta perheestä. Toisin sanoen, maailmallisten silmissä mä olin Jehovantodistaja ja sitten taas jehovantodistajien mielestä puoliksi maailmallinen. Mun kanssani oli siis vaikeata olla, meille ei käytännössä voinut tulla edes käymään, koska isä oli "maailmasta". Maailmallisia ihmisiä taasen ei meille saanut tulla, siitä piti äiti huolen.

Mulle kävikin sitten niin, että kun kaikesta vastustuksesta huolimatta lähdin opiskelemaan, niin en suoraan sanottuna kehdannut sanoa uusille luokkakavereilleni olevani jehovantodistaja.
Tämä sitten johti siihen, että luokan sisäisessä äänestyksessä mut valittiin ehdokkaaksi oppilaskunnan hallitukseen ja jostain syystä mä pääsin läpi vielä koko koulunkin äänestyksestä. Pääsin / jouduin oppilaskuntaan ja sitäkautta sitten huvivastaavan / sihteerin toimeen. Aikanaan oli sitten pakko kertoa lähimmille kavereille, että olen jehovantodistaja, mutta kas kummaa... nyt kun en enää ollutkaan sellainen "friikki", vaan ihan normaali, bailaava nuori (aloin polttamaan tupakkaakin vain sulautuakseni paremmin joukkoon... ) asiassa ei ollutkaan mitään kummallista. Jopa uteliaita kysymyksiä tuli uskontoon liittyen.

Silti mä olen aina jotenkin kokenut olevani ulkopuolinen. Maailmallisten kanssa on vaikeata jutella monista asioista kun on jotenkin elänyt niin erilaisen lapsuuden... sitten on monia asioita, joihin ehkä suhtautuisi eri tavalla, jos olisi ollut alunalkaenkin maailmallinen. Aika pitkään varmaan vaikutti myös se, että oma kasvatus oli opettanut, että maailmalliset ovat "huonoa seuraa", joten aina jotenkin koki olevansa vääränlainen. Jotenkin liian kiltti.

Nooh... sittemmin siperia opetti elämään...

Yksin olen edelleen. Js sitäpaitsi vielä auttamattoman ujo...

Sinänsä hassu juttu lähipäiviltä:

Facebookissa olen merkinnyt joitain löytämiäni ala- / yläaste kavereitani jo aika päiviä sitten. Kaikki ovat kyllä hyväksyneet kavereiksi mut, mutta keskustelun aloittaminen on tuntunut aina jotenkin nihkeältä. No, liityttyäni tuohon luopiot ryhmään tuolla facebookissa, alkoivat yhtäkkiä nämä vanhat luokkakaverit laittamaan yksityisviestiä ja kyselemään innokkaina kuulumisia...
Liekö sattumaa?

pakana kirjoitti:liityttyäni tuohon luopiot ryhmään tuolla facebookissa, alkoivat yhtäkkiä nämä vanhat luokkakaverit laittamaan yksityisviestiä ja kyselemään innokkaina kuulumisia...
Liekö sattumaa?

Tottahan tuollaiset hyvät uutiset pistää kavereihin vauhtia... On ns. "tm kuvainnollinen aivopultti" sulla lauennut, ovat ehkä pohtineet

Lahkolaiseen suhtaudutaan vähän kuin syöpään sairastuvaan tai henkilöön, jolta on kuollut lähiomainen. Pelätään, että se "tarttuu"...

almi kirjoitti:

Aspis kirjoitti:Tuntuu etten kuulu minnekään, olen maahanmuuttaja. Kuin pakolainen, joka on lähtenyt sietämättömistä oloista.

Tuttu tunne. Milloin lähditkään todistajista?

Minulla tuo maahanmuuttajafiilis ja myös jonkinlainen krooninen vierauden tunne kestivät toissa syksyyn asti. Silloin erostani oli kahdeksan vuotta aikaa. Nykyään en enää koe olevani ex-Jt, vaan muihin asioihin linkittyvä ihminen, jolla on Jt-tausta. Olo helpotti.

Minä en voi olla uskonnon suhteen niin kuin Laodikean vesi, niin kuin useimmat luterilaiset ovat.

Toisaalta, on kiva antaa pahaa-aavistamattomalle fundikselle "selkään" Raamatulla kun tämä sitä tulee tyrkyttämään!

Aaac kirjoitti: Lahkolaiseen suhtaudutaan vähän kuin syöpään sairastuvaan tai henkilöön, jolta on kuollut lähiomainen. Pelätään, että se "tarttuu"...

Mää en oikein usko tuohon, edellytyksellä ettet kokoajan toitota että olet toipuva lahkolainen. Mun mielestä ihmiset vaan jotenkin haistaa jos joku on pielessä, ja vain harva uskaltaa olla "ihminen" sellaiselle ihmiselle joka vaikuttaa epätasapainoiselle. Toisaalta, tämä on vain minun arvailua.

pakana kirjoitti: Yksin olen edelleen. Js sitäpaitsi vielä auttamattoman ujo...

No et sää nyt niin kauhean yksin ole, mitä olen aiempia juttujasi lukenut, miehinesi, lapsinesi ja koirinesi. Tosin henkinen yksinäisyys on eri lajia kuin silmin havaittavissa oleva...

sinner74 kirjoitti:

pakana kirjoitti: Yksin olen edelleen. Js sitäpaitsi vielä auttamattoman ujo...

No et sää nyt niin kauhean yksin ole, mitä olen aiempia juttujasi lukenut, miehinesi, lapsinesi ja koirinesi. Tosin henkinen yksinäisyys on eri lajia kuin silmin havaittavissa oleva...

Niin, totta. Mulla on iso perhe ja vilinää ympärillä.
Ja onhan mulla duunikaverit ja harrastusporukka, facebook tuttavat sun muut... silti mä olen jotenkin yksin, ehkä juuri sillä tavoin ku sinä sanoit... henkisesti.

Edit. Ja on mun vaikeata luoda ihan oikeita ihmissuhteita... siis ystävyyssuhteita. Kavereita on paljon, mutta ystäviä sitten vähemmän, johtuen siitä, että ITSE koen itseni aina jotenkin ulkopuoliseksi.

pakana kirjoitti: Edit. Ja on mun vaikeata luoda ihan oikeita ihmissuhteita... siis ystävyyssuhteita. Kavereita on paljon, mutta ystäviä sitten vähemmän, johtuen siitä, että ITSE koen itseni aina jotenkin ulkopuoliseksi.

Nimenomaan, tässä on vertaistuen pointti. Ne ystävät, joita mulla on, ovat pääasiassa loppujen lopuksi pitkälti entisiä todistajia. Me ymmärrämme toisiamme ja toistemme käyttäytymismalleja.

Pakana. On tavallista, että Jehovan todistajista lähtemisen jälkeen tuntee itsensä yksinäiseksi tai ulkopuoliseksi. Tunne saattaa kestää vuosiakin. Mutta kyllä se siitä helpottaa...

Varsinaiseen aloitukseen: En tietenkään voi vastata muiden kuin omasta puolestani ja sen käsityksen perusteella, minkä omaan suomalaisesta miehestä. Ei "lahkolaisia" sinänsä vihata, mutta kaiken maailman "tyrkyttämistä" vihataan tai ainakin se koetaan vastenmieliseksi -eikä suomalainen mies moiseen tilanteeseen joutuessaan jää suinkaan tuppisuuksi. Tasan tarkkaan tulee pääsääntöisesti takaisin vielä isommalla kapustalla. Tällainen on suomalaisen miehen mentaliteetti sen perusteella, mitä suomalaisten miesten kanssa olen tekemisiin joutunut ja heitä sangen suuri joukko on.

Vaan lähestypä häntä kunnioittaen ynnä rehdisti ja reilusti käyttäytyen, osoittamatta olevasi häntä viisaampi tai muuten yläpolellaan sekä auliin mielin ja herkällä korvalla kuunnellen väittelyihin sortumatta. Ja vot! -jo vai lähtee keskustelu käyntiin. Tämä saattaapi hyvinkin johtua siitä pakkokkokäännyttämisestä, mitä 1000-luvulla jKr näillä main tehtiin. On se hämäläinen tahi muu sen verran hidas unohtamaan, minkä lisäksi ei erityisempiä neuvoja ulkopuolisiksi käsittämiltään kaipaa ja lisäksi perin epäluuloinenkin vieraisiin aatteisiin nähden on.

Jos kokemukset toisilla muut, kernaasti kuuntelen oppia ottaakseni

Jaakko Ahvenainen kirjoitti: Vaan lähestypä häntä kunnioittaen ynnä rehdisti ja reilusti käyttäytyen, osoittamatta olevasi häntä viisaampi tai muuten yläpolellaan sekä auliin mielin ja herkällä korvalla kuunnellen väittelyihin sortumatta. Ja vot! -jo vai lähtee keskustelu käyntiin.

Tämä oli minun taktiikkani tienraivaajana. Lopulta kuuntelin ovenavaajia järjestön kannalta vähän liikaakin.