Hieman myöhemmin murrosikäisenä aloin kavereiden kanssa epäillä uskontoamme.Konventeissa istuttiin kaverien kanssa ja pohdittiin voiko teinraivaajat olla todella niin onnellisia kuin ne lavalla väittävät kokemuksissaan. Itse en enää kokenut iloa vaan kaikki tuntui raskaalta ja painostavalta, aloin kärsiä myös ajoittain paniikkihäiriöistä. Pakko oli kuitenkin olla seurakunnan toiminnassa mukana, koska ei voinut pettää vanhempien ja sukulaisten odotuksia.
Monia kavereitani erotettiin seurakunnasta, kun eivät jaksaneet enää, Harmagedon tuntui viipyvän.
Minä sitten päätin, että pysyn seurakunnassa ja uskossa.
Menin pian naimisiin tienraivaajaveljen kanssa, joka hyvin nopeassa tahdissa pääsi vanhimmaksi. Olin siis vanhimman vaimo, mutta koin itseni huonoksi, en olisi jaksanut kentällä ja kokouksissa.En viihtynyt uskovien seurassa. Tunsin itseni erilaiseksi, muut olivat löytäneet uskon ja olivat innostuneita asiasta, minä taas kasvanut siihen, enkä enää ollut innostunut lainkaan, halusin vapautusta kaikesta.
Saimme pian lapsia ja pieniin lapsiin vedoten jätin hieman taka-alalle kentän ja harjoituspuheet ym.
Mieheni ei ymmärtänyt miksen voi olla innokas todistaja, hän käytti ankaraa henkistä väkivaltaa minua kohtaan. Vanhimpana hän oli aina poissa, vastuutehtävissä ja usein osa-ajan tienraivaajana päivätöistä huolimatta, harvoin
kotona, ei siis ollut aikaa lapsillekkaan, saati minulle. Lasten opetus jäi minun vastuulleni, enkä yksin jaksanut.Sain sitten haukkumiset, jos lapset eivät totelleet, minä olin syyllinen.Elin raastavaa aikaa, välillä olin aivan lopussa.
Kyllästyin sitten olemaan kotiäiti ja hain opiskelemaan. Olin vain käynyt peruskoulun aiemmin, Harmagedonhan oli niin lähellä ja vanhempani olisivat halunneet minusta silloin tienraivaajaa.
Sain opiskelupaikan AMK:sta ja kaikki ystävät ja sukulaiset mukaan lukien vanhempani ja mieheni olivat suunnilleen järkyttyneitä, kun kuulivat että lähden opiskelemaan moneksi vuodeksi. Mutta pidin oman pääni.
Opiskelu avasikin sitten aivan uusia maailmoja ja uusia kavereita. Kenttä ja kokoukset alkoivat jäädä, tuli muuta hauskempaa tilalle. Mieheni oli edelleen vanhin ja yritti kuljettaa lapsia mukanaan kokouksissa ja toiminnassa, minä sain kokea paljon henkistä väkivaltaa ja kovaa syyllistämistä.Samoin äitini taholta. Jaksoin kuitenkin hyvin opiskella, sain olla muualla ja tervehenkisten ihmisten parissa.
Eräänä syksynä en suostunut lähtemään enää kierroskonventtiin. Mieheni ja vanhempani olivat kauhuissaan, siitä tuli melkoinen perheriita.
Olinkin tosi kyllästynyt kaikkeen ja kirjoitinkin sitten eräänä iltana seurakunnan vanhimmille kirjeen,jossa kerroin haluavani erota seurakunnasta.Siitä meni heti tieto tietenkin miehelleni ja he veljien kanssa selvittivät asian siten, että minulle järjestettiin keskustelu muutaman vanhimman kanssa ja mulle selitettiin, etten millään voi pettää äitiäni, sukulaisia ja seurakuntalaisa eroamalla seurakunnasta, se olisi liian suuri järkytys, kun olen vielä vanhimman vaimokin. Joten eroni jäi siihen, en ollut heidän mielestään kai pätevä päättämään omista asioistani.
Päätin kuitenkin, etten osallistu seurakunnan toimintaan vaan teen omat ratkaisuni elämäni ja harrastusteni suhteen.Minun annetttiin olla suhtkohta rauhassa, silloin tällöin tuli varoitussoittoja, että minut on nähty tulevan ravintolasta tai jostain muualta kavereiden kanssa jne. Vastasin aina, että oma asiana, mun ei annettu erota. Valmistuin ammattiini ja aikaa kului pari vuotta, sitten mieheni sairastui vakavasti. Hänkään ei jaksanut enää seurakunnassa vaan jäi pikkuhiljaa pois. Kukaan meistä ei käynyt kokouksissa, lapset olivat onnellisia, kun ei tarvinnut mennä mihinkään ti-, to- ja su-iltaisin. Miestäni ei koskaan erotettu, pari lapsistani oli kerinnyt mennä kasteelle. Äitini ja isäni olivat kuolleet.
Pian vanhin poikani halusi armeijaan, hänet oli kastettu pari vuotta aiemmin. Päätimme poikani kanssa, että kirjoitamme erokirjeet seurakuntaan. Niin teimme ja pian sainkin soiton, jossa vanhin kyseli, että olenko varma päätöksestäni, epäiltiin siis vielä toistamiseen.Kerroin olevani täysin varma ja sanoin myös, että ei tarvitse kenenkään sitten yrittää käännyttää lapsiani. Nyt sain siis vihdoin eron ja samoin poikani, hän lähti samana kesänä armeijaan. Olin hyvin helpottunut, olihan kulunut kymmenen vuotta ensimmäisen erokirjeeni lähettämisestä.
Oli ihanaa olla täysin vapaa jehovantodistajien ikeestä. Erosin miehestäni ja elän avomieheni kanssa onnellisena vapaudesta.
Surullinen olen siitä, että jehovantodistajt saivat yhden lapsistani käännytettyä puolelleen ja menemään kasteelle, hän kokee olevansa onnellinen todistajana. Myös muita lapsiani yritetään houkutella mukaan, sitä ei voi näköjään estää.
Selene
