Veljesseura.org

Minä hävetti laittaa rintamainoskortti kaikkein eniten , ja jätin sen yleensä pois.
Myös pukeutuminen pukuun hävetti ja varsinkin se , että puvussa olisi kypsän ja hyvämaineisen kristityn täytynyt olla konventtimatkat majoitukseen - yleisillä kulkuneuvoilla liikuttaessa maailmallisten joukossakin - ja rintamainos rinnassa , jotta olisi ollut tehokas "elävä mainos".
Minä olin huono JT , mutta yritin olla hyvä sellainen - ei siitä kuitenkaan mitään tullut , joten lopulta väsyin ja kyllästyin kokonaan ja heitin kaiken menemään . Ajattelin että no prkl , mitä väliä sillä on jos kuolen Harmiksessa , sehän olen minä eikä kukaan muu.

VErna kirjoitti:
Miehelleni sanottiin samaa, terapeutille "ei ehkä ole hyvä mainita uskonnosta mitään". Ei ihme että terapeutista ei ollut mitään hyötyä kun ongelmista n. 80% johtui suoraan "meikäläisyydestä", loput 20% epäsuorasti. Kyllä vihaksi pistää, ei voi muuta

On varmasti tarpeeksi vaikeata sille terapeutille puhua uskonnosta ja sen aiheuttamista ongelmista ilman "hyviä neuvojakin".
Jokaisella varmaan on alitajunnassa tuota "ei saa puhua negatiivisti jt:stä"

"T.kokemusta on"

Jouduin kerran juuri ennen poisjäämistäni kummalliseen tilanteeseen, jossa terapeutti itse pyysi, että joku veli olisi voinut osallistua terapiaan koskien näitä uskontoon liittyviä kysymyksiä. Terapeutti ilmeisesti huomasi joidenkin (useimpien) vaikeuksieni liittyvän uskontoon, sillä uskonto vaikutti haitallisesti varsinkin perhe-elämään.

Beteliläinen esivalvoja sanoi alkuun, että tottakai onnistuu ja että mikä on terapeutin nimi. Hän lähetti monta tekstiviestiä saadakseen tietää nimen. Hän oli kysynyt terapeutin nimeä vain soittaakseen tälle kielteisen puhelun ja viestitti sitten minulle, että "mitä tarvetta on lähettää edustaja paikalle"? Aika kierosti sanottu: edessäpäin luvataan ja takanapäin toimitaan päinvastoin. Onneksi en antanut terapeutin nimeä koskaan tuolle esivalvojalle.Veljet eivät halunneetkaan aiheuttamissaan ongelmissa oikeasti auttaa, vaikka aina puhutaan seurakuntalaisten "auttamisesta".

Jälkeenpäin olen tajunnut tuon kuvion ja sen, että jonkun veljen tai vanhiman osallistuminen terapiaan siinä mielessä, että tarpeitani (silloisen perheeni tarpeita) olisi voitu srk:ssa enemmän ottaa huomioon, olisi ollut turhaa, sillä järjestö on kykenemätön toimimaan joustavasti tai missään määrin muuttamaan käytäntöjään.

Pois jäämiseeni johtavat kiistat alkoivat alaikäisen lapseni kenttäpalveluksesta. Vanhimman mukaan oli "normaali käytäntö" viedä lasta kentälle vanhemmalta kysymättä. Liiallinen kenttäily ei ole hyväksi lapselle siinä vaiheessa, kun vanhempi huomaa, että koulunkäynti kärsii. Koulunkäynnin valvominen on kuitenkin vanhemman lakisääteinenkin tehtävä. Täytyyhän lapsille jäädä yleensä myös harrastus- ja vapaa-aikaa. Tilanne aiheutti sen, että aloin ajatella asioita itse ja huomata, että totuus ei olekaan "totuus".