Veljesseura.org

Ja erokirjeen laittamisen jälkeen vasta alkoi todellinen henkinen työnteko lahkosta irtaantumiseksi, vaikka toki olin jo tutkinut asioita ennen erokirjeen laittamistakin. Eron jälkeen siis alkoi uuden elämän luominen ja ihan alusta. Sitä tavallaan piti syntyä uudelleen. Päivääkään en kadu, vaikka toki välillä on ollut jaksoja, että on ajatellut mitäs jos sittenkin palaisin- ajatuksia. Tällaisia ajatuksia on käväissyt mielessä, kun elämässä on ollut yksinäisyyttä. Sen olen nyt jotenkin erityisesti huomannut, että uskonto antoi kyllä turvallisuuden tunteen, mikä on tosi tärkeää noin elämässä yleensäkin. Hassua näin jälkikäteen ajateltuna ja kauempaa asioita katselleena. Eihän se pohjimmiltaan mikään turvallinen yhteisö ollut. Jollakin tavalla sitä kuitenkin koki turvaa sen yhteisön keskellä ja paljonhan jehovantodistajissa vietetään aikaa yhdessä ja ihan hyviäkin yhteisiä hetkiä on ollut.

Onko muilla ollut tällaisia mitäs jos sittenkin palaisin- hetkiä?

mymmeli kirjoitti: Onko muilla ollut tällaisia mitäs jos sittenkin palaisin- hetkiä?

Sellaisia minulla ei ole ollut eikä takuulla enää tulekaan, mutta hitaan irtautumisprosessin aikana oli kyllä vuosien ajan useita "Mitä jos tämä on sittenkin totuus?" -hetkiä. Jostain syystä useimmat niistä aiheutuivat "uskottavan oloisista lähteistä" kuulemistani enkeli- ja demonikokemuksista, ei siis mistään edes päällisin puolin rationaalisesta. Myös Harmagedonin läheisyydellä pelottelu aiheutti satunnaisesti voimakkaita tunnereaktioita.

Vähitellen kaikki tällainen sitten vain otti oman paikkansa kaiken muun järkeni hylkäämän jehovapaskan seassa.

Hei Weathertop!

Kiitos vastuksestasi. No jotain tuonsuuntaista tarkoitinkin kuin " mitä jos tämä onkin totuus"- hetkiä. Sen koin itse tosi raskaana kun noin kymmenen vuoden ajan eroamisen jälkeen tuli niitä mitäs jos sittenkin palaisin- ajatuksia, vaikka ei tosiaan ollut aikomusta palata. Se oli tosi repivää. Hengellinen etsimiseni oli aika kovaakin ja juttelin jopa pappien kanssa asioista. Yksi pappi tarjoutui tutkimaan raamattua kanssani, mutta en sitten aloittanut tutkimista. Raamatun sain häneltä ja on se vieläkin jossain kirjahyllyn pohjilla. Ei tulisi silti mieleenkään haluta tutkia raamattua tuon papin kanssa. Sen olen jotenkin itseni kanssa pohtinut, että haluan pysyä kaukana uskonnoista ja uskonnot tuntuvat ahdistavilta.Tuo mitäs jos sittenkin palaan takaisin järjestöön- ajatuksen kanssa kamppailu tuntuu näin jälkeenpäin ajateltuna johtuvan siitä, että uskonnon vaikutus on ollut niin syvä kun olen siihen kuitenkin lapsesta asti kasvanut ja se on vaikuttanut niin monella elämän alueella.

Kun kontrolli on sitä luokkaa, mitä se todistajilla on, voidaan todeta, että uskonto osittain luo sitä turvattomuutta, mihin se myös ratkaisua tarjoaa. Vähän kuin parittaja prostituoiduilleen. Erityisesti jos lapsesta lähtien on kasvanut mukana.

Moni asia josta uskonto luo mörön ei sitä ole.

J Hepatiitti, mielenkiintoisen näkökulman toit esille. Sen verran vielä kysyn selvennykseksi, että tarkoititko asian niin, että luomalla maailmasta pahan paikan uskonto tekee itsestään ikäänkuin turvan pahaa maailmaa vastaan?

Itse olen samaa mieltä siinä, että jehovantodistajuus demonisoi lähes kaiken ympärillään olevan ulkopuolisen. Turvattomuuden tunteeseen olen törmännyt tässä nykyisessä elämässäni ja kun se on noussut pintaan niin olen joskus, varsinkin vielä tästä joitain vuosia taaksepäin, ajatellut paluuta takaisin jehovan todistajaksi. Olenkin tässä miettinyt itsekseni, että mistä se johtuu ja tullut siihen ajatukseen, että olen vain niin vahvasti kasvanut jt-opissa, että suhde jumalaan turvana on ajoittain vieläkin läsnä psyykessäni. Todella hassua tässä on se, että en edes usko koko jumalaan ja juurikin tästä syystä erosin jehovan todistajista.olen tosiaan syntynyt jehovan todistajaksi.

mymmeli kirjoitti:J Hepatiitti, mielenkiintoisen näkökulman toit esille. Sen verran vielä kysyn selvennykseksi, että tarkoititko asian niin, että luomalla maailmasta pahan paikan uskonto tekee itsestään ikäänkuin turvan pahaa maailmaa vastaan?

Itse olen samaa mieltä siinä, että jehovantodistajuus demonisoi lähes kaiken ympärillään olevan ulkopuolisen. Turvattomuuden tunteeseen olen törmännyt tässä nykyisessä elämässäni ja kun se on noussut pintaan niin olen joskus, varsinkin vielä tästä joitain vuosia taaksepäin, ajatellut paluuta takaisin jehovan todistajaksi. Olenkin tässä miettinyt itsekseni, että mistä se johtuu ja tullut siihen ajatukseen, että olen vain niin vahvasti kasvanut jt-opissa, että suhde jumalaan turvana on ajoittain vieläkin läsnä psyykessäni. Todella hassua tässä on se, että en edes usko koko jumalaan ja juurikin tästä syystä erosin jehovan todistajista.olen tosiaan syntynyt jehovan todistajaksi.

JT-indoktrinointi tuppaa jättämään jälkeensä asioita tietoista ja rationaalista tasoa syvemmälle. Moni onkin joutunut purkamaan niitä yhdessä terapeutin kanssa.

Minulle on ollut ja on edelleen vaikeinta tulevaisuuden suunnittelu. Erottamisestani on jo yli 27 vuotta, mutta minulla on edelleen vaikeuksia suunnitella tulevaisuuttani. Yleensä ajaudun kaikkeen. Tietoisuus siitä helpottaa suunnittelua.

Minä olin hyvin intomielinen jo lapsena. Menin kasteelle 8-vuotiaana lähdin silloin Pudasjärvelle loma-ajan tienraivaajaksi.

Vuonna 1975 tilanteeni oli erilainen moneen muuhun verrattuna. Isoäitini, joka kastettiin vuonna 1930, pyhhitteli vuoden 1975 hypetystä. Sukumme oli hiukan eri linjalla ko vuodesta kuin monet muut. Silti lapsuuden kestänyt lopun odotus jätti jälkensä. Eniten se on mielestäni näkynyt kyvyttömyytenä tulevaisuuden suunnittelussa.

Minäkään en pysty suunnittelemaan tulevaisuutta. Uskoin pitkään, ettå Harmagedon on aivan nurkan takana enkä ole riittävän hyvä selviytyäkseni siitä hengissä. Usko Harmagedoniin katosi jo kauan sitten, mutta vieläkin se, etten ole muutaman kuukauden päästä hengissä, tuntuu suorastaan itsestäänselvyydeltä. Siksi olen täysin kykenemätön tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia tai hoitamaan esimerkiksi talouttani tulevaisuutta silmällä pitäen.

Joo, itselläni taas on ollut elämänasenteessa opettelua niin, että ei näe tätä nykyistä elämää välivaiheena mihinkään. Itse olin aika pitkäänkin eroamiseni jälkeen jotenkin löysä suunnittelemaan elämääni ja nyt olen alkanutkin toteuttamaan unelmiani ja haaveitani. Se on vaan niin syvällä se jehovan todistajien maailmankuva. Vakava sairastuminen opetti myös paljon ja ymmärsin ajan rajallisuuden ihan konkreettisesti.

Minun kohdallani hankalin asia on ehkä katkeruus. Katkeruus siitä, että meni niin monta vuotta hukkaan järjestössä. Katkeruus siitä, että entinen paras ystäväni haikailee erotettuna takaisin seurakuntaan. Katkeruus siitä, että en pysty ikinä luottamaan siihen, että minkäänlaista jumalaa on olemassa. Läheisiä rakkaita on menehtynyt ja nyt en voi uskoa mihinkään. Olen katkera siitä että JT usko teki minusta ateistin. Katkeruus siitä, että Jt usko on pilannut ja tulee ihan turhaan pilaamaan niin monen ihmisen elämän ja aiheuttaa ihmissuhdeongelmia.

Minä kirjoitti:Minun kohdallani hankalin asia on ehkä katkeruus. Katkeruus siitä, että meni niin monta vuotta hukkaan järjestössä. Katkeruus siitä, että entinen paras ystäväni haikailee erotettuna takaisin seurakuntaan. Katkeruus siitä, että en pysty ikinä luottamaan siihen, että minkäänlaista jumalaa on olemassa. Läheisiä rakkaita on menehtynyt ja nyt en voi uskoa mihinkään. Olen katkera siitä että JT usko teki minusta ateistin. Katkeruus siitä, että Jt usko on pilannut ja tulee ihan turhaan pilaamaan niin monen ihmisen elämän ja aiheuttaa ihmissuhdeongelmia.

Tunnistan itsestänikin katkeruuden hukkaan heitetyistä vuosista ja mahdollisuuksista, äitini kuolemasta (kieltäytyi verestä) sekä siitä, että ainoa elossa oleva perheenjäsen karttaa nykyään. Jumalaan uskomisesta eroon pääseminen oli minulle kuitenkin helpotus, kuin painajaisesta heräämistä. Olinhan sekä JT-teologian että Raamatun johdosta alkanut nähdä Jumalan ilkeänä, kieroutuneena, irvokkaana, epäoikeudenmukaisena, pikkumaisena, verenhimoisena, arvaamattomana, narsistisena ja sadistisena hirviönä.

Oletko varma, että kaipaat jonkinlaista jumalaa elämääsi, vai olisiko jumalauskon jälkeensä jättämä aukko täytettävissä jollain muulla? Oletko esimerkiksi kokeillut lukea filosofiaa? Jos uskonnollinen tai hengellinen sisältö on juuri sitä, mitä koet tarvitsevasi, kannattaa ehkä etsiä tietoa siitä, mihin muut uskovat (jos et ole näin jo tehnyt). Jotkut ovat näin toimimalla löytäneet jotain, joka resonoi heidän sisimpänsä kanssa ja on juuri heille "se juttu". Jotkut ovat lopulta luoneet ihan oman maailmankatsomuksensa tai päätyneet siihen, että "se juttu" on etsintä itsessään. Mutta ehdottomia totuuksia näistä asioista on tietenkin turha hakea. Itse pidän sitä arvokkaana opetuksena, josta olen suorastaan kiitollinen Jehovan todistajille.

Kuten taisi tulla jo mainittuakin, ihmisellä on hyvä olla jotain, mihin uskoa (eikä sen tarvitse olla mitään yliluonnollista). Itsellenikin uskominen on vaikeaa, koska en kyennyt lopettamaan kyseenalaistamista jehovajuttuihin. Kun tarpeeksi pitkälle mennään, voidaan jopa esittää aika pätevä argumentti sen puolesta, että tietoisuus ja vapaa tahto ovat harhaa. Välillä uskon johonkin, välillä en. Ison osan ajasta olen jossain välimaastossa. Usein tunnen luisuvani kohti täyttä nihilismiä. Mutta silti olen yhä helpottunut siitä, ettei sitä Raamatun hirviötä ole olemassa eikä kenenkään tarvitse elää ikuisesti sen armoilla.

Yksilötasolla elämälle antaa merkityksen tunne. Ilman tunnetta on aika sama onko esimerkiksi jumalaa olemassa. Nykyään en tarvitse muuta motiivia omalle olemassaololle. Utelias olen kyllä kaikenlaisia asioita kohtaan, enkä tässä nyt julista mitään olemassaolon autuuttakaan.

Mulle kovin kokemus oli vuotta 1975 edeltänyt monotus kun olin töissä ulkomailla ilman ketään asiaa ymmärtävää juttukaveria. Pari viikkoa itkeskelin salaa tuota lähestymässä ollutta ennenaikaista kuolemaani ja sitten asia tasaantui noin 25-vuotiseksi paluuajatukseksi, joka sitten taas pariin viikkoon pakattuna olisikin ollut monin verroin rankempi kokemus. Minusta kertarysäys olisi ollut parempi kuin ainainen kitinä, mutta ei ollut älliä etsiä tietoa.

Netin ilmaantumisen myötä olenkin saanut elää normaalia, luonnollista kuolemaa edeltävää elämää. Ja kuten Weathertop esitti, niin ei uskomisessa mitään vikaa ole. Itse uskon nykyään ilman epäilyksen häivääkään esimerkiksi Ohmin lakiin sekä Kirchoffin virta- ja jännitelakeihin.

Sen jälkeen tuli mm 9kk työttömyys, asunnottomana, ilman mitään sosiaaliavustuksia. Mut, ihan mukavaa aikaa oli sekin, joten ei valittamista.

Kyllä se itselle kovin juttu tosiaan on ollut tuo uskonnon syvälle juurtuneesta kontrollista irti pääseminen ja oman heikon itsetunnon vahvistaminen. Itsetunnon eteen on joutunut tekemään paljon työtä ja se on vienyt voimia.

Kuten weathertop tuossa jo muutamaan kertaan mainitsikin niin mielestäni on tärkeää myös uskoa johonkin. Lisäksi oman olemassaolon pohdinta on tärkeää. Mikä tarkoitus minun elämälläni on? MItä haluan elämältäni? Noita pidän tärkeinä kysymyksinä. Jehovan todistajista ero jätti ison aukon maailmankuvaan, joka on pitänyt täyttää uusilla ajatuksilla. Onhan se silti mahtavaa kun voi luoda ihan oman maailmankuvan.

Juuri tuo j hepatiitin mainitsema tunne on myös se mun juttu. MIkä tuntuu sopivalta jne. Uskon siihen mikä tuntuu parhaalta. Weathertop sanoi myös hyvin jossain viestissä, että maailmankuvan rakentuminen voi olla koko elämän mittainen seikkailu.

Itse olen ajatellut niin, että en tee ainakaan tällä hetkellä mitään sillä ajatuksella, että onko jumalaa vai ei. Sillä ei ole omassa elämässäni mitään merkitystä. En koe tarvitsevani jumalaa enkä seurakuntaa. Jehovantodistajien fundamentalismi sai aikaan sen, että suorastaan pelkään uskontoja. Näen ne vallankäytön keskiöinä.