Hyvin ratkaiseva on kysymys, milloin israelilaiset oppivat kirjoitustaidon. Muinaisseemiläisen aakkoskirjoituksen, missä käytettiin ainoastaan konsonantteja, arvelee Puukko syntyneen noin 1200-1300-luvulla eKr. Tämä edellytti kuitenkin toisenlaista kirjoitusmateriaalia kuin kivi, mihin kirjoitettiin laintaulujen käskyt ja kiellot, 2 Moos. 34:1.
Edellä mainitun lainkirjoituksen laatijaksi mainitaan Jumala. Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä tässä yhteydessä. Mainitusta raamatunkohdasta käy ilmi, että kirjoitettiin kiveen ja että Mooses oli luku ja kirjoitustaitoinen, mutta tämä ei vielä edellytä, että luku- ja kirjoitustaito olisi ollut yleistä. Sitäkään ei voida varmuudella sanoa, millä kirjoituksella tauluihin oli kirjoitettu, mutta kolme on mahdollista: egyptiläinen hieroglyfi (jonka kirjoitus jatkui aina 250-luvulle jKr), sumerilainen nuolenpääkirjoitus tai muinaisseemiläinen aakkoskirjoitus.
Viimemainittua pidetään todennäköisimpänä, mutta ajoitus ei täsmää perinteiseen mooseksenaikaan. Kirjoitus on nuorempaa. Tämä kirjoitus oletettiin pohjaavan foinikialaiseen kirjoitukseen. Nykytutkimus on tuonut tähänkin kysymykseen lisää tietoa.
”Kunnia aakkoskirjoituksen keksimisestä kuuluu nykyisten tietojemme mukaan jollekin kanaanilaiselle kansalle Palestiinan ja nykyisen Israelin seuduilla. Foinikialaiset on monesti mainittu aakkosten keksijöinä, mutta tämä ei nykytietojen valossa pidä paikkaansa. Varhaisimmat tuntemamme aakkoskirjoitukset on löydetty 1600-luvulta eKr. Nablusista, Gezeristä ja Lakisista, siis Jordanin länsirannalta ja Israelin keskiosista. Aikaisemmin vanhimpina aakkoskirjoituksina on mainittu Siinailta löydetyt piirtokirjoitukset, mutta nämä ovat noin 100 vuotta nuorempia kuin edellä mainitut palestiinalaiset tekstit.
Sana- ja tavukirjoituksen historiassa oli keskeisellä sijalla reebusperiaate (oma huom. kirjain- /äänneperiaate). Aakkoskirjoituksen yhteydessä tulee puhua akrofoniasta. Termi viittaa sanan ensimmäiseen äänteeseen. Akrofonisessa kirjoituksessa käytetään edelleen kuvallisia kirjoitusmerkkejä, mutta esim. talon kuvalla ei enää tarkoitetakaan sanaa ’talo’ vaan sen sijaan talo-sanan ensimmäistä äännettä. Tämän periaatteen mukaisesti kanaanilaiset merkitsivät talon kuvalla b:tä (vrt. Betlehem), päällä r:ää (vrt. ra’s), kämmenellä k:ta, veden kuvalla m:ää jne. Varhaiset kuvat muistuttavat melko tavalla Egyptin hieroglyfejä, ja onkin hyvin luultavaa, että akrofonia-ajatus on lähtenyt kehittymään egyptiläisten laiminlyömästä kirjainkirjoituksen mahdollisuudesta.
Kanaanilaisten keksijöiden kieli kuului seemiläisten kielten ryhmään, samaan kuin heprea, akkadi, aramea ja arabia. Näissä kielissä tietyt kielioppirakenteet edellyttävät aina samoja vokaaleja ja näin ollen vokaalit voitiin jättää merkitsemättä. Konsonanttikirjaimia tarvittiin muinaiskanaanilaisessa aakkoskirjoituksessa vain parin tusinan verran, ja nyt kuka tahansa saattoi oppia ne varsin vähällä vaivalla.
Sumerilainen kirjoitusidea levisi aikanaan ympäristön kieliin kulovalkean tavoin. Aakkoskirjoitus omaksuttiin samaten hyvin nopeasti Lähi-idän muihin seemiläisiin kieliin ja niiden välittämänä edelleen yhä kauemmas itään ja länteen.”
http://www.kansalliskirjasto.fi/extra/v ... ainen.html
En pitäisi lainkaan mahdottomana tätäkään kirjoitustapaa VT:n ensimmäisten tekstien laadinnassa, joskin myös foinikialainen kirjoitustapa vakiintuneine kirjaimineen alkoi yleistyä noin 1050 eKr. Joka tapauksessa vanhimmat säilyneet VT:n tekstit edustavat kirjainkirjoitusta ja nyt jo kadonnut muinaisheprea lienee foinikialaista perua, emme tiedä tätä varmaksi. Voidaan otaksua israelilaisen kirjoitustaidon olleen olemassa noin vuoden 1000 eKr tietämillä. Tällöin kirjoitusmateriaalina toimi papyrus.
VT:n kirjoituksen historia on pitkä. Kirjoitustapa, tyyli jopa kieli ovat varmuudella vaihdelleet. Tekstejä on kopioitu ja kopioinnin yhteydessä on voinut tapahtunut virheitä. Osa säilyneistä teksteistä on osittain tuhoutunut ja joistakin sanoista ei ole tarkempaa tietoa niiden käsitesisällöstä. Joissakin kohdin VT:n teksti on jäänyt lähinnä muiden vanhojen tekstien vertailun varaan.
Vanha konsonanttikirjoitus on vaihtunut uudempaan neliökirjoitukseen arviolta vuoden 400 eKr jälkeen siitä päätellen, että noihin aikoihin juutalaiset erottautuivat samarialaisista, jotka vielä kirjoittivat vanhan Talmudinsa vanhemmilla muinaisseemiläisillä kirjaimilla, toteaa Puukko (VT:n Johdanto-oppi s 35). Ne tekstit, mitkä sisältävät arameaa ovat varmuudella eksiilin jälkeiseltä ajalta, sillä vasta pakkosiirrossa ollessaan juutalaiset oppivat aramean kielen, mistä muodostui aikansa kulttuurikieli. VT:n pääkieli on kuitenkin heprea, mikä sekin pohjautuu arameaan.
Aleksanteri Suuren valloitusretkien aikoihin alkoi kreikka kielenä yleistyä. Juutalaiset tekivät ahkeraa käännytystyötä ja olivat hajaantuneet ”kaikkeen maailmaan”. Syntyi tarve kääntää vanha heprealainen teksti kreikaksi. Tämäkään ei tapahtunut kerralla, vaan vei aikaa. En ole perehtynyt Sollamon tutkimusten tuloksiin, mutta otaksuttavasti ensin käännettiin toora, sitten profeetat ja viimeisenä kirjoitukset. Näin syntyi Septuaginta, mutta jo tätä ennen oli VT:n teksti käännetty arameaksi. Nämä kumpikin käännös ajoitetaan kutakuinkin 300-200-luvulle eKr.
A F Puukon ”Vanhan Testamentin Johdanto-oppi” (1945) oli aikansa ehdottomasti paras suomenkielinen asiaa käsittelevä teos. Nyt aika on kuitenkin ajanut siitä ohi. Vuodet 1948 ja 1949 ovat olleet VT:n tutkimukselle oleellisen merkittävät. Erityisesti Qumranin yhteisön luolista löydetyt VT:n tekstit ovat osoittautuneet hyvin merkityksellisiksi ja niistä on saatu paljon tietoa VT:n tutkimukselle. On hyvin valitettavaa, ettei tätä tutkimusta päästy erinäisten tutkijoiden keskeisten erimielisyyksien johdosta heti aloittamaan, vaan tämä viivästyi useilla vuosikymmenillä.
Sen, etten myöskään ole syvällisemmin perehtynyt tähän (Qumran) tutkimukseen, en katso muodostavan estettä VT:n johdanto-opilliselle esitykselleni, jota, toivon mukaan, toiset lukijat, kuten Ariadna, voivat oikoa. Tämä onkin hyvin suotavaa. Näin ollen jatkan masoreettisesta tekstistä ja joistakin vanhemmista käännöksistä. En puutu yksityiskohtii, vaan koetan esittää asiani yleisluontoisesti. Tämä historia toimii johdantona siihen, mitä myöhemmin tarkoituksenani on esittää Mooseksen kirjoista ja niiden synnystä.
Septuaginta-käännös syntyi pitkähkön ajan kuluessa ja sen teksti sai muotonsa n. 200-luvulla eKr Aleksandriassa, mutta siihen tehtiin lisäyksiä joidenkin apokryfikirjojen osalta, kuitenkaan kaikkea apokryfista VT:n ajan, tai tähän liittyvää myöhempää, kirjallisuutta ei siihen lisätty. Tämä kirjallisuuden laji voidaan jakaa kahteen osaan: Deuterokanoniset ja muut apokryfiset kirjat.
Edellä mainittuihin ovat eri VT:n kanonisissa variaatioissa kuuluneet ja edelleenkin kuuluvat hieman kirkkokunnasta riippuen: Juditin kirja, Viisauden kirja, Tobitin kirja, Sirakin kirja, Barukin kirja, Jeremian kirje, Ensimmäinen makkabilaiskirja, Toinen makkabilaiskirja, Kolmas makkabilaiskirja, Neljäs makkabilaiskirja, Lisäykset Esterin kirjaan (eli kreikkalainen Esterin kirja), Lisäykset Esran kirjaan (eli kreikkalainen Esran kirja), Lisäykset Danielin kirjaan (Susanna, Asarjan rukous ja Kolmen miehen kiitoslaulu, Danielin maineteot ja koettelemukset), Manassen rukous, Psalmi 151, Psalmi 154, Salomon oodit, Salomon psalmit, Riemuvuosien kirja, Henokin kirja.
Muut VT:n apokryfikirjat käsittävät mm. seuraavat tekstit, jotka nekin voidaan lajitella omiin asiasisältöihinsä: Neljäs Barukin kirja eli Jeremian kirjasta poisjätetyt (paraleipomena), Toinen Henokin kirja, Kolmas Henokin kirja, Hesekielin salainen kirja, Jesajan taivaaseenastuminen,Viides makkabilaiskirja, Profeettojen elämät
lmestyskirjallisuutta: Aadamin ilmestys, Abrahamin ilmestys, Toinen Barukin kirja eli syyrialainen Barukin ilmestys, Kolmas Barukin kirja eli kreikkalainen Barukin ilmestys, Elian ilmestys, Esran ilmestys, Sedrachin ilmestys, Sefanjan ilmestys
Testamentteja: Aadamin testamentti, Abrahamin testamentti, Iisakin testamentti, Jaakobin testamentti, Jobin testamentti, Salomon testamentti, Kahdentoista patriarkan testamentit, Esran ilmestys
Aadamista ja Eevasta kertovaa kirjallisuutta: Aadamin ja Eevan riita Saatanan kanssa, Aadamin ja Eevan elämä.
Nämä ovat mielenkiintoisia, mutta kovin myöhäsyntyisiä, lähinnä aikansa satukirjoja edustavaa kirjallisuutta, mutta näidenkin historiallinen ja uskonnollinen arvo on hyväksytty kirkossa (kokonaiskäsitteenä) yleisesti.
Suomalaiseen tai sanokaamme protestanttiseen VT:n apokryfikirjallisuuteen hyväksytään se, minkä Luther on hyväksynyt, näitä ovat virallisessa Raamatun suomennoksessa: Juuditin kirja, Viisauden kirja, Tobiaan (Tobitin) kirja, Siirakin kirja, Baarukin kirja, 1. Makkabilaiskirja, 2. Makkabilaiskirja, Lisäyksiä Esterin kirjaan, Lisäyksiä Danielin kirjaan ja Manassen rukous.
Mitä kaikkea VT:n kaanoniin on sittemmin sisällytetty, joko kanonisina teksteinä tai apokryfeina, vaihtelee huomattavasti. On kuitenkin kiistatonta, että Septuaginta oli tekstisisällöltään laajempi kuin Palestiinan juutalaisten käyttämä tekstikokoelma. Juutalaisuus n. 90 jKr suhtautui jyrkästi siihen, mitä VT:n kaanoniin tuli sisällyttää ja mitä ei. Samaa ongelmaa ei sinänsä esiinny kristillisyydessä, mutta, kuten sanottu, tekstivariaatioita on useita.
Pakitetaan hieman. VT:n teksti sai lopullisen (heprealaisen) muotonsa noin vuoden 100 jKr tienoilla. Se oli yhä konsonanttikirjoitusta. Vasta n. 600-800 jKr sitä aloitettiin vokalisoida. Tähän oli aihetta, sillä vanha ääntämistapa oli unohtumaisillaan ja osin unohtunutkin. Vielä 1933 VT:a suomennettaessa vanhimmat käytettävissä olevat VT:n tekstit olivat 800-900-luvuilta. Tähän kuuluivat myös heprealaiset masoreettiset tekstit (massooraa tarkoittaa perimätietoa) ja tähän perustuva heprealainen teksti oli sukupolvelta toiselle siirtynyt oppineiden juutalaisten parissa hyvin huolellisesti säilytettynä (Vrt. Qumranin Jesaja-tekstit esim.).
Masoreettisen tekstin alkuperä on synagoogaoppineisuudesta kahtena haarana, Tiberiasta ja Babyloniasta. Kuten tapa on, näistäkin tulkintatavoista kiisteltiin, Tiberialaisen tulkinnan lopulta voittaessa ja näin tämä vokalisoitu teksti tuli VT:n viralliseksi tekstiksi myös kristikunnan Raamattuihin (VT:n osalta). Tiberialainen maroreettiteksti viittaa usein konsonanttikirjoitukseen, mistä tärkeimmät ovat ”ketiib” (kirjoitettu) ja ”qeree” (luettu) lukutavat. Edellinen tarkoittaa konsonanttitekstiä ja jälkimäinen sen reunahuomautuksiin tehtyä vokalisointia samasta sanasta.
Tämä heprealaisen konsonanttiteksti vokalisoiminen tuli siitäkin syystä tärkeäksi, että 200-luvulta eKr aramean kieli voitti alaa heprealaiselta, joka unohtui kansan kielenä ja muuttui ainoastaan synagoogakieleksi ja oppineiden juutalaisten, mihin aiemmin viittasin. Tästä on säilynyt mainintoja Uuteen testamenttiin: ” kansa, joka ei lakia tunne, on kirottu” (Joh 7:41) ja ”lentävänä lauseena” meille. Vokalisoinnilla taattiin heprealaisen tekstin ymmärtäminen ja lukeminen.
Masoreettisen tekstin esihistoriaa tunnetaan nykyään entistä paremmin, johtuen erinäisistä arkeologisista löydöistä ja kielentutkimuksen kehittymisestä. Tosin nämä tekstit, vanhemmista puhumattakaan, ovat jakautuneet eri puolille maailmaa, joten poikkitieteellinen tutkimus ja tutkijoiden välinen yhteistyö on käynyt yhä tärkeämmäksi.
VT:n alkuperäinen teksti on käytännöllisesti katsoen kadonnut. Joitakin vanhoja fragmentteja (tekstikappaleita) löytyy, mutta nykyisin tunnetuista kokonaisuuksista ovat säilyneet varsin hyvälaatuisina Qumranin tekstit ajanlaskumme alun vaiheilta. Nekään eivät sisällä koko VT:a, vaan joitakin osia siitä. Joudumme turvautumaan näihin teksteihin ja vanhimpiin VT:n käännöksiin. Suomalaisessa käännöstyössä tämä tarkoittaa mm. ”Biblia Hebraica Stuttgartensia”, Kittelin ”Biblia Hebraicaa”, ”Codex Leningrandes B19” vuodelta 1008/9, erinäisiä keskiaikaisia heprealaisia tekstejä, Septuagintaa, jne, joskin joissakin teksteissä on ilmiselviä virheellisyyksiä. Tämän on vuoden 1992 Kirkkoraamattua valmistellut työryhmä auliisti myöntänyt ja pyrkinyt tekemään korjauksia, sikäli kuin se on ollut mahdollista.
Yksikään nykyaikaisen VT:n käännösteksti ei ole alkuperäinen, vaan perustuu edellä mainittuihin pääasiallisesti, sikäli kuin Vanhaa testamenttia on ”alkuteksteistä” pyritty kääntämään. Näitä käännettyjä tekstejä toki löytyy varhaisiltakin ajoilta syyrialaisina, koptilaisina, jne käännöksinä, mutta useat niistä ovat sellaisia, joita ei tässä yhteydessä ole syytä erityisesti mainita. Riittänee tietoisuus siitä, että tekstejä on olemassa, mutta usein fragmentteina, eivätkä ne sisällä mitään oleellista uutta. Mutta arkeologit etsivät ja lingvistikot tutkivat toisten rinnalla. Kukaties jostakin löytyy joskus jotain Qumranin kaltaista.
Seuraavaksi tarkoitukseni on jatkaa tätä sarjaa Vanhan testamentin kirjoitusten syntyvaiheista, mutta kaikki aikanaan.
