Elämä piti opetella kokonaisuudessaan uudelleen todistajista lähdön jälkeen, ystävänä, työntekijänä, naisena. Vasta nyt pikkuhiljaa ehkä pala palalta alkaa oivaltaa, miten omaa elämäänsä haluaa elää ja millainen on ihmisenä sekä naisena.
Kun lähdin todistajista, kävelin ensin varovaisesti eteenpäin joka suhteessa. Koin astelevani säröisen lasin päällä, joka saattoi räsähtää rikki milloin tahansa. Epäilin jokaista ihmistä ja heidän tarkoitusperiään. Naisena olemisen rooli oli todellista taiteilua, ajattelin että miehet maailmassa eivät arvosta naisia oikein. Olin niin hämilläni ja sekaisin, että narsismia sairastavan "supermaskuliinisen" miehen oli äärimmäisen helppo napata minut "siipiensä suojaan" kuten hän itse asian esitti. Tilanteeni muuttui eri tavalla raastavaksi, ex-mieheni käytti taitavasti hyväkseen huonoa omaatuntoani jota koin sen johdosta että olin todistajat jättänyt. Silloin kun hän koki sen sopivaksi, kommentit: "noinko esimerkillinen vaimo käyttäytyy jne.." olivat varsin oivallisia aseita. Ilman pyhää henkeä, ilman järjestön tukea, ilman yli-inhimillistä voimaa lopulta pääsin kuin pääsinkin irti tuosta helvetillisestä suhteesta ja 150 kiloisesta väkivaltaisesta bodari-Mikki Hiirestä.
Mutta epätasapainoilu jatkui. Olin täynnä vapautumisen riemua kun pääsin vihdoinkin omilleni. Se että huomasin päässeeni irti yksin, omassa voimassani sekä todistajista että sairaasta parisuhteesta vääristi mielikuvaani itsepäättämisoikeudesta ja myös naisena olemisesta. Minusta, esimerkillisestä tienraivaajasiskosta tuli v****mainen vamppi joka teki mitä huvitti, muiden tunteista välittämättä ja täysin itsekkäät tarkoitusperät olivat etusijalla. Mutta aika pian huomasin että olin loppuun kulunut ja edelleen hukassa.
Ajattelin, että tulevaisuuteni on täysin tyhjä ja tarkoitukseton enkä löydä ikinä puuttuvia palasia, saatikka saa niitä kohdalleen.
Tapasin nykyisen mieheni ja hänen kauttaan, sekä oman hitaan henkisen kasvamisen ja asioiden pohtimisen kautta olen saanut muutamasta palasesta jo ainakin kiinni. Välillä silti huomaan parisuhteessa itsekkäästi ajattelevani: hetkinen, olen heikompi astia ja minua tulee kohdella sen mukaan. Tai toisaalta huomaan puolustavani omia oikeuksiani idioottimaisen voimakkaasti. Huomaan myös jakavani helposti vastakkaisen sukupuolen muutamaan standardisoituun leriin: sovinistipaskiaiset, tai vässykät. Uskon, että tähän on vaikuttanut kummallinen isäsuhteeni ja hänen kykenetättömyytensä isyyteen sekä sitten pukumiehet, jotka leikkivät isääni ja ohjeistivat minua "isällisesti" mistään kuitenkaan mitään tietämättä. Suhtautumiseni miehiin on lapsuudestani asti ollut omituiselle, teennäiselle ja huteralle pohjalle rakennettu, mistä syystä päädyin myös mainitsemaani parisuhdehelvettiin.
Olen kuitenkin oikealla tiellä. Uskoakseni mieheni myös rakastaa minua oikeasti naisena, eikä heikkona astiana. Ja tuntuu siltä että minäkin alan pikku hiljaa oivaltamaan, että maailma on pullollaan ihania ihmisiä joiden tunteminen on rikkaus ja ystävyys on kallisarvoista ja aitoa. Ja joista yllättävää kyllä moni on miehiä jotka kuuluvat ihan muihin leireihin kuin yllä mainitsin.
silitettäväkseen ottanut,
