Kokemukseni ovat samanalisia mitä Carrie81 ja loikkarisusi kuvaa. Jt-lapsuus oli rankkaa aikaa jonka seuraksia kannetaan hautaan saakka. Riittämättömyyden tunne on jäänyt päälle. Pelot hallitsi elämää pikkulapsena ja vielä aikuisenakin.
Olinko aidosti mukana, pienenä kyllä kun olin kuullut vain Totuutta. Lapsilla on taipumus uskoa ja luottaa vanhempiinsa ja kun uskonto on vahvasti läsnä jokaisessa päivässä mieli muokkautuu väkisin todistajuuteen. Todistajaperheessä kasvanut kasvaa umpiossa. Jo toisenlainen ajattelu on synti ja pelkäsin tekeväni rikoksen Pyhää Henkeä vastaan joka on anteeksiantamatonta. Epäily alkoi heräämään vasta nuorena aikuisena. Sisäisesti kapinoin jo lapsena, kokoukset eivät kiinnostaneet, kenttäily oli ajoittain todella vastenmielistä.
Tein minimin kuin robotti. Todistajuus oli suorittamista, kolme kertaa viikossa kokoukset, kenttäily, kotitutkistelu, Vartiotornin alleviivaus.
Opin kaksinaamaisuuteen, piti esittää roolia täyttääkseen odotukset vaikka sisällä kuohui. Pelkäsin että tulen kuolemaan pian Harmagedonissa ja minkä surun tuottaisin vanhemmille ja perheelleni. Harmagedonin pelko varjosti lapsuuttani. Ukkosenilmalla rukoilin Jumalaa että pelastuisin kun luulin että just nyt se Harmagedon alkoi. Seurailin taivaalta merkkejä, pilvien muotoja josko niissä olisi jokin viesti Jumalalta.
Jossain vaiheessa aloin ajatella niin että Jumala on kyllä totta samoin Jeesus mutta toimintatavat tässä uskonnossa ei ole ihan kohdallaan. Sisäinen oikeudentuntoni ei hyväksynyt Seuran toimintamalleja. Todistajuus oli kuormitettu "perinnäissäännöillä". Minun olisi pitänyt olla iloinen Totuudesta mutten kuitenkenkaan ollut. Kokouksissa ja konventeissa ei näy aitoa iloa Totuudesta. Ilonpilkahdukset tulee ystävien näkemisestä. Kollektiivinen omahyväisyys ja tietynlainen ylenmyyden tunto leimaa vahvasti jäseniä.
Olin aivopesty ja manipuloitu enkä tajunnut sitä järjestössä ollessani. Ulkopuolelta näkee asiat paremmin ja toisin silmin.
Koen todistajat uskonnon uhreiksi vaikkeivat he sitä itse tajua tai uskalla tunnustaa. Osa heistä uskoo aidosti asiaan ja en heitä voi siitä syyttää. Kannatan uskonnonvapautta. Siitä olen surullinen, ettei ex-Jt saa samaa oikeutta ilman sanktioita.
loikkarisusi kirjoitti:Carrie81 kirjoitti:Lapsena uskoin todellakin että Jt:lla on totuus. Vihasin kuitenkin koko asiaa ( salilla ramppaamista, pakkotutkistelua, pakkokenttäilyä, maailmanloppua, painostusta jne. ) Tunsin huonoa omaatuntoa siitä että en jaksanut olla innoissani kyseisestä touhusta ja pelkäsin todella kuolevani harmagedonissa. Maailmanlopun ja demonien pelko oli jokapäiväistä ja näin jatkuvasti painajaisia niistä. Ajattelin että minussa on jotain vikaa kun ole iloinen "totuudesta". --
Elin siis jatkuvassa pelossa siitä etten ole tarpeeksi hyvä Jehovan silmissä kun tuntemukseni ovat mitä ovat, ja tulen kuolemaan harmagedonissa.
Samaistun voimakkaasti tähän kohtaan. Pienenä uskoin itsekin, että todistajilla on totuus, mutten vain ole riittävän hengellinen/hyvä ihminen noudattaakseni sitä. Epäilys siitä, että jt-uskonto itsessään olisi "se oikea", virisi joskus mielessäni vielä silloinkin, kun en enää edes pitänyt itseäni uskonnollisena. Vihasin kaikkea kyseiseen uskontoon liittyvää ja etenkin omaa elämääni, mutten myöskään tuntenut mitään ns. sydämestä lähtevää halua pakottaa itseäni elämään annettujen normien mukaisesti - ne tuntuivat aina vastenmieliseltä pakkopullalta. Silti minussa eli pitkään vahvana tunne siitä, että kyse on vain siitä, että olin liian heikko.
Olikin hienoa vihdoin päästä eroon noista alemmuuden ja huonommuuden tunteista, kun tajusin, kuinka mätä koko uskonto on kauniin kuorensa alla ja millä tavalla minuakin oli tietämättäni manipuloitu noudattamaan tiettyä elämäntapaa syntymästäni saakka.
Koko jehovantodistajuutta leimaava vahva syyllistämiskulttuuri ja todellisen valinnanvapauden puuttuminen inhottavat minua edelleenkin suunnattomasti.