Veljesseura.org

Mulle kävi aikoinaan uudelle paikkakunnalle muutettuani hauska sattumus. Yritin oppia tuntemaan hieman uusia ihmisiä, ja satuin löytämään hyvinkin mielenkiintoista juttuseuraa srk:n pippaloista. Pariin viikkoon kun en sitten nähnyt tätä ihmistä kokouksissa, kysyin kaverilta että oliko se yksi jostakin muualta kuin paikkakunnalta, ja vastauksena sain kuulla että se oli toimeton, eikä tosiaankaan hyvää seuraa.

No, hyvän seuran voi määäritellä kahdella tavalla; ihmisenä miellyttävä, kiinnostavaa keskustalua ylläpitävä seura, tai kuten järjestö sanoo: hyvämaineinen JT. Näköjään jo vuosia ennen eroajatuksiani viihdyin siis oikeastikin hyvässä seurassa! Siltä paikkakunnalta jäi tasan yksi ihminen kenen kanssa jaksan nykyisin pitää mitään yhteyksiä, joten toisenlaista "hyvää seuraa" ei sieltä mukaani tarttunut.

Nuoruus paikkakunnalta jäi mieleen sunnuntain sählyillat, siellä meno äityi välillä niin villiksi että kierrosvalvoja puhalsi vähäksi aikaa pelin poikki.
Moniko muistaa lasketteluillan Savonlinnassa?
Sieltä on monia hyviä muistoja.

Henekka83 kirjoitti:Nuoruus paikkakunnalta jäi mieleen sunnuntain sählyillat, siellä meno äityi välillä niin villiksi että kierrosvalvoja puhalsi vähäksi aikaa pelin poikki.

Oli meilläkin tuttu kuvio. Homman lähteminen käsistä koski erityisesti vähän vanhempia osallistujia, keskenkasvuisia jäi alle kun äijät esittelivät voimiaan. Lentopallo toimi hyvin, kun oli se verkko välissä.

Vieraas kirjoitti:

Henekka83 kirjoitti:Nuoruus paikkakunnalta jäi mieleen sunnuntain sählyillat, siellä meno äityi välillä niin villiksi että kierrosvalvoja puhalsi vähäksi aikaa pelin poikki.

Oli meilläkin tuttu kuvio. Homman lähteminen käsistä koski erityisesti vähän vanhempia osallistujia, keskenkasvuisia jäi alle kun äijät esittelivät voimiaan. Lentopallo toimi hyvin, kun oli se verkko välissä.

Jotkut, pitäisikö sanoa järkevämmät, todistajat ymmärsivät tälläisen "kerta per viikko perheliikunta-tapahtuman ála Seura" mielestäni aika hyvin (Huom! käsitykseni mukaan osa näistä "järkevistä todistajista" harrasti itse/lapset harrastivat eri liikuntamuotoja MYÖS Seuran ulkopuolella). Lajista riippumatta ottivat huomioon myös ns pienemmät osanottajat...saattoivat esim. koripallossa "antaa" harhauttaa itsensä, eivät pelanneet ns sata-lasissa, muistivat antaa palloa nuoremmille jne.

Reilua tosissaan pelaamista on ainakin takatakavuosina esiintynyt (ja myös nykyään) myös pienemmän piirin "kutsu-turnauksissa", jonne kutsutaan "mukavia" veljiä kenties kera vaimoineen jos naimisissa. Sen mitä tiedän, niin näissä tapahtumissa karrikoiden pömppövatsaiset hikeä pesusienen tavoin vuotavat tosissaan pelaavat/näyttämishaluiset veli viisaat vanhimmat olivat erittäin selkeää vähemmistöä.

Bergerac kirjoitti:

Vieraas kirjoitti:

Henekka83 kirjoitti:Nuoruus paikkakunnalta jäi mieleen sunnuntain sählyillat, siellä meno äityi välillä niin villiksi että kierrosvalvoja puhalsi vähäksi aikaa pelin poikki.

Oli meilläkin tuttu kuvio. Homman lähteminen käsistä koski erityisesti vähän vanhempia osallistujia, keskenkasvuisia jäi alle kun äijät esittelivät voimiaan. Lentopallo toimi hyvin, kun oli se verkko välissä.

Jotkut, pitäisikö sanoa järkevämmät, todistajat ymmärsivät tälläisen "kerta per viikko perheliikunta-tapahtuman ála Seura" mielestäni aika hyvin (Huom! käsitykseni mukaan osa näistä "järkevistä todistajista" harrasti itse/lapset harrastivat eri liikuntamuotoja MYÖS Seuran ulkopuolella). Lajista riippumatta ottivat huomioon myös ns pienemmät osanottajat...saattoivat esim. koripallossa "antaa" harhauttaa itsensä, eivät pelanneet ns sata-lasissa, muistivat antaa palloa nuoremmille jne.

Reilua tosissaan pelaamista on ainakin takatakavuosina esiintynyt (ja myös nykyään) myös pienemmän piirin "kutsu-turnauksissa", jonne kutsutaan "mukavia" veljiä kenties kera vaimoineen jos naimisissa. Sen mitä tiedän, niin näissä tapahtumissa karrikoiden pömppövatsaiset hikeä pesusienen tavoin vuotavat tosissaan pelaavat/näyttämishaluiset veli viisaat vanhimmat olivat erittäin selkeää vähemmistöä.

Joo meillä ei ees otettu "pieniä" mukaan peliin
Välillä jollain taittu nenä poskelle ja milloin mitäkin
Ihan kivaa se kyllä oli, välillä kyllä kaipaan noita pelejä.
Nii meidän peleihin sai tulla myös "kiinnostuneet" jos halusivat eli ei ollu mikään suljettu sählypeli.

Vartiotornin A-luokituksen tasoista tervehenkistä vapaa-aikaa vietti kokemukseeni perustuen vain ns. eliittiporukat. Tienraivaajat, beetteliläiset ym paremmista kuvioista tulleet. Mahdollista tietenkin, että virheetöntä nukkekotikulissia joutui pitämään yllä enemmän, jos tapatodistajia eksyi eliitin ajantuhlajaisiin. Perunasalaattia naamariin sen minkä kestohymyltä kykeni.
Illanvietossa oli aina raamatullinen lineri, puhuttiin kenttäkokemuksista ym. teokraattisista aiheista. Teokraattisten aiheiden ulkopuoliset vähäiset puheenaiheet olivat taas pieniä ja sieviä asioita, jotka eivät oikeasti kiinnosta ketään. Mietitään mitä sanotaan, ettei vahingossakaan sanottaisi mitä mietitään.
Muutaman kerran eksyin kautta rantain eliitin illanviettoihin. Tylsyydessään nuo kokemukset ovat kirkkainta kärkeä.

Kulttuuri ja tapatodistajilla olivat illanvietot sensijaan vapaampia ja kivempia. Seura-aiheet teokratioineen loistivat poissaolollaan. Niistä ei juuri sanallakaan mainittu. Joskus pientä vt-kritiikkiäkin alkoi tulla nousuhumalassa, mutta kovin syvälliseksi keskustelut eivät äityneet. Seuran ohjelmakoodi tehnyt tehtävänsä tässäkin asiassa.

Illanvietoissa käytettiin poikkeuksetta alkoholia. Useimmat enemmän, jotkut vähän vähemmän. Kun salirooli ja vaatteet oli riisuttu, niin kulttuuri ja tapatodistajat tuntuivat lähes normaaleilta ihmisiltä, joiden kanssa sain kokea oikeastikin ikimuistoisia hetkiä. Pieniä rikkeitäkin näkyi välillä siellä täällä. Osa selkeää komiteamatskua. Kaveria ei kuitenkaan käräytetty. Rauhassa sai irrotella, kun seurakunnan kultapossujaosto tuskin tiesi näistä kulttuuritodistajien riennoista.

Meiän pileissä käytiin mm. hakemassa paikallisen Teboilin liput (3kpl) kämpän kattoon kiinnitettäviksi (viikkaaminen kuljetusta varten tehtiin salin takapihalla) ja VRn paikallisen lähtöaikataulu pöllimässä asemalta, se oli hyvä kun laitettiin se seinään ni näki myös vähän enemmä nakit silmillä milloin seuraava juna lähtee... Myös tuli murtauduttua yhen kaverin mummon mökkiin ku se oli sairaalassa. Sitä kun selviteltiin ni kundin faija veti nyrkillä päin näköä, eivät oo sen jälkeen kai jutelleet vaikka ehkä molemmat ovat yhä mukana. Tulihan siitä komedia, itsellä kun on paha tapa hermostuneena naurahdella ja komedia tulkitsi sen ylimielisyydeksi...

Okei, tuli sitä joskus myös viivajaisissa vierailtua. Taisi olla poikkeuksetta niin, että sen jälkeen lähdettiin ryyppäämään. Sekasaunat ja yhtymiset esti vain se valitettava tosiasia ettei oikein ollut paikkaa em. virkistysmahdollisuuksiin...

Kerran tuli jeppuporukalla vedettyä melkein koko pöytäviinapullo 15 minuuttiin, mulla tais olla silloin painoa joku 45 kiloa, joten mua raahattiin pitkin kylän katuja kun olisin ruvennu riehumaan meiän majapaikassa jossa kaikki asukkaat oli jeppuja (5 asuntoa kolmessa kerroksessa, kaikki jepui...), pakkasta oli se 25 degrees minus, ja yrjösin verta. Tässä sitä vielä hengissä heilutaan vaikka nuoruuteni jeppulaporukoissa ei ehkä ollut paras pitkän iän ennuste. Oli muuten kiva olla seuraavana aamuna klo 10 kahvipöydässä, onneksi isäntä oli juoppo joten alkoholin haju ei herättäny kessään epäilyksiä. Käsi ei tärissy kahvikupin kanssa yhtään, vasta joskus myöhään illalla tuli pienehkö heikko olo. Laskeskelin että mulla oli semmonen 4,2 promillea veressä, pientähän toi on 15-kesäiselle.

Mulla oli niin vähän oikeita ystäviä, että tuli oltua aika kiltisti. Heidän kanssaan tuli pidettyä hauskaa lapsesta teiniin ja aikuiseksi saakka, ja maalaismaisemissa sitä tuli temmellettyä metsiköissä kuin missään kuppiloissa tai kauppakeskuksissa.

Hyvän päivän tuttujen kanssa en vaan viihtynyt kovin usein, olin ja olen vieläkin valikoiva ajan käyttöni suhteen kavereiden kanssa. Jollain tasolla olen tunistanut ystävyyden ehdollisuuden, enkä ole sellaisesta koskaan pitänyt.
Peruskiltti olen kai nykyäänkin, rauhallinen persoona vaikuttanee asiaan, ei tule juhlittua liikaa miesten tai miestä väkevämpien kanssa (joskus toki sitäkin!). Toki löytyy ajoittain hetkiä jolloin pääsee rikkomaan entisiä rajojaan ja kokeilemaan uusia asioita, mutta elän melko kesysti edelleen. Koen, että vapaa-aikani on edelleen ns. tervehenkistä, ja järjestön ulkopuolella terveempi henki minulle on viime vuosina kasvanutkin!

Meilläpäin illanviettoihin kuului aina hengellistä ohjelmaa. Oli näytelmiä mm. Mooseksesta ja palavasta pensaasta. Tenavat joutu näitä sitte esittämään, halus tai ei. Muaki yritettiin pakottaa esittämään lammasta, ois pitäny vetää lakana päälle ja korvat päähän. Ajatus tuntu typerältä jo kersana ja tyydyin sitte vaan katselemaan Moosesta ja muitten lasten määkimistä. Paheksuntaahan tästäkin tuli, onneksi vanhemmat ei tämmösiiin yrittäny pakottaa. Pakottajat oli aina muita seurakuntalaisia. Yhessä illanvietossa oli sentään yks ohjelmanumero joka ei liittyny uskontoon mitenkään. Siinä kaks vanhinta söi kilipaa kauravelliä. Sille sitte naurettiin sitte sitä teennäistä jehovantodistajanaurua. Justiin sitä naurua kun puhuja kertoo lavalta jonkun muka hauskan kokemuksen tai muun sutkauksen, ja sille sitte naureskellaan pälyillen muita todistajia, katsotaan taakse ja sivuille eli ikäänkuin katsotaan että naurattaako nyt muitakin ja onko tälle sopivaa nauraa. Tää oli mun ja veljeni mielestä todella ärsyttävää (meidän huumori kun on jotain aivan muuta, absurdia ja älyvapaata)

Kysyisin, miten seurakunnassa, jossa on korkeintaan kourallinen lapsia ja nuoria (osa näistäkin juuri kävelemään oppineita tai vaippaikäisiä) voidaan viettää tervehenkistä vapaa-aikaa?

Meidän seurakunnassa oli silloin aikoinaan n. 20 jäsentä, nuoria olimme minä ja yksi ikäiseni poika. Ja ei, me emme olleet kiinnostuneita toisistamme millään ei-tervehenkisellä tavalla Olin 12-vuotias, kun seurakuntaamme muutti jostain kaksi perhettä, joilla oli suunnilleen ikäisiäni lapsia, joista yhden kanssa ystävystyinkin. He taisivat asua siellä vain vuoden, mutta tuona aikana niin virallinen jehovuus kuin vapaa-aika muuttuivat äkkiä mukavemmiksi. Olin porukan mukana pelaamassa sählyä ja lentopalloa, ja se oli mielestäni rentoa ja mukavaa, paikalla oli monen ikäisiä ja kuntoisia amatöörejä. Ainoa pikku varjopuoli oli, etten saanut ottaa maailmallisia kavereitani mukaan. Tuolloin yleistyivät myös illanistujaiset, joihin tuotiin nyyttärimeiningillä ruokaa ja sitten oli kaikenlaisia (lapsellisia ja tylsiä, mutta kuitenkin) seuraleikkejä ja vapaamuotoista musisointia. "Vapaamuotoista" sikäli, että kaikki saivat osallistua, laulamalla tai jos osasi soittaa jotakin, mutta tokihan ainoastaan valtakunnanlauluja. Kävin tuolloin viulutunneilla, ja hiljaisuus oli aika jäätävä kun esitin siellä erään oppilaskonserttia varten harjoittelussa olleen kappaleen. Kas, kun ei ollut valtakunnanlaulu. Mutta pääsääntöisesti se oli kuitenkin ihan mukavaa, en muista että siellä olisi mitään isompaa alkoholinkäyttöä ollut. Sitten nuo perheet muuttivat pois ja kaikki vapaa-ajan toiminta hiipui. Sählyvuorot hiipuivat varmasti jo ihan yksinkertaisesti siksi, ettei porukkaa löytynyt tarpeeksi seurakunnasta, jonka koko oli laskenut takaisin siihen kahteenkymmeneen, ja keski-ikä oli noin 60. Ja muu kiva loppui, kun se toisen perheen isä ei enää ollut soittamassa kitaraa. Vapaa-ajan toiminta oli jälleen sitä, mitä se "normaaleillakin" tuttavaperheillä on; käydään silloin tällöin kylässä.

Minulla oli onnekseni maailmallisia kavereita; jos kasvatukseni olisi ollut niin tiukkaa, ettei olisi saanut olla, olisi lapsuuteni ollut varmasti todella ankea, koska seurakunnassa ei ollut muita nuoria, lukuunottamatta sitä yhtä poikaa. Ne seurakuntalaiset, joiden kanssa vietin eniten aikaa, olivat yleensä minua paljon vanhempia, äitini ystäviä. Tällä palstalla mainituista jt-teinien ryyppäjäisistä sun muusta menosta en tiennyt mitään, konventeissakaan en tutustunut isompien paikkakuntien jt-nuoriin. Kun aiemmin mainittu ystäväni muutti pois, seurakunnassa ilmeisesti huomattiin intoni lopahtaminen, ja eräs nuorempi sisar määrättiin ottamaan minut "siipiensä suojaan". 12-13-vuotiaan näkökulmasta parikymppinen on hyvinkin liian vanha kaveriksi. Tämä tienraivaajasisar yritti keksiä minulle kaikenlaista puuhaa, kuten kutsui minut kotiinsa syömään ja tapaamaan lemmikkieläimiään. Kerran sain jopa tulla sisaren kanssa konventtiin (eri matkassa kuin vanhemmat siis), ja sisar antoi minun kokeilla meikkejään yms. Tämä oli minusta kuitenkin vaivaannuttavaa ja olin kovasti hämilläni, koska tiesin, että sisar oli määrätty "olemaan kiinnostunut" minusta. Parhaimmillaan ihailin häntä, mutta kaveriksi hänestä ei ollut. Ja hänen järjestämäänsä vapaa-ajan ohjelmaan kuului yleensä tietenkin myös Vartiotornin viivausta, kenttäpalvelukseen valmistautumista ja vuosikirjan lukemista.

Samankaltainen kokemus minullakin. Seurakunnassa minulla oli tasan yksi todella hyvä ystävä, joka muutti olosuhteiden pakosta parinsadan kilsan päähän. Tuo jätti todella ison tyhjyyden tunteen ja samaan aikaan vielä pukkasi kovaa uskonkriisiä. Lammas alkoi erkanemaan laumasta.

Yksi hiljattain avustavan natsat saanut nuori veli alkoi kaveeraamaan minulle. Tuli kutsua erinäisiin kissanristiäisiin ja koiranhautajaisiin. Suostuin kerran tai kaksi lähinnä kohteliaisuudesta. Asiasta teki absurdin se, ettei oltu aiemmin juurikaan tekemisissä mitä nyt salin eteisessä tervehdittiin. Kanssakäyminen oli aika väkinäistä, kun meillä ei ollut kovinkaan paljoa yhteisiä intressejä eikä muutenkaan ne tunnetut kemiat pelanneet. Toisekseen minulla alkoi olla toinen jalka jo tukevasti maailmassa. Yökerhoissakin tuli aktiivisesti käytyä noihin aikoihin vallan muu(t) asia(t) mielessä. Innostu siinä sitten herkkupalleroiden syömisestä ja lautapelien pelaamisesta.

Mietinkin onko tuollainen ihan systemaattinen juttu seurakunnissa, eli tuleeko noihin "ystävyyden" rakentamisiin käskyt ylempää.

Onko muilla vastaavia kokemuksia? Ilmestyikö kuvioihin uusia "ystäviä" ihan puun takaa, kun teokratia alkoi rakoilla?

Lottopallo kirjoitti:Mietinkin onko tuollainen ihan systemaattinen juttu seurakunnissa, eli tuleeko noihin "ystävyyden" rakentamisiin käskyt ylempää.

No ainakin minulle oli osoitettu ystävä ja minut vastaavasti osoitettiin ystäväksi, kumpikaan ei toiminut vaikka teokratian rakoilusta ei ollutkaan kyse.

Mietinkin onko tuollainen ihan systemaattinen juttu seurakunnissa, eli tuleeko noihin "ystävyyden" rakentamisiin käskyt ylempää.

Onko muilla vastaavia kokemuksia? Ilmestyikö kuvioihin uusia "ystäviä" ihan puun takaa, kun teokratia alkoi rakoilla?

Kyllä mä väittäisin että mulla on ollut tuollainen tilanne.
Kun toimettomuus valtasi ja muutenkin aktiivisuus kokouksissa käymiseen alkoi pahasti tökkimään niin että viimeiset intressit oli osallistua muistonviettoon (kun sehän oli kaikista tärkeintä), ensin muistonvietossa lähestyi vanhin joka pyyteli kylään ja tämän jälkeen se vaihtui vähän "nuorempaan" pariskuntaan joka alkoi pyytämään kylään jotenkin esittäen aitoa ystävyyttä.

No kyläänhän sitä tuli mentyä ja ensin oltiin niin kaveria ,pyydettiin kaikennäköisiin makkarangrillaushetkiin luonnonhelmaan jne mukaan.

No eihän siinä toki kauaa mennyt kun ilmeni että olisi kiva yhdessä vähän "tutkia" sitä ja tätä kirjaa/kirjallisuutta, millä oli tieten tarkoitus herätellä minun hengellisyyttä uuteen kukoistukseen.

No eipä siinä ystävyys synkannut kun muutenkin täysin erilaisia ihmisiä ja motiivikin näytti olevan enemmän se hengellisyyden herättely kuin ystävyys.

Vähän latisti siinä eikäpä sitä minkäälainen yhteinen ajanvietto enään kintsannut.

Sen jälkeen vielä puskista tuli yksi pariskunta lisää joilta sateli kahvittelukutsuja ynnä muuta. Tästä itselläni oli jo villi veikkaus mistä on kyse niin kohteliaasti ilmoitin ettei nyt tunnu sellaiselta että olisi tarvetta mihinkään ystävyyteen.


Kyllä se vaan tuntui että sieltäpäin oli ihan selvä suunnitelma, mutta kyse ei ollut mistään aidosta ystävyydestä vaikka sellaista niin "rakkauden kera" yritettiin esittää. Mitä enemmän sitä tuli, sitä enemmän mielipahaa tunsin.

Ystävä kun olisin voinut olla ilman että vtmatsku vedetään mukaan

Sitten lähdin lopullisesti ja hyvä niin.

Sen jälkeen nämä molemmat ystäväpariskunnat ovat katselleet vaan kaupoissa "minun läpi" vastaantullessa, eivätkä ole koskaan tervehtineet.