Veljesseura.org

Tiedän tapauksen, jossa veljellä oli kehitysvamma, hyvin lievä sellainen mutta kuitenkin. Srk:n vanhimmilta ei aina herunut ymmärrystä tälle vammalle, sillä kyseinen henkilö kuitenkin oli työelämässä, asui yksin yms. Ihmeteltiin vain kun ei 'poikamies saa enempää aikaiseksi' - aikaa on vaikka lampaat söisi. Voisi olla enemmän kentällä tai vaikka osa-aikainen!
Joskus yritin vähän pitää veljen puolia ja painottaa tätä vamma puolta ja sitä, että kyseisellä henkilöllä voi olla täysi työ selviytyä ihan arjestakin. Mutta kuten sanotaan, 'ei kannata potkia tutkainta vastaan', eli ei paljon ymmärystä herunut - jotkut veljitä tosin ymmärsivät.

Oma juttunsa on sitten se, että srk:ssa veli oli jonkinlaisessa 'hyypiön' asemassa, eli ei ihan liikaa kavereita ollut....masensi sitten mies rukkaa....[ei mennyt ihan OT:ksi]. Totesi joskus, että "noi maailmalliset tuntuu olevan paljo parempii kavereita mulle kun seurakunnan 'ystävät'..."

No mukana sinnittelee edelleen.

Mievaan kirjoitti:Vaitiolo? siis mikä? EI sellasta tunneta, ei ainaskaan omasta kokemuksesta. En tiedä veljien juttelusta, mutta sisaret kyllä juorua, ja pahimmassa tapauksessa porukka rupee karttamaan, vaikka juuri sillon tarvii eniten tukea ja ystäviä ympärille. Sisarilla on myös tapana vähän väritellä stooria ja muutaman mutkan kautta stoori on muuttunut hyvin paljon.

Ajattelinpa ensin, etten osallistu tähän keskusteluun laisinkaan, koska asia on itselleni edelleen jokseenkin kipeä. Sairastuin masennukseen joskus 90-luvun alkupuolella, jolloin olin vielä henkeen ja vereen Jehovan todistaja ja mieheni kuului silloin seurakunnan vanhimmistoon. Vaikka olin/olen alan ammattilaisia, jouduin hakemaan apua pitkään ja monista eri lähteistä: kokeilin mm. vyöhyketerapiaa, hormoonihoitoa ja tietenkin myös perinteistä koululääketiedettä. En jaksanut hyvin töissä, en kotona, en seurakunnassa. Keneltäkään en koenut saavani minkäänlaista tukea saatikka apua. Ei silloin kukaan sisarista kysynyt, kuinka voisi auttaa minua. Toisinaan mietin, missä on se keskinäinen rakkaus, josta meidät pitäisi tuntea Jeesuksen seuraajiksi. Miehestäni ei ollut ymmärtäjäksi: makasin vuositolkulla töideni jälkeen parisänkymme omalla puolella ("äitini kohdussa"). Yhtään ainoaa kertaa mieheni ei tullut edes makuuhuoneemme ovelle kysymään, miten jaksan. Ainut ohje, minkä hän kai oli mielessään kokenut vaimoihmisten pahantuulisuuteen yms. tepsivän, oli se, että vaimoille pitää ostaa kukkia (joskus kukkakimpun saatuani tokaisin ilkikurissani raamatun sanoin, että armoa minä vaadin, enkä uhria).

Mutta ne seuran antamat ohjeet masentuneen ihmisen hoitoon tai auttamiseksi oli yhtä tyhjän kanssa: osallistu Herran työhön yhä enempi, rukoile, tutki enemmän raamattua (=seuran kirjallisuutta) ja blaa-blaa-blaa ja laa-laa-maa. Kenties suurimmaksi painolastiksi koin seuran asettamat vaatimukset "kunnon" Jehovan todistajille. Koin olevani henkisessä ja loputtomassa vankilassa, mistä en tiennyt poispääsytietä.

Minun ei olisi saanut mieheni mukaan edes kokeilla masennuslääkkeitä, ei terapiaa (huomioonottamatta lapsuuteni traumoista) tms.Kaikkeen olisi pitänyt riittää uskonto. Eräskin seurakunnan vanhin sanoi miehestäni, että hän on vanhurskas mies ja minun täytyy ymmärtää hänen vaikeaa lapsuuttaan. Ei kukaan edes kyseenalaistanut, josko minullakin olisi voinut olla vaikea lapsuus. Tuntui kuin vaimojen pitäisi lopuuttomiin asti ymmärtää miestään etenkin, jos hän kuuluu vanhimmistoon.

Tätä kirjoitelmaani kun nyt luen, voin jonkun mielestä vaikuttaa katkeralta, mutta en sitä ole. Suurenmoisen helpotuksen tunsin/tunnen, kun minut erotettiin seurakunnasta (oli harkittu teko). Koen elämäni olevan mallillaan.

Haluan näin pääpiirteissään tuoda noin 20-vuotisen "urani" masennuksesta kärsineenä, että se olisi kenties jollekin toiselle avuksi tai jopa rohkaisuksi. By the way: minulle löytyi eri masennuslääkkeiden kokeilujen jälkeen vasta seitsemäs lääke, joka tehosi.

Noinhan se menee. Itsekin sain muutaman kerran rakkaudellista apua masennuksen vuoksi. Eli minulle nimitettiin auttajaksi veli vanhin, joka sitten raahasi minut joka viikko kentälle.
Yksi harmin aihe lisää muutenkin ankeaan elämään.

Herätti minussa kysymyksen, että miksi, miksi masentunut pitää raahata kenttätyöhön? Ketä se auttaa?
Ovenavaajalle ei hänellä ole henkisesti mitään annettavaa, eikä kenttäily tuota minkäänlaista mielihyvää masentuneelle. Syyllisyystaakka voi kasvaa, kun tuntee olevansa epäkelpo ja aikaansaamaton, siitäkin huolimatta että jotkut kuvittelevat saavansa sillä tavoin Jumalan iloiseksi. Masentuneen tehtävänä tai vastuuna ei ole saada ketään iloiseksi!

Pakotettu hymyily ja kanssakäyminen ventovieraiden kanssa on jo terveellekin ihmisille rasittavaa, joten voin vain kuvitella millaista taistelua se on masentuneelle, ja kuinka kauan siitä kestää toipua "normaaliin" päivärytmiin.

Tuntuu siltä että järjestössä annetaan anteeksi kenttäilyn lopettaminen vasta laitoshoidossa. Jos sielläkään. Ehkä läheisten tulee tällöin tyrkyttää lääkäreille Herätkää!-lehtiä?

Tuntuu siltä että järjestössä annetaan anteeksi kenttäilyn lopettaminen vasta laitoshoidossa. Jos sielläkään. Ehkä läheisten tulee tällöin tyrkyttää lääkäreille Herätkää!-lehtiä?

Itse asiassa ei silloinkaan anneta"lopettaa". Muistan kuule ku ollaan käyty erään todella sairaan( ei oikein pystynyt puhumaan tai edes liikkumaan/nostamaan edes lehteä) mummum luona hoitojodissa kyselemässä "kuulumisia" ja raporttia viime kuulta

Itse näkisin, että raportinkysymis -painostuksella saadaan vain huonoa fiilistä lisää eikä todellakaan mitään apua masennukseen tms.

"On toisaalta hyvä muistaa, että asiantuntijatkaan eivät ole yhtä mieltä siitä, missä normaalin alakuloisuuden ja vakavan masennuksen raja kulkee." Voin vaikka vannoa, että asiantuntijat kyllä tietävät, miten eroavat ja missä menee raja normaalin alakuloisuuden ja vakavan masennuksen välillä. Niiden oireissa on todellakin eroa. Aivan käsittämätöntä tekstiä ! Vastuutonta kirjoittaa tuollaista!!

Vastuutonta kirjoittaa tuollaista!!

Sitähän se on. Kun kukaan ei ota vastuuta kirjoituksista niin voi sanella mitä lystää, kuten on monesti tullut huomattua.

"Toisaalta on hyvä muistaa etteivät hallintoelimen jäsenet ole yhtä mieltä siitä, missä menee raja hienotunteisen huijaamisen ja räikeän paskanpuhumisen välillä." - Kivikko -

Joo.. normaali alakuloisuus kuuluu tosiaan ihan normielämään ( aina joskus) kun taas vakava masennus voi hoitamattomana johtaa kuolemaan. Niillä on tosiaan aivan hirveä ero toisiinsa verraten ja väitän, että mielenterveystoimistoissa työskentelevät tietävät eron näiden kahden välillä. Sitä ei ole vaikea tunnistaa. Jo oireiden laadut eroavat toisistaan. Tuollaisilla kirjoituksilla voidaan saada aivan hirveätä tuhoa aikaan. Tavallaan tuolla ajatuksella vähätellään masennusta ja sillä estetään ihmisä hakeutumasta hoitoon tai ainakin kynnys hakeutua hoitoon on hyvin korkealla.

"On toisaalta hyvä muistaa, että asiantuntijatkaan eivät ole yhtä mieltä siitä, missä normaalin alakuloisuuden ja vakavan masennuksen raja kulkee."
Nuohan ovat kaksi ääripäätä. Eroa on kuin yöllä ja päivällä. Maallikonkin on nuo helppo erottaa saati sitten asiantuntijoiden. Vakava masennus on hengenvaarallinen sairaus. Ei sydäninfraktistakaan kirjoiteta että potilaan "ei ole väärin hakeutua lääkäriin".

Rehellisyyden nimissä on kyllä muistettava että vt-seura on asiallisempiakin kirjoituksia aiheesta tehnyt. Kuitenkin tuo lääkärivastaisuus on rivitodistajien asenteissa aika vahva. Esim. skitsofreniaa sairastavalle ystävälleni suositeltiin homeopatiaa. Pyydän anteeksi tätä yksinäni keskustelua. Aihe on vaan sydäntä lähellä.

Voin kuvitella psykologin ja terapeutin työn voivan olla ajoittain haastavaa fundamentalistin kanssa, varsinkin jos tämä tuo uskonasioita hoitoon mukaan. Tuollaisessa hoidossa kun on tärkeää, että potilas ja hoitaja puhuvat samaa kieltä ja potilas kokee tulevansa ymmärretyksi. Jos potilas ei koe tulevansa ymmärretyksi, niin se voi kääntyä hoitoa vastaan.

p0ter0 kirjoitti:Voin kuvitella psykologin ja terapeutin työn voivan olla ajoittain haastavaa fundamentalistin kanssa, varsinkin jos tämä tuo uskonasioita hoitoon mukaan. Tuollaisessa hoidossa kun on tärkeää, että potilas ja hoitaja puhuvat samaa kieltä ja potilas kokee tulevansa ymmärretyksi. Jos potilas ei koe tulevansa ymmärretyksi, niin se voi kääntyä hoitoa vastaan.

Mikäli puhut kokemuksesta, en kiistä. Normaalisti nämä jutut eivät kuitenkaan ole millään muotoa musta-valkoisia.

p0ter0 kirjoitti:Voin kuvitella psykologin ja terapeutin työn voivan olla ajoittain haastavaa fundamentalistin kanssa, varsinkin jos tämä tuo uskonasioita hoitoon mukaan. Tuollaisessa hoidossa kun on tärkeää, että potilas ja hoitaja puhuvat samaa kieltä ja potilas kokee tulevansa ymmärretyksi. Jos potilas ei koe tulevansa ymmärretyksi, niin se voi kääntyä hoitoa vastaan.

Tämä on epäilemättä pääasiallisen syy Vartiotorni-seuran entiseen kielteiseen ja nykyiseen vähättelevään ohjeistukseen. Ei mielenhallintaan perustuva lahkomeininki yksinkertaisesti kestä käsittelyä ammattilaisen käsissä. Tämä siis mikäli potilas on rehellinen. Ja todella oudoksihan hoito tai terapia menee jos potilas piilottelee uskonnon osuutta pääkoppansa tilassa.

Jaakko Ahvenainen kirjoitti:

p0ter0 kirjoitti:Voin kuvitella psykologin ja terapeutin työn voivan olla ajoittain haastavaa fundamentalistin kanssa, varsinkin jos tämä tuo uskonasioita hoitoon mukaan. Tuollaisessa hoidossa kun on tärkeää, että potilas ja hoitaja puhuvat samaa kieltä ja potilas kokee tulevansa ymmärretyksi. Jos potilas ei koe tulevansa ymmärretyksi, niin se voi kääntyä hoitoa vastaan.

Mikäli puhut kokemuksesta, en kiistä. Normaalisti nämä jutut eivät kuitenkaan ole millään muotoa musta-valkoisia.

Sillä tavalla omasta kokemuksesta, että fundamentalistin kanssa voi olla hankala löytää yhteistä kieltä tietyistä asioista. Toisen käden kokemuksena sain käsityksen hoitotilannetta käytetyn hieman myös todistamiseen. Varmasti haastava tilanne hoitajan kannalta.

p0ter0 kirjoitti:Sillä tavalla omasta kokemuksesta, että fundamentalistin kanssa voi olla hankala löytää yhteistä kieltä tietyistä asioista.

Tämä pitää paikkansa.

Toisen käden kokemuksena sain käsityksen hoitotilannetta käytetyn hieman myös todistamiseen. Varmasti haastava tilanne hoitajan kannalta.

Jokainen hoitotilanne asettaa omat haasteensa. Näitä ei voida rinnastaa, mutta jos hoitotilanteeseen liittyy todistamista, tämä on hyväksyttyä ainoastaan asiakkaan kannalta, ei hoitajan, olkoon kuka hyvänsä. Moinen osoittaa huonoa ammattitaitoa.