Vieras kirjoitti:Todistaja tunteekin aitoa ylpeyttä ja kiitollisuutta siitä,
että kuuluu harvoihin ja valittuihin ja että saa kantaa kaikkivaltiaan nimeä.
Todistajuushan on suurenmoinen etu.
Tämä mua on aina jaksanut ihmetyttää. Kuin yhdestä suusta hoetaan lähes vähämielinen hymy kasvoilla, että "kyllä on suurenmoinen etu!".
No, ei se oman kokemukseni mukaan käytännössä mikään etu koskaan ollut.
Mitään etua en koskaan kokenut saavani järjettömien, pikkutarkkojen ohjeiten pakkonoudattamisesta, tai vallanhaluisten vanhimpien mielivallan kohteena olemisesta. Kenttäily ei todellakaan ollut etu, vaan lähinnä kiusallista ja jonkinlainen välttämätön paha. Kokouksissa käyminen, konventit, ja ne iänikuiset samoista aiheista suunnilleen samoilla sanoilla pidetyt puheet; eivät mitään järjettömän hienoja etuja nämäkään. "Veljellinen rakkaus" näkyi käytännössä niin, että kaikki menemisesi ja tekemisesi ovat seurakunnan juoruämmille vapaata riistaa ruodittavaksi, mitään yksityisyydensuojaa ei ole, vaan jatkuva kyttäysmentaliteetti, edessäpäin ollaan mukaystävällisiä, ja selän takana juorutaan niin että korvat soi. Ei kuulosta tämäkään kovin edukkaalta.
Ehkä arvon vieras, tai joku muu todistajuutta "suurena etuna" pitävä voisi selventää, että
miten tarkalleen ottaen se on etu? Tuo "suurenmoinen etu" on jo niin kulunut slogan, että olisi vihdoin ja viimein oikein kiva saada jotain käytännön esimerkkejä väitteen taakse.
Omat vaivaiset vuoteni (olisiko niitä kakarasta saakka ehtinyt kertyä jotain 20) todistajuuden parissa eivät valitettavasti tehneet minua hengellisesti niin valaistuneeksi, ettäkö olisin kykenevä pitävästi argumentoimaan "suurenmoisen edun" puolesta.
