Veljesseura.org

"maailmankuva tuli Vartiotornista. Väärin tekeviä ihmisiä ... jehovantodistajuus .... Hävettää, nolottaa, masentaa."

-Että olisi jotenkin huonompi ihminen ? Toisaaltahan se on ollut kohtalo. Toisaalta olet omannut resusseja poistua. Joka yrittäisi häväistä asialla, häntä pitäisi kestää katsoa silmiin. Hänessä olisi jotain vikaa hänessäkin, joka sellaista yrittäisi. Koska eihän normaali ihminen näe noissa asioissa pilkattavaa.

sinner74 kirjoitti:Luulisin, että jehovantodistajuus vaikuttaa psyykeeseen kauemmin kuin kukaan haluaisi tunnustaa. Hävettää, nolottaa, masentaa.

Itse olen huomannut, ettei kukaan yleensä välitä asiasta mitään. Nykyisin kerron vapautuneesti Jehovan todistaja -taustastani, jos se sattuu selventämään tilannetta. Esimerkiksi kuorossa joku voi ihmetellä, miksen osaa joululauluja. Tähän kerron yleensä, että kasvatettiin Jt:ksi ja siksi joudun nyt ne opettelemaan. Johon toinen yleensä: ai, mitä se vaikuttaa. Ei ne tiedä eikä niitä kiinnosta. Se on itse asiassa ollut varsin vapauttavaa. Mutta häpesin kyllä ensimmäiset 10 vuotta taustaani.

Itse häpesin aina JT-taustaani. Sitten kun minut oli erotettu, olen kertonut monille olevani xjt. Herättää usein mielenkiintoisia keskusteluja...

Kaarmis kirjoitti:Itse häpesin aina JT-taustaani. Sitten kun minut oli erotettu, olen kertonut monille olevani xjt. Herättää usein mielenkiintoisia keskusteluja...

Öh, tarkoitin ensimmäiset 10 vuotta erotettuna.

Jees, ymmärsin. Mulla vaan meni vähän erilailla. Olen jollan kierolla tavalla ylpeä siitä että mulla on sairas menneisyys...

Sekin ehkä lasketaan pitkäaikaisvaikutukseksi psyykeeseen?

Minäkin olen nyt ensi kertaa alkanut vapautumaan häpeästä.

Olen usein työhönottohaastattelussa esim peitellyt sitä , etten ole käynyt armeijaa ja on aina yleensä käynyt niin, etten ole saanut paikkaa, usein ei olla edes kutsuttu työhaastatteluun.

Mutta johtuiko se siitä että en ollut käynyt armeijaa? Vai siitä, että olin epärehellinen asiassa, jonka työnantaja voi tarkistaa?

Opittuani läksyni ja jouduttuani nöyrtymään tosiasioiden edessä, olen tullut siihen tulokseen, etten saanut työpaikkaa, koska olin epärehellinen.

Ammatti-rekrytoijat puhuttavat työnhakijan pussiin, paljastaakseen epärehellisyyden. Ja he tajuavat valehtelijan jo valehtelijaksi ruumiinkielestäkin, he ovat taitavia ruumiinkielen tulkitsijoita.

Ei siis kannata halveksia röyhkeästi ammattirekrytoijia, siitä he tympääntyvät eivätkä varmasti ota töihin.

Ammattirekrytoijat ovat myös myötätuntoisia, he etsivät alalle soveltuvaa työntekijää, joka uskaltaa olla rehellinen työhönottohaastattelussa.

Olen nyt kokenut tämän 2 kertaa ja saanut paikan, kun olen ollut ehdottoman rehellinen rekrytoijille ja luottanut siihen, että jos rehellisyydellä ei pääse eteenpäin, niin sitten kannattaa tehdä jotain muuta.

Olen selvästi päässyt jonkin kynnyksen yli lyötyäni päätäni seinään monta kertaa, onhan minulla sentään aika värikäs tausta, jota olen hävennyt.

Mutta en häpeä taustaani enää, vaan menen rohkeasti vankkumattomalla rehellisyydellä eteenpäin.

Jos rehellisyys ei kuitenkaan pure aina työhönottohaastattelussa, niin kyse ei kuitenkaan olekaan siitä, että oli rehellinen, vaan ammattirekrytoijat vaan havaitsivat jonkun toisen olevan soveltuvampi alalle.

Siksi kannattaa rehellisesti vaan jatkaa työpaikan etsimistä täydellisen rehellisesti.

... so say we all ...

Olen huomannut, että työnantajaa edustavat haastattelijat arvostavat "erilaista" työnhakijaa. Jos puheeseen tulee joku kummallinen juttu, olkoon vaikka ex-todistajuus, siitä avoimesti puhuminen voi helpottaa duuniin pääsemistä. On parempi erottua vaikkapa kummallisella tarinallaan kuin olla "huomaamaton" työnhakija. Kukapa palkkaisi sellaisen ihmisen, jota ei edes muista enää kun tämä on ovesta poistunut?

Pitänee vain hyväksyä se, että on kieroonkasvanut tai paremminkin kasvatettu. Muutakaan ei oikein voi. Pöly laskeutuu aina kuitenkin ajan kanssa. Täysin puhdasta ei koskaan tule. Rippeitä jää sinne tänne. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Asian kanssa on vain elettävä.

Jt-tausta on aiheuttanut minussa suurta häpeää. Syy on se, kun sain hävetä peruskoulussa silmät ja korvat päästäni omaa perhetaustaani. Suurimmaksi osaksi olen vielä jt-kaapissa. Vaimo tietää taustastani ja pari erityisen harvaa ja valittua.

Sosiaalikoodisto ja hyvät tavat ovat hallinnassa. Siitäkin huolimatta tuntuu, että en oikein sovi mihinkään kuvioihin ja uudet tuttavuudet ovat todella varautuneita seurassani. Kautta rantain sitten kuulee kaikenlaista outo tapaus -juttua.

Jt-skene ei anna kasvatuksellisesti kaikkein parhaita eväitä loppuelämää varten.

Mir kirjoitti: Jt-skene ei anna kasvatuksellisesti kaikkein parhaita eväitä loppuelämää varten.

Kiva kuulla, tuskaasi yhtään väheksymättä, että meitä ihmisenpuolikkaita on muitakin.

SonOfJesus kirjoitti:Öh, tarkoitin ensimmäiset 10 vuotta erotettuna.

Itse häpesin ja peittelin jopa valehdellen jehovantodistajuusajan jälkeenkin erotettuna 25 vuotta.

Sen jälkeen olen aika ajoin tuonut asian esille ja yllättynyt siitä kuinka vähän 'normaali terve' ihminen on asiasta kiinnostunut. Silminnäkijä nosti selvästi kiinnostusta, sen jälkeen hyvin useat henkilöt, joiden kanssa olen aika ajoin tekemisissä, ovat ottaneet asian esille. Viimeksi kuluneella viikolla asiasta kehkeytyi noin tunnin erittäin mielenkiintoinen keskustelu.

Aikalailla kaikki em. asiat ovat kuin toisintoa omasta elämästäni. On huojentavaa huomata etten ole tainnutkaan olla niin paha ja arvoton kuin luulin. Kiitos teille, jotka jaatte tuskallisiakin muistoja meille. Itse en kai vieläkään ole valmis muistamaan tai kirjoittamaan niistä. Lämmin kiitos.

Mir kirjoitti:Sosiaalikoodisto ja hyvät tavat ovat hallinnassa. Siitäkin huolimatta tuntuu, että en oikein sovi mihinkään kuvioihin ja uudet tuttavuudet ovat todella varautuneita seurassani. Kautta rantain sitten kuulee kaikenlaista outo tapaus -juttua.

Itselläni on samoja kokemuksia alkuajoista. Maahanmuuttajille tarjotaan jonkinlaisia sopeuttamiskursseja, samanlaisia voisi tarjota Jehovan todistajista irtautuville. Eikä tämä ole ihan kokonaan vitsi. Kantapään kauttakin kai pääsee suunnilleen normaalin ihmisen ajatusmaailmaan, mutta kyllä se kestää vuosia.

Vieraas kirjoitti:Itselläni on samoja kokemuksia alkuajoista. Maahanmuuttajille tarjotaan jonkinlaisia sopeuttamiskursseja, samanlaisia voisi tarjota Jehovan todistajista irtautuville. Eikä tämä ole ihan kokonaan vitsi. Kantapään kauttakin kai pääsee suunnilleen normaalin ihmisen ajatusmaailmaan, mutta kyllä se kestää vuosia.

Voisi tosiaan nopeutua kurssilla. Purjehduskurssilla sanoivat, että yksi purjehduskurssi (4 pv) vastaa kolmen (3) vuoden omatoimista purjehtimista. Eli nopeutuminen voisi olla hyvinkin merkittävää.

"Jt-skene ei anna kasvatuksellisesti kaikkein parhaita eväitä loppuelämää varten." Ei todellakaan. Ei se ole helppoa 20nä opeltella tavisten tavoille. On jäänyt niin paljon kaikesta paitsi. Juuri se salailu, ei vieläkään uskalla luottaa ihmisiin. En tiedä mistä se häpeä tulee. Pitää oikein patistaa itseään ettei aina salaa taustaansa. Pari viikkoo sitten tuli puhetta jouluperinteistä työkavereiden kanssa. Siinä olin aika hiljaa kunnes kaverit kysy multa mun kauneina joulumuistoa lapsuudesta. Nieleskelyä ja sitten tokasin jotain siihen suuntaa ettei meillä oo vietetty joulua kotona, siihen tykaveri naurahti et ooksä joku jehova, olisin halunnu vajota maan sisään sillon. Sanoin että juu meidän perhe oli mutten itse ole enää. Sitten jotenkin rentouduin ja kerroin että vietin ensimmäisen jouluni nykyisen mieheni kanssa. Naureskelin ja ensimmäisen jussini ja synttärin ja ja. Se tilanne meni lopulta ihan hyvin.

Siinä taas Mievaan todisti meille kuinka helposti se kaikki voi toisaalta mennä.
Yhtään vähättelemättä että kynnys voi näyttää korkealta. Voisiko sitten alkaa jutun kauempaa, vaikka että kuinka korkalta kynnys saattaa näyttää ?