toivottavasti ketään ei kotona

[Menneisyyden vanki]

Näinhän sitä tuli ajateltua useimmiten. Pelko oli läsnä koko ajan josko johonkin koulukaveriin törmää kentällä. Voi sitä häpeän määrää kun näin tapahtui. Olin rankasti koulukiusattu todistajuuden tähden ja se on jättänyt jälkensä.

Parhaita kenttäkokemuksia oli uusintakäyntipaikat jonne vietiin lehdet ja juteltiin myös ihan niitä näitä, kahviteltiin jne. Jälkeenpäin ajatellen uusintakäytipaikat olivat seuraa kaipaavia yksineläjiä ja vanhuksia. Yhtään en tutkistelua en ole pitänyt. Taakkani ei ole niin raskas kun tiedän etten ole ketään "totuuteen" johdattanut.

[Jaakob]

Joo, muistan kyllä miten esim. kerrostaloissa vuoroteltiin kenttäkaverin kanssa ovikellojen soitoissa ja aina tuntui yhtä huojentavalta kun omalla vuorolla ei ovea avattu.