Kenttäilystä iloa?

[Aaac]

Konventtien ulkoaopetellut hehkutukset "kenttäpalveluksen" tuottamasta ilosta aiheuttivat lähinnä myötähäpeää. Kenttäily on rasittava pakkopulla ja velvollisuus, jossa mikään ei riitä. Miten se edes voisi tuottaa iloa? Harvassa olivat ne "onnelliset", jotka tunsivat vievänsä "valtakunnan sanomaa".

[Alueveli]

Suhtautumiseni kenttäilyyn vaihteli hieman. Lapsena inhosin koko touhua, vaikka luonnollisesti sitä ei ääneen saanutkaan sanoa. Ikävuosina 17-19 taisin oikeasti tykätä ovilla juoksentelusta. Aloin pikkuhiljaa päästä häiritsevästä ramppikuumeesta eroon ja osa-aikaisena ravarina sai ovenavaajien tapaamiseen riittävästi rutiinia.

Muutenkin välttelin mahdollisimman paljon herätkään yleismaailmallisten aiheiden esittämistä, koska siinä ei ollut mielestäni mitään järkeä. Halusin puhua ihmisille raamatusta, enkä mistään lentopelosta.

'Herätystä' ei kauaa kestänyt, vaan Vartiotorniseuran minulle tarjoama uskon suuri kilpi osoittautuikin pahviksi, joka paloi poroksi ensimmäisestä siihen osuneesta loogisesta ajatuksesta. Viimeisen vuoden aikana kynäilin puuttuvia tunteja ja lopulta luovuin siitäkin.

Noin 21 vuotiaana minut erotettiin.

[Analysoija]

Itseasiassa lapsena kenttäily tuntui vähän raskaalta kun kolme tuntia väänsi koulupäivän jälkeen, siis joskus ala-asteikäisenä. Myöhemmin siitä jopa tykkäs.

Yhdeksän kuukautta ennen poistumista todistajien riveistä se alkoi maistumaan puulta, ja itse asiassa jätin viimeisenä kuukautena raportoimatta, vaikka olis tuntejakin ollut.

Toi kenttäjuttu oli vähän kyllä jopa oman suostuttelutaidon mittaamista, mutta toisaalta itse jätin väliin kun tiesin ne paikat jotka ei digannut tippaakaan todistajien käynneistä. Mieluummin kiertelin enemmän niitä perusystävällisiä ihmisiä jotka ottivat aina sen kirjallisuuden mitä sai niille kehuttua.

[Bergerac]

Se mihin osaltaaan uskon on se, että jotkut vilpittömät Jehovan Todistajat saattavat nauttia kentällä käymisestä. Tämä nautinto voi perustua osaltaan hyvänolontunteeseen niissä tapauksissa, kun Seuran ohjeiden, suosituksien (määräyksien) ja kirjallisuuden avulla pääsee pätemään ja kuljettamaan varomatonta kiinnostunutta eli mahdollista tulevaa kuvainnollista seuraavaa Seuran muurahaista.

Eräänlainen "minä voitin me olemme oikeassa" hengennostatus. Hieno fiilis kun kiinnostunut änkyttää jotta kyllähän se tuollai varmaan on kun raamattu (tm seura ja sopivat lainaukset ja seuran kirjallisuus) noin sanoo.

Ymmärrän toisaalta sen, että esimerkiksi mahdollisesti kouluttamaton osa-aikais-siivooja vilpitön Jehovan Todistaja saattaa nauttia siitä, että Seuran kirjallisuuden avulla pääsee pätemään varomattomien kiinnostuneiden kanssa. Pientä luksusta kuvainnolliseen lahkoelämään.

Ja aina vilpittömillä kuvainnollisilla jehova-siivojilla tms on olemassa takaportti mikäli kiinnostunut esittää liian kiusallisia kysymyksiä: Ei ole tosi tm totuuden arvoinen ... lue : jehova sitten tuhoaa. Ainut harmitus tietenkin se, että raportointi ja kahvi-paikka meni pieleen mutta lyijäri ja kumi ja muut on keksitty ja käytössä edelleenkin rappareiden osalta.

E: Vrt jehovien urbaanilegendat joiden mukaan papit ovat hätää kärsimässä kun keskustelevat jeppuloiden kanssa. Tässä urbaanilegendassa innokkaat kuvainnolliset lahkon muurhaiset unohtavat täysin sen, että voivat joskus olla hätää kärsimässä liikaa tietoa omaavan kiinnostuneen kanssa. Mutta se pyyhitään sillä että sekin on (kuulemma) luopio tai luopioajatuksia omaava.

[Taskulamppu]

Lapsena kenttäily oli hirveää pakkopullaa. Se, että olin ujo, vain pahensi asiaa. Kävin toki kentällä, koska uskoin että se oli oikein ja koska minun odotettiin tekevän niin, mutta aina ovikelloa soittaessani toivoin, ettei kukaan avaisi. Kenttäilyn jälkeen minulla oli kyllä yleensä hyvä olo, koska koin olleeni suorittamassa tärkeää velvollisuutta. Hyvänolon tunteeseen vaikutti kyllä myöskin se, että olin helpottunut kun kenttäreissu oli takana.

Tykkäsin kuitenkin kokouksissa sopia kenttää, koska kalenteri kädessä hilluessani tunsin itseni tärkeäksi ja sain tilaisuuden jutella seurakuntalaisten kanssa. Toisinaan sitten sovitun kenttäpäivän sattuessa soitin kenttäkaverille itse keksityn taudin kimpussa ja peruin koko homman.

Kyänilin myös silloin tällöin raporttiin tunteja hatusta. Tavallaan tunsin siitä suurta syyllisyyttä (samoin kuin kentän perumisesta valehdellulla verukkeella), tavallaan en... se on outoa. Kaksoisajattelua, kenties? Vaiko sitä, etten vain kyennyt tuntemaan syyllisyyttä sellaisesta, jota en alitajuisesti pitänytkään tärkeänä, vaikka itselleni yritin uskotella, että se oli?

Myöhemmin sitten teininä, kun aloin oikeasti uskoa asiaan, aivopesin itseni nauttimaan kenttäilystä. Joskus osa-aikaisena oikeasti nautin siitä, kun ramppikuume kokemuksen myötä väheni ja osasin jo jutella ovenavaajan kanssa. Mutta en kyllä osa-aikaisena ollessanikaan koskaan saanut tunteja täyteen... loput sitten revittiin raporttiin hatusta.

Nykyään olen helpottunut, kun ei tarvitse uskotella itselleen pitävänsä jostakin, jota oikeasti inhoaa. Ja toisinaan vieläkin lauantai-aamuisin olo on autuas, kun voi rauhassa nukkua pitkään eikä vääntäytyä kello 11:n kokoontumiseen.

[Polyester]

Lähinnä kenttäpalveluksesta sai samaa iloa ja helpotuksen tunnetta kuin mistä tahansa itsensä rääkkäämisestä, jonka kuitenkin kokee velvollisuudekseen tai muuten hyödylliseksi.

Sisarten kanssa oli kyllä joskus aidosti mukava käydä kentällä

[Kaarmis]

Lapsena kenttäily oli hirveää pakkopullaa. Se, että olin ujo, vain pahensi asiaa. Kävin toki kentällä, koska uskoin että se oli oikein ja koska minun odotettiin tekevän niin, mutta aina ovikelloa soittaessani toivoin, ettei kukaan avaisi. -------

Kynäilin myös silloin tällöin raporttiin tunteja hatusta. Tavallaan tunsin siitä suurta syyllisyyttä -------.

Tuosta tulikin mieleeni yksi käyttämäni konsti. Kun joku esim. vanhin oli kanssani kentällä, kierrätin häntä mieluusti sellaisien ovien takana joista ei koskaan aikaisemminkaan ollut kukaan avannut. Samalla annoin ymmärtää niiden olevan uk-paikkoja!

Taisin olla aika kovettunut tapaus, kun mulla ei tehnyt ollenkaan vaikeaa keksiä tunteja raporttiin...

[Aamu]

Tykkäsin kuitenkin kokouksissa sopia kenttää, koska kalenteri kädessä hilluessani tunsin itseni tärkeäksi ja sain tilaisuuden jutella seurakuntalaisten kanssa.

Sama homma täällä. Siinä 10-15 vuoden iässä kenttäily oli ihan must juurikin siksi että tunsin itseni niin pirun tärkeäksi, en niinkään ovenavaajien tai Jumalan kuin muiden todistajien silmissä. Kaikki se virallisuus mitä kenttäilyyn liittyi oli minusta ihanaa: kalenteri kädessä hilluminen, tälläytyminen virallisiin kenttävaatteisiin (ehdottomasti eri vaatteet kuin kokousta varten), virallisen kenttälaukun (eri kuin kokouslaukku) järjestely ja inventointi, aluekorttien näyttävä plärääminen ja säilyttäminen sievässä pikku kansiossa yhdessä muistiinpanolapukkeiden kanssa, muistiinpanojen tekeminen kauniilla käsialalla ja virallisella kynällä XD eikä vähiten kentällä muodostuneiden inside-juttujen kuuluva kertaaminen salilla.

Yleensä toivoin, ettei kukaan avaisi ovea, se oli se ikävä pakollinen juttu tässä kenttäilyssä että pystyisi pitämään kaikkea sitä muuta ihanuutta yllä. Ovenavaajat olivat yleensä vain niin shokissa nenäkkäästä ja itsevarmasta pikkutytön esiintymisestä ("haluaisin kertoa teille harmagedonista"), että ottivat vain lehdet mitään kyselemättä ja sehän sopi minulle. Näillä motiiveilla tein pikkutyttönä joskus monta kymmentä tuntia kuussa, eikä tarvinnut väärentää tunteja. Ja kyllä aikuiset sitten kehuivat. Tosin iso osa tunneista oli myös matkustelua paikasta toiseen; yleensä kenttäpäivä aloitettiin naapurissa että saatiin tunnit juoksemaan, ja sitten vaan ajelemaan pitkin mahdollisimman harvaan asuttua maaseutua. Nykyään olisin varmaan aika hyvä kentällä, jos sellaista harrastaisin. Luulisinpa osaavani jutustella ihmisten kanssa ja muiluttaa heille lukemista. Tunnen joitain todistajia, jotka pelkäävät oikeasti kuollakseen lehtien esittämistä, he hikoilevat ja saattavat mennä ovella täysin lukkoon, siis eivät saa sanaakaan suustaan. Hirveä tilanne! Jotkut lukevat esityksen suoraan vp:sta, jotkut ovat siirtyneet tiputtamaan lehdet postilaatikkoon ystävällisen kirjeen kera. He ovat lohduttomia sen takia, etteivät pysty saarnaamaan iloiten hyvää uutista. Minusta on kamalaa että sitä vaaditaan ja siihen pakotetaan.

[wolframium]

Jos Kaikkeuden Suuri Torni-Suvereeni sanoo, että sinä saat kenttäilystä iloa, niin silloinhan sinä saat siitä iloa, tai sitten itket ja saat iloa.

Randimaisesti voisin maksaa 100 euroa jokaiselle, joka pystyy todistamaan saaneensa kenttäilystä iloa. Tosin palkinnon voittaminen on siinä mielessä mahdotonta, että ilon saaminen täytyy olla toistettavissa (=ylitsekäymätön este luopiolle) ja puolueettomasti mitattavissa (=pelkkä oma ilmoitus ei tosiaankaan riitä). Ne harvat omituiset ihmiset, jotka hommasta iloa repivät, eivät taasen ole täällä haastetta lukemassa.

[Jaakko Ahvenainen]

E: Vrt jehovien urbaanilegendat joiden mukaan papit ovat hätää kärsimässä kun keskustelevat jeppuloiden kanssa.

Sanoisin totuuden olevan, etteivät jaksa kuunnella höpötystä, mutta totta tietenkin on, etteivät papit välttämättä tiedä todistajien kaikkia nyansseja. Yleensä todistajien jäädessä hätää kärsimään, nykäistään hihasta kolminaisuus - eivätkä papit välttämättä hiffaa napata esiin Jerusalemin hävitystä tai vuoden 1975 maailmanloppua, pyramidioppia tai muita namipaloja.

Mutta onhan se arvostettavaa, että "työnantaja" huolehtii ainakin kerran viikossa liikunnasta -se terveellistä on.

[Vieras]

Papiksi tullaan teologian yliopisto-opintojen kautta ja alalle ryhtymällä.

Arvelen että missään vaiheessa ei ole kysymys väittelyvalmiuden kehittämisestä.

Tokihan asian perusteellinen osaaminen tuo valmiuden myös väittelyyn.

Muutama tapaamiseni papin kanssa on tuonut sellaisen tunteen, että he eivät olisi halukkaitakaan väittelyyn yleensä ottaen, mikä saattaisi perustua käsitykseen että väittelyn voittamisella ei kuitenkaan saisi "uskoon tuloa" eikä kirkon jäsenyyttäkään, uskoon tulo olisi kai Raamatun kannalta ensisijainen tavoite, ja että väittelyssä on kullakin omat sääntönsä, jotka elävät väittelyn kuluessa. Tosin papit eivät yleensä tietäne että jt:t käyttävät aika yhtenäistäkin väittelytekniikka muuten kuin että teokraattisen sodankäynnin osalta yhtenäisyys leviää kuin jokisen eväät.

Kysymyksen asettelu on vain mieletön, kuten yleensä jt:n kanssa. Jos jt ottaa esiin kirjallisuutensa, ja pappi ottaa siihen osaa, hän saattaa hyvin kohta sanoa, että tuon sitaatin sisältävä kirja on ollut opintovaatimuksissani tms

[Jaakko Ahvenainen]

Papiksi tullaan teologian yliopisto-opintojen kautta ja alalle ryhtymällä.

Totta toinen puoli, joten oikaisen: tietyt teologiset korkeakouluopinnot vaaditaan, mutta alalle ei voi "ryhtyä". Luterilaisesta näkökulmasta pappisvirkaan tarvitaan aina kutsu eli vokaatio. Ts. papiksi vihittävälle tulee osoittaa seurakunta tai muu kristillinen yhteisö, missä voi pappisvirkaansa hoitaa.

Ainahan sitä voi verukkeita keksiä, pappikin, mutta tuskinpa Vartiotorniseuran kirjallisuus tentittäviin kuuluu, pikemminki laajempi yleisteos, jossa luodaan katsaus eri uskontoihin ja uskomuksiin. Asia on eri, jos erikoistutaan esim. itämaisiin kieliin tms, jolloin islamin kulttuuri ja Koraani voivat hyvinkin olla opiskelun kohteina. Tavallisen seurakuntapapin tuskin tarvitsee näillä paljoakaan päätään vaivata - mutta, voinhan olla väärässäkin. En ole jostakin syystä ollut kovin kiinnostunut nykyisistä tutkintovaatimuksista.

[Turhapuro]

Ihan viiminen kenttä reissuni oli yhden vanhimman kanssa, joka ehdotti uusintakäyntipaikkojaan. Ajeltiin tunti ristiinrastiin ja siihen se aika menikin. Vaikutti sillekin aika tervanjuonnilta. Yksi sen uk oli sellanen spuge joka kalsari kännissä otti mielellään la aamuna lehdet =) Itselläni taisi olla silloin myös kankkunen.

Häpeäkseni tunnustan olleeni osaaikainen yhden kerran... nuoruuden täpinöissä natsoja tavoitellen =) Ihan sairaan kamala kuukausi!

[Vieras]

Minä olen saanut iloa "kenttäilystä". Kristilliseen uskoon tultuani olen kiertänyt välillä säännöllisestikin "jehovantodistajien" tapaan ovilla eri kokoonpanoilla, yleensä kahdestaan. Joskus olemme tehneet tutkimuksia ihmisten uskonkäsityksistä..ja tarvittaessa keskustelleet, rukoilleet tai antaneet muuta apua..vaikkapa ruokaa.
Monesti meitä aluksi luultiin jehovantodistajiksi, mutta oli moni ihmeissään kun kerrottiin että oltii luterilaisia tai helluntailaisia..siitä sitten päästiin oikomaan valtavasti harhaluuloja kristinuskosta ja myyteistä ja ylipäätä valistamaan eri uskontojen eroavaisuuksista...Ja toki jouduttiin myös paljon kohtaamaan jehovantodistajien käännytyksenkohteita...Paljon voisi aiheesta kirjoittaa..

[ex-jehu]

Siis se hommahan oli aivan perseestä. Koitin viimeiseen asti vältellä sitä, mutta viekkaat avustavat tai vanhimmat onnistuivat aina toisinaan saamaan sovittua kenttää jollekin lauantaille. Ei ollut juhlaa herätä aikaisin aamulla ja lähteä jakamaan lehtiä joita ei koskaan ollut lukenut. Jos joutui esittämään lehtiä luki etusivun tekstin ja kysyi, että kiinnostaisiko lukea. Vielä joidenkin mukavien veljien kanssa pääsi alueelle jossa asui omia koulukavereita. JIPPII!