Mitä uskonto tuottaa?

[sinner74]

Ei ole pakko antaa uskontoa tai aatetta, mutta voisiko sekin olla jo sinällään aate tai jopa uskonto, että ei anna mitään uskontoa tai aatetta? Kuka oikeasti voi väittää, että joku opettaa tai kasvattaa lapsiaan ilman minkäänlaisia vaikutteita mistään?

Tämä on erittäin hyvä ja mielenkiintoinen kysymys, joka esimerkiksi omalla kohdallani aktivoituu tässä muutaman vuoden kuluessa kun lapseni oppii näistä asioista jotain tajuamaan...joten hyviä ehdotuksia otetaan auliisti vastaan.

Tällä hetkellä ajattelen niin, että selviän jotenkin siihen asti kun lapsukaiseni menee kouluun, en aio nostaa elämänkatsomuksellisia kysymyksiä esiin omasta aloitteestani. Koulussa lapsukaiseni adaptoituu muiden mukana perisuomalaiseen luterilaiseen uskontokasvatukseen, sikäli kun se on vielä peruskoulussa tapana. Sen seurauksena ehkä voi tulla joitain kivuliaita kysymyksiä...ajattelin selvittää ne taktiikalla "jotkut ajattelevat niin, toiset näin". Sitten loppuukin hyvät ajatukset...

Omassa ympäristössäni tekemieni havaintojen mukaan perinteinen suomalainen luterilaisuuskasvatus jättää aika vähän jälkiä ihmisen persoonallisuuteen. Lapset tajuavat jo melko varhaisessa vaiheessa mikä ristiriita on uskonnon vaatimusten ja käytännön (vanhempien) elämän välillä. Lapset osaavat jo varhaisessa vaiheessa pitää uskonasiat ja oikean elämän eri lokeroissa.

Ja kun kuvioon ei liity painostusta missään muodossa, voin varsin luottavaisesti jättää lapseni yhteiskunnan huomaan koulutuksen osalta. Vai voinko?

[Witless]

Oikeus on toki kasvattaa vaikkapa Timo T.A. Mikkosen tyyliin. Vanhemmat ovat suhteessaan lapseen täysin ylivoimaisessa asemassa. Mutta onko se mielestäsi oikein?

Kuka meistä voi sanoa, mikä on oikein tai mikä väärin? Jokainen vanhempi kasvattaa lapsiaan parhaaksi katsomallaan tavalla ja rikoksen tapahtuessa, jos siitä jää kiinni, oikeusasteet ratkaisevat yhteiskunnalllisesti, kuka saa rangaistuksen kuka ei.

Näin tekee. Toivoa vain sopii että vanhemmalla on a) tietoa b) järkeä päässään kasvattaessaan. En mielelläni lähtisi kuitenkaan mittaamaan oikeaa ja väärää lastenkasvatuksessa juridiikalla, koska jos ollaan oikeusistuimessa niin sitten puhutaan jo todella törkeistä rikoksista. (Vaikka ajan henki kyllä näyttäisi olevan mittauttaa oikeaa ja väärää siellä, Jari Sarasvuokin vastasi toimittajan kysymykseen pörssiyhtiöönsä liittyvistä valheistaan toteamalla "en ole valehdellut, sehän olisi rikos.") Moraalinen vääryys ja oikeusasteet ovat aika kaukana toisistaan, ainakin näinä aikoina.

En lähtisi spekuloimaan millainen "Ainoa Oikea Kasvatustapa" on ja ottamaan niiltä lapset pois, jotka AOK-kaavaan sovellu. Sehän kuulostaa miltei Pohjois-Korealaiselta. Tosin et sanonukkaan, että sellaisilta pitäisi ottaa lapset pois, mutta moraalinen tuominta yhdeltä taholta voisi johtaa sellaisiin vaatimuksiin ja jonkun mielestä sellaisella ei saisi olla lapsia (oma spekulointi).

En minäkään lähtisi. Timo T.A. tosin voisi lähteä.

Maailma nyt sattuu vain olemaan epäoikeudenmukainen paikka. Silläkään en tarkoita silti sitä, että hyväksyn epäoikeudenmukaisuuden, vaan toimin täysin asioissa oman moraalin pohjalta, joka sekin saattaa olla kyseenalainen - ja saadaan kyseenalaistaa.

Vanhempien ja lasten suhteessa lainaisin vanhaa sanontaa: "Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla".

Ei ole pakko antaa uskontoa tai aatetta, mutta voisiko sekin olla jo sinällään aate tai jopa uskonto, että ei anna mitään uskontoa tai aatetta?

Kiitän korjauksesta. Arkijärjellä sanoisin että ei voisi. Jos kertoo lapselleen parhaan kykynsä mukaan mitä erilaisia käsityksiä erinäisistä asioista ihmiskunta pitää sisällään ja antaa hänen itse päättää mikä kuulostaa järkevältä, ei, se ei ole aate tai uskonto.

Kuka oikeasti voi väittää, että joku opettaa tai kasvattaa lapsiaan ilman minkäänlaisia vaikutteita mistään?

Ei kukaan. Olet mielestäni asian ytimessä. Arvoja ja arvostuksia jokainen välittää lapselleen. Ja vähintään rivien välissä myös omia mielipiteitään. Mutta mielestäni tässä ollaan kaukana siitä että syöttää lapselle valmiin uskonnon tai aatteen. Vrt. Jehovan todistajat tai sosialismi. Mitä jos vaikka uskaltaisi sanoa lapselleen: "Minä luulen että asia on näin, mutta saatan olla väärässä."? Vastoin yllättävän yleistä vanhaa suomalaista käsitystä isän tai äidin ei tarvitse yrittää esittää lapselleen kaikkitietävää jumalaa. Ja vaikka esittäisivät, lapset kyllä tajuavat pian että he eivät sitä ole.

[Arskavain]

[quote][/Tämä on erittäin hyvä ja mielenkiintoinen kysymys, joka esimerkiksi omalla kohdallani aktivoituu tässä muutaman vuoden kuluessa kun lapseni oppii näistä asioista jotain tajuamaan...joten hyviä ehdotuksia otetaan auliisti vastaan.

Tällä hetkellä ajattelen niin, että selviän jotenkin siihen asti kun lapsukaiseni menee kouluun, en aio nostaa elämänkatsomuksellisia kysymyksiä esiin omasta aloitteestani. Koulussa lapsukaiseni adaptoituu muiden mukana perisuomalaiseen luterilaiseen uskontokasvatukseen, sikäli kun se on vielä peruskoulussa tapana. Sen seurauksena ehkä voi tulla joitain kivuliaita kysymyksiä...ajattelin selvittää ne taktiikalla "jotkut ajattelevat niin, toiset näin". Sitten loppuukin hyvät ajatukset...

Omassa ympäristössäni tekemieni havaintojen mukaan perinteinen suomalainen luterilaisuuskasvatus jättää aika vähän jälkiä ihmisen persoonallisuuteen. Lapset tajuavat jo melko varhaisessa vaiheessa mikä ristiriita on uskonnon vaatimusten ja käytännön (vanhempien) elämän välillä. Lapset osaavat jo varhaisessa vaiheessa pitää uskonasiat ja oikean elämän eri lokeroissa.

Ja kun kuvioon ei liity painostusta missään muodossa, voin varsin luottavaisesti jättää lapseni yhteiskunnan huomaan koulutuksen osalta. Vai voinko?quote]

Jehovan todistajana olin jossain määrin tiukka ja vihainen kasvattaja. Olin hieman surullinen, kun teini-ikäinen tyttöni kertoi, että hän ei ole enää jehovantodistaja, tosin ei häntä kastettukkaan koskaan. Poikien kanssa ei minkäänlaisia ongelmia. Odotin ainoastaan, että nuorimmat poikani edes vastaisivat joskus kokouksissa ja ilmottautuisivat puhekouluun....se olisi tavallaan mainosta omasta erinomaisuudestani ja halustani edistyä.

Kiihkeipänä jt aikanani 90- luvulla pidin lapsilleni tutkistelua ja tenttailin heitä ja valmistin voittamaan muut tiedossa ja väittelyissä - toimin vilpittömästi ja luulin juurruttavani heihin totuutta. En voinut kuvitellakkaan olevani väärässä. Jotenkin toiminnallani loin itse tietynlaista ahdistavaa ilmapiiriä ympärilleni.

Tosin lapseni ovat oikeita arvioimaan, miten olen onnistunut, mutta tällähaavaa tuntuu, että heille ei ole ollut haittaa jehovantodistaja menneisyydestään, vaikkakin vain vanhin poikani ehti kasteelle, eikä häntä ole koskaan erotettu, vaikka kokousissa ei käykkään eikä ole toiminnassa millään tavoin. Minun lapseni (vanhin 25 ja nuorin 16) tuntuvat jopa henkisesti vahvemmilta, koska ovat nähneet "kolikon molemmat puolet".

Jaamme miltei mielipiteemme, koska hekään eivät halunneet uskonnon opetusta koulussa, vaikka luulen sen johtuvan muista kuin uskonnollisista syistä. Juttelemme hyvin harvoin uskonnosta, paitsi tyttäreni luona todistajat ramppaavat ja hän kertoo ja jutteleekin todistajien kanssa, vaikka ei ole paljastanutkaan taustaansa. Naureskelemme joskus yhdessä todistajien pakonomaista käyttäytymistä kuten joskus poikieni kanssakin.

Huomaan nyt, että olin liian tiukka ja lapset olivat minulle jossain määrin oman egon mainoskyltti. On ihanaa nähdä lasten kehittyvän omina itsenään ilman pakonomaista tarvetta vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä ja kun huomaa, miten tasapainoisia heistä on tullut ihan normaalilla rakkaudella josta puuttuu kaikenlainen painostus ja kunnioitus myös heidän mielipiteitään kohtaan on saanut minut ainakin tähän asti olemaan todella ylpeä viisaista lapsistani.

[sinner74]

Huomaan nyt, että olin liian tiukka ja lapset olivat minulle jossain määrin oman egon mainoskyltti. On ihanaa nähdä lasten kehittyvän omina itsenään ilman pakonomaista tarvetta vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä ja kun huomaa, miten tasapainoisia heistä on tullut ihan normaalilla rakkaudella josta puuttuu kaikenlainen painostus ja kunnioitus myös heidän mielipiteitään kohtaan on saanut minut ainakin tähän asti olemaan todella ylpeä viisaista lapsistani.

Tuo on minunkin tavoite, että huolimatta minusta, lapsestani kasvaa normaali ja itseään arvostava ihminen. Jos sen havaitsen, olen tyytyväinen, huolimatta siitä mitä valintoja lapseni sittemmin tekee.

Ja huomaan Arska että olet myös ollut inhimillinen siitä huolimatta että olet ollut vakaumuksellinen...kyllä lapset sitä aina muistavat myöhemmässä elämässään arvostaa.

[Witless]

Jehovan todistajana olin jossain määrin tiukka ja vihainen kasvattaja.

Aika monet Jehovan todistajat ja muutkin ääriliikkeiden edustajat tuntuvat sellaisia olevan. Kun tätä "pahaa maailmaa" (ja faktoja) vastaan ei oikein muulla tyylillä voi taistella. Luulen että olin itsekin vähän sellainen, onneksi havahtuminen todellisuuteen = eroaminen tapahtui kuitenkin kun lapset olivat vasta koulun alussa. Seurauksena oli siitä huolimatta heille selvästi jonkinlaisia traumoja. Toisen polven Jehovan todistajana kuitenkin sanoisin että parempi myöhään kuin ei milloinkaan, "Jehovan todistajat" -niminen sekopäisyys on ainakin tässä sukuhaarassa nyt lopetettu.

[Jaakko Ahvenainen]

Tämä on erittäin hyvä ja mielenkiintoinen kysymys, joka esimerkiksi omalla kohdallani aktivoituu tässä muutaman vuoden kuluessa kun lapseni oppii näistä asioista jotain tajuamaan...

En tosin ole mikään neuvomaan, mutta omalta kohdaltani en painostanut lapsiani mihinkään suuntaan. Tosin vanhin lapsistani toimi aikoinaan kehitysvammaisten rippileirillä ulkopuolisten arvostelemana hyvinkin ansiokkaasti, saaden siitä tehtävän edellyttämän rahallisen korvauksen. Sittemmin itse varsinaisen rippikoulun käytyään ja ns. "isoiseksi" hakeutuessaan, potkaistiin yli laidan.

Näet 12 vrk:n työ kehitysvammaisten hyvin intensiivisellä rippileirillä ei täyttänyt vaatimustasoa, enkä minä puolestani työni vuoksi voinut poikaani "isoiskursseille" rahdata, mikä kurssi sinänsä oli huomattavasti kehitysvammaisten rippikouluavustajan tehtäviin ja vastuisiin nähden heppoisempi. Tällaista sopii toki odottaakin. On perkeleellistä ollut tämä seurakunnan(evl) työ suurimmalta osin kaiken kaikkiaan omalta, lasteni ja perheeni osalta, mutta jostakin sitä leipää piti repiä, joskin seurakuntalaisiin nähden fasadin tuli näyttää hyvältä. -ja oliko tässä mitään uutta!

Juniorini kanssa jouduin keskustelemaan raskaasta hevistä ja jonkun kappaleen suomennettuani, kysäisin: "Tätäkö tosissaan haluat?", mihin juniori tokaisi: "Mutta enhän minä sanoja ymmärtänyt". Tähän keskustelu jäi, mutta tietyt fanikuvat seinältään ihan oma-aloitteisesti poisti. En painostanut - oma oli valintansa. Eikä tässä mitään: mikäli joku aikuinen tykkää raskaasta rockista - siitä vaan, minun puolestani. Alaikäisten kanssa on hieman toinen juttu, en näet ole "A.S. Neilin" -siis vapaan kasvatuksen kannattaja (ks. Summerhill), mutta en myöskään mikään lasteni orjuuttaja. Tietyt rajat tulee olla -ja niiden puitteissa saa temmeltää.

Joka tapauksessa: Tapahtukoon lapsillesi kaikkea sitä kivaa, mitä he itse haluavat valita (toki yhteisesti keskustellen, näihän paras tulos saavutetaan puolin ja toisin).