Veljesseura.org

Vieras kirjoitti:"Sillä elävät tietävät, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään, eikä heillä ole paikkaa, vaan heidän muistonsa on unhotettu. (Saarnaaja 9:5, Kirkkoraamattu)"

Sanoo Raamattu paljon enemmän asiasta kuin nämä tietyt kohdat joita jehovantodistajat käyttävät..Raamattu opettaa mm. Abrahamin helmasta ja se Jeesuksen opetus ei muuten ole vertaus.

Väitätkö, ettei Raamattu kerro kuolleiden tilasta Saarnaajan kohdassa oikein?

Jeesus puhui paljon vertauksin. Ne, jotka eivät tätä tajua, ovat aivan hukassa Raamatun tulkinnassaan.

Monin tällaisin vertauksin hän julisti ihmisille sanaa, sen mukaan kuin he sitä saattoivat ymmärtää.
Vertauksitta hän ei heille puhunut, mutta opetuslapsilleen hän selitti kaiken, kun he olivat keskenään. (Markus 4:33,34 KR)

Johanneksen poika kirjoitti: Jeesus puhui paljon vertauksin. Ne, jotka eivät tätä tajua, ovat aivan hukassa Raamatun tulkinnassaan.

Jeesus puhui tarkoituksella oraakkelimaisen epäselvästi. Näin häntä ei saatu nalkitettua paskan puhumisesta edes silloin, kun hän lupasi tuhota temppelin ja rakentaa sen uudestaan kolmessa päivässä. Todellisuudessa Jeesus oli vähän kallistellut amforaa ja uhosi kännissä.

Tavallaan toi veivin viskaaminen määrittää siis elämätä, siitä alkaa sen vastakohta nimittäin noin yleisesti ottaen, mutta tosiaan vainaalla on se vertauskuvallinenkin merkitys Raamatussa, tarkoitetaan henkisesti kuolleita, syntisiä.

Pehmoluopio kirjoitti:

Johanneksen poika kirjoitti: Jeesus puhui paljon vertauksin. Ne, jotka eivät tätä tajua, ovat aivan hukassa Raamatun tulkinnassaan.

Jeesus puhui tarkoituksella oraakkelimaisen epäselvästi. Näin häntä ei saatu nalkitettua paskan puhumisesta edes silloin, kun hän lupasi tuhota temppelin ja rakentaa sen uudestaan kolmessa päivässä. Todellisuudessa Jeesus oli vähän kallistellut amforaa ja uhosi kännissä.

Kyllä vertausten käyttö johtui siitä, että vertaus läpäisee puolustusmekanismit, mutta suora puhe ei.

Sky kirjoitti:

Vieras kirjoitti:Olen ex- todistaja ja ollut nyt muutaman vuoden pois "totuudesta".
Viime aikoina olen huomannut kummallista ahdistusta. Välillä tulee ikään kuin kohtauksia, jolloin minusta tuntuu, että nyt kuolen. Tai sitten vain jään miettimään sitä, ettei paratiisia olekaan ja minä tosiaan kuolen oikeasti ja lopullisesti muutaman kymmenen vuoden päästä.
Minulta on kai jäänyt jokin tärkeä vaihe elämättä elämässäni. Kai se kuuluu jokaisen normaaliin lapsuuteen ajatella kuolemaa ja hyväksyä se. Mutta itse sivuutin sen, kun aina lupailtiin, ettei kuolema ole lopullista ja on paratiisi jne. Mutta nyt minua oikeasti pelottaa ja jopa autolla ajamisesta on tullut todella vaikeaa. Liikenteessä meinaa jatkuvasti tulla paniikkikohtaus ja saa koko ajan yrittää hillitä itseään ja ajatuksiaan.
Toisaalta olen herännyt jonkinlaiseen vihaan ja suruun, että tämä elämä onkin oikeasti näin lyhyt. Miten tässä ajassa ehtii tehdä kaiken, kun tarkoitus oli elää ikuisesti.


Onko teillä muilla ollut kuolemanpelkoa ? Miten olette päässeet yli siitä ?

Uskontojen yksi perustehtävä lienee juuri tämä kuolemattomuuden tunnun luominen. Ja se estää ihmistä lopulta aikuistumasta, tulemasta siksi mitä on. Elämän arvon löytää, kun sitä peilaa kuoleman lopullisuutta vasten.

Jos et usko helvettiin, niin mikä kuolemassa pelottaa? Sehän on vapaus. Ja kipua ei minusta kannata pelätä, sillä ihmisessä on jo itsessään mekanismeja sen torjumiseen. Menee taju, olen kokenut. Ja myös lääketieteellä on keinonsa, kuten todettua.

Tuntuu siltä, että käyt läpi "ihan oikeaa", toisin sanoen asiaan kuuluvaa prosessia. Kasvat.

On myös mahdollista, että kohtauksittainen pelkosi täyttää aiemmin mainitun paniikkihäiriön kriteerit, ja siihen voisi saada lääkäriltä helpotusta. Joissakin tapauksissa kuoleman ajatteleminen kertoo myös masennuksesta, mutta tuntuisi että sinulla se on enemmän tätä maailmankuvan työstämistä ja elämän tarkoituksen uudelleen ajattelemista. Been there, done that ja hyvä siitä vielä tulee.

Tämä elämä on jo paljon, mitä voi vielä vaatia?

Kiitos paljon monista hienoista vastauksistanne! Ei minulla ole koskaan todettu mitään masennuksia tai paniikkihäiriöitä. Voihan se tietysti olla, että joku sellainen olisi nyt myöhemmin puhjennut. Ei kyllä hirveästi houkuta syödä mitään lääkkeitä tällaiseen. Kai se on parempi käsitellä asia ja hyväksyä se kuin olla miettimättä mitään?


Joskus lapsena tuli ajateltua, että olisi mukavaa kuolla nyt heti, koska sitten pääsisin paratiisiin. Ei tarvitsisi odottaa niin kauaa parempaa elämällä täällä hirveässä maailmassa, nähdä kaikki sodat ja kärsimykset. Kuollessa se "odottaminen" tuntuisi vain hetkeltä, vähän kuin päiväunelta. Sitten saisi nauttia ikuisesta elämästä. Näin ne ajatukset muuttuvat vuosien saatossa.

Lähinnä minua pelottaa kuoleman lopullisuus ja se, että lakkaan olemasta. Mitä sitten tapahtuu? Se pelottaa. Kaikki vain lakkaa olemasta, ei ole enää mieltä, ei ajatuksia, ei mitään.
Tulee ajatelleeksi, että mitä hyötyä on tehdä mitään, koska kuitenkin kuolen. Mitä järkeä on missään? Miten voi saada mistään mitään iloa jos kaikki päättyy kuolemaan?

Pitäisi yrittää saada aikaiseksi jotain suurta ja ihmeellistä lyhyen elämänsä aikana, että jäisi "elämään" edes jotenkin kuoleman jälkeen. Miten kauan sekään saavutus säilyisi, vuoden tai kaksi, ehkä kymmenen tai jopa sata vuotta? Ja sitten viimeistään on kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan. Kukaan ei muista eikä kaipaa eikä tiedä minusta mitään. Niin kuin en minäkään tiedä niistä, jotka ovat olleet ennen minua.

Kai minulla on nyt tällainen vaihe menossa tässä ex-jt touhussa. Kun sitä ei lapsena tullut mietittyä koko kuolemaa juurikaan niin kai se nyt sitten tulee käsiteltäväksi uudelleen. Toivottavasti pääsen tästä alituisesta pelosta ja pystyn elämään suht normaalisti. Ja ennen kaikkea, ettei aina, kun tekee töitä tai harrastaa jotain, välillä "herää" siihen, että "Apua, kuolen kuitenkin, ei tässä ole mitään järkeä".

Tuo on tosiaankin vaihe , mutta tuskallinen vaihe .

Sille on oma termikin ,joka kuuluu " Uskon haaksirikko".

Sinä olet tippunut korkelta ja kovaa ,olet satuttanut itsesi tuossa mätkäyksessä, ja tosiasioiden hyväksyminen tekee nyt kipeää.
Myöhemmin alkaa helpottaa, täytyy ymmärtää , että se vie aikaa ,koska uskon haaksirikossa pannaan koko maailmankuva uusiksi ja se pitää rakentaa pala palalta. Mutta sitten kun aikanaa hyväksyt tämän maailman sellaisenaan , niin alkaa tullakin sellaisia ajatuksia kuin:

"Täytyyhän meidän toki tehdä tilaa tuleville uusille ihmisille(vauvoille) , että he saisivat vuorostaan myös elää."
"Meidän täytyy siirtyä pois tieltä,jotta tulevilla sukupolvilla olisi tilaa elää. Koska maapallo ei kykene elättämään ikuisia ihmisiä."
"Miksi minun pitäisi saada elää ikuisesti , vain siksikö että toiset ihmiset saisivat sanoa, että ompa se taitava kaveri kun on tehnyt sitä ja sitä ja elänytkin jo 4560 vuotta ja edelleen vain sinnikkäästi rakentelee kaikkea hienoa,eikä mene sormi suuhun sillä miehellä/naisella."
"Niin , miksi ,kun toiset uudet ihmiset omalla elinajallaan voivat viedä eteenpäin noita kaikkia asioita."
"Ei tule unohtaa,että jos eläisimme ikuisesti ,niin syntyvyyden täytyisi jossain vaiheessa loppua, miltä tuntuisi elää ikuisesti maailmassa ,jossa on vain aikuisia ihmisiä , ei lapsi ,ei vauvoja - mitä hohdokasta siinä olisi."
"Olemme siis lenkki ketjussa , jotta uusia ihmisiä syntyisi , ja elämä jatkuisi - ja siksi tärkeitä. Siirrämme siis elämää eteenpäin.Olemme siis elämän siirtäjiä ja siksi erittäin tärkeitä."
Mutta nämä ajatukset voivat tuntua sinusta nyt kauheilta, mutta eivät sitten kun uskon haaksirikko on mennyt ohi - ota huomioon tämä.
Eli tämä ei välttämättä lohduta sinua nyt - vasta paljon myöhemmin.

"Jeesus puhui paljon vertauksin. Ne, jotka eivät tätä tajua, ovat aivan hukassa Raamatun tulkinnassaan"

Aivan! Ja suurin osa Jeesuksen vaertauksista olivat oikeita tapahtumia, kuten vaikka vertaukset nisunjyvästä ja kuolleesta miehestä Abrahamin helmassa. Ei siis mitään höpöhöpö-juttuja . Tämän takia jehovantodistajatkin ovat hukassa Raamatun tulkinnassa koska väittävät oppiinsa sopimattomia vertauksia "vertauskuvallisiksi" tms. Joka tapauksessa ko. vertatauksesa Jeesus todellakin VAROITTI ihmisiä TODELLISESTA uhasta..eikä mistään tyhjiinraukeamisesta :))

Vieras kirjoitti: Joskus lapsena tuli ajateltua, että olisi mukavaa kuolla nyt heti, koska sitten pääsisin paratiisiin. Ei tarvitsisi odottaa niin kauaa parempaa elämällä täällä hirveässä maailmassa, nähdä kaikki sodat ja kärsimykset. Kuollessa se "odottaminen" tuntuisi vain hetkeltä, vähän kuin päiväunelta. Sitten saisi nauttia ikuisesta elämästä. Näin ne ajatukset muuttuvat vuosien saatossa.

Lähinnä minua pelottaa kuoleman lopullisuus ja se, että lakkaan olemasta. Mitä sitten tapahtuu? Se pelottaa. Kaikki vain lakkaa olemasta, ei ole enää mieltä, ei ajatuksia, ei mitään.
Tulee ajatelleeksi, että mitä hyötyä on tehdä mitään, koska kuitenkin kuolen. Mitä järkeä on missään? Miten voi saada mistään mitään iloa jos kaikki päättyy kuolemaan?

Pitäisi yrittää saada aikaiseksi jotain suurta ja ihmeellistä lyhyen elämänsä aikana, että jäisi "elämään" edes jotenkin kuoleman jälkeen. Miten kauan sekään saavutus säilyisi, vuoden tai kaksi, ehkä kymmenen tai jopa sata vuotta? Ja sitten viimeistään on kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan. Kukaan ei muista eikä kaipaa eikä tiedä minusta mitään. Niin kuin en minäkään tiedä niistä, jotka ovat olleet ennen minua.

Kai minulla on nyt tällainen vaihe menossa tässä ex-jt touhussa. Kun sitä ei lapsena tullut mietittyä koko kuolemaa juurikaan niin kai se nyt sitten tulee käsiteltäväksi uudelleen. Toivottavasti pääsen tästä alituisesta pelosta ja pystyn elämään suht normaalisti. Ja ennen kaikkea, ettei aina, kun tekee töitä tai harrastaa jotain, välillä "herää" siihen, että "Apua, kuolen kuitenkin, ei tässä ole mitään järkeä".

Sinulta on ehkä jäänyt väliin tai huomaamatta kaikki kaunis mitä tässä ihan normimaailmassa voi kokea. Sitä ehkä kannattaisi opetella etsimään.

Elämä on itseisarvo. Jokainen uusi päivä on tärkeä yksinkertaisesti siksi, että saat nähdä sen ja olet yhä elossa.

Elämän päämäärä on minun mielestäni kasvaa "parhaaksi mahdolliseksi minäksi" ja nauttia matkanteosta. Tekee kipeää hyväksyä oman elämänkaaren ainutkertaisuus ja lyhyys, mutta toisaalta ne asiathan juuri tekevät siitä arvokkaan. Jokaisesta päivästä tärkeän.

Jos harrastaminen tuntuu mukavalta, siinä on järkeä. Jos toiminta on iloksi tai hyödyksi itselle tai muille, se kannattaa. Minusta on tavallaan itserakasta tai suuruudenhullua (en tarkoita pahalla, vaan yleensä ottaen) vaatia maailmalta sitä, että jotenkin jäisi mieliin tai elämään jossakin muodossa ikuisiksi ajoiksi.

Elämä on tässä ja nyt ja mitään tämän ihmeellisempää ei ole. Muumilaulussa sanotaan (en tarkasti muista missä niistä) "Maailma on mitä on, uskokaa... ei sitä sen paremmaksi saa... ei sitä sen pahemmaksi saa". Jotenkin se lohduttaa. Tosin itse uskon että jokainen voi tehdä maailmasta vähän paremman kokonaisuuden kun kohdentaa oman potentiaalinsa sitä silmällä pitäen.

(Muumikirjoista muuten voi opetella hetkessä ja konkretiassa elämisen filosofiaa. Minä ainakin opin niistä paljon, niin hassulta kuin se kuulostaakin varmaan )

Vieras kirjoitti:Olen ex- todistaja ja ollut nyt muutaman vuoden pois "totuudesta".
Viime aikoina olen huomannut kummallista ahdistusta. Välillä tulee ikään kuin kohtauksia, jolloin minusta tuntuu, että nyt kuolen. Tai sitten vain jään miettimään sitä, ettei paratiisia olekaan ja minä tosiaan kuolen oikeasti ja lopullisesti muutaman kymmenen vuoden päästä.
Minulta on kai jäänyt jokin tärkeä vaihe elämättä elämässäni. Kai se kuuluu jokaisen normaaliin lapsuuteen ajatella kuolemaa ja hyväksyä se. Mutta itse sivuutin sen, kun aina lupailtiin, ettei kuolema ole lopullista ja on paratiisi jne. Mutta nyt minua oikeasti pelottaa ja jopa autolla ajamisesta on tullut todella vaikeaa. Liikenteessä meinaa jatkuvasti tulla paniikkikohtaus ja saa koko ajan yrittää hillitä itseään ja ajatuksiaan.
Toisaalta olen herännyt jonkinlaiseen vihaan ja suruun, että tämä elämä onkin oikeasti näin lyhyt. Miten tässä ajassa ehtii tehdä kaiken, kun tarkoitus oli elää ikuisesti.


Onko teillä muilla ollut kuolemanpelkoa ? Miten olette päässeet yli siitä ?

Seuraavaan biisin kirjoittaja on itse entinen vanhoillislestadiolainen. Heidän yhteisönsä on yllättävän samanlaisen mielenhallinnan alla kuin Jehovan todistajat. Minulle on jo hetken aikaa tästä ketjusta ja sinun ajatuksistasi tullut tämä biisi mieleen. Toivottavasti löydät lohtua siitä ajatuksesta, että et ole tuntemustesi kanssa yksin.

http://www.youtube.com/watch?v=bI0r5jLs3s8

Vieras kirjoitti:...TODELLISESTA uhasta..eikä mistään tyhjiinraukeamisesta :))

Mitä mieltä olet Jeesuksen paluulupauksen tyhjiinraukeamisesta?

Olen sitä mieltä että kyllä Jeesus joskus tulee takaisin...mutta ihan tarpeetonta arvailla tai laskeskella tms. :)

Vieras kirjoitti:Olen sitä mieltä että kyllä Jeesus joskus tulee takaisin...mutta ihan tarpeetonta arvailla tai laskeskella tms. :)

Mistähän tuo "joskus" on pääteltävissä kun Raamattu osoittautui epäluotettavaksi?