Veljesseura.org

Joutunen lähiaikoina tilanteeseen, jossa en voi peitellä omaa Jehovan todistaja-menneisyyttäni. Kyse on kohdallani ammatinvalintapsykologin vastaanotosta. Mietin, miten kertoa omista 20 vuoden Jt-ajoistani ilman, että psyko ahdistuu tai hämmentyy. Näin on nimittäin yleensä käynyt... Lisäksi kun otetaan huomioon, että olen fyysisesti kipeä eli kroonisesti sairas, osa kivuista saatetaan laittaa jonkinlaisen "tiedostamattoman ahdistuksen" piikkiin. Omaa harvinaista sairauttani ja sen aiheuttamia kipuja kun ei oikein tunneta, ja virhearviot ovat mahdollisia.

En usko, että jossain vaiheessa tapaamani ammatinvalintapsykologi olisi ehdottomasti samaa kastia eli ahdistuvaa sorttia, mutta olisin silti kiinnostunut kuulemaan, millä tavoin muut ovat kertoneet menneisyydestään... tai salanneet sen.

Aihe on ehkä psykologeille vieras. Siitä voisi kertoa tosiasioita taustaksi ja ehkä kehottaa psykologia vierailemaan näillä sivustoilla: hän saattaa sen uteliaisuudesta omalla ajallaan tehdäkin. Kannattaa tarjota hyötyä sitä, ettet varmaan ole ainoa, jota aihe koskettaa ja että psykologi saattaa törmätä (varmasti törmää) siihen myöhemminkin työssään. Voihan sitä myös sanoa ääneen toivomuksen, että ei haluaisi keskustelun muodostua ahdistavaksi.

Asiasta puhuminen on hyvin vaikeaa ja vaatii useita keskusteluja. Keskustelut eivät ole kuitattu yhdellä kerralla.

Saattaa tuntua kummalliselta puhua "negatiivisesti" (tosiasioita) uskonlahkosta, jonka oppeja on käynyt ennen ovilla ylistämässä. Se saattaa jopa tuntua väärältä, mitä se ei ole. Itse koen, että lahko on vahingoittanut minua ja että siihen ei kenelläkään saisi olla tällä lailla oikeutta.

Kyllä vain - aihe on psykologeille vieras. Aika usein mennään myös alueille, joissa heidän käsittelykynsä loppuu ja tunteet tulevat näyttämölle. Silloin keskustelut eivät onnistu. Ehkä siksi faktatiedon jakamisella on oma arvonsa.

Itse olen joutunut kertomaan menneisyydestäni moneen otteeseen. Se on aina yhtä vaikeaa ja tunteitanostattavaa (huonossa määrin). Olen kertonut oikeastaan kaiken - sen, kuinka kokouksiin ja konventteihin oli pakko lähteä, kuinka isä löi meitä lapsia, kuinka harrastukset ja koko elämä oli hyvin rajattua ja säännötettyä. Olen purkanut koko elämäni pala palalta, ja on siitä varmaan hyötyäkin ollut. On voinut itkeä pois kaikki ne vuodet, mutta sitä taakkaa ei saa lähtemään millään pois, ne muistot ja vihantunne pysyy aina elämässäni.

Varmastikin on totta että aihe on psykologille vieras, he ovat halukkaita osaltaan perehtymään muodikkaisiin ja seksikkäisiin aiheisiin.

Mutta että pyrkii ymmärtämään asiansa ja sen sanallisesti välittämään psykologille, siinä prosessissa hyötynee juuri asiakas paljolti sillä tavoin kuin terapian tarkoitus on. Maallikkona arvioisin, että sen työskentely mielessään yksinään kuivaharjoitteluna tuo sitä samaa hyötyä kuin mitä on tarkoitus saada psykologin pakeilla.

Asioiden purkaminen on aina hyvä asia, jos tilanne on oikea.

Vieras kirjoitti:Varmastikin on totta että aihe on psykologille vieras, he ovat halukkaita osaltaan perehtymään muodikkaisiin ja seksikkäisiin aiheisiin.

Ja monet ovat lisäksi samperin uteliaita. Minulta on kerran kyselty uuvuksiin asti ammatinvalinnanohjauksessa, millaista on nyt elää ilman äitiä ja pikkuveljeä. Se ei auttanut minua mitenkään.

Terapiakeskustelut ovat erikseen. Tavallinen tilannetta kartoittava psykologi ei välttämättä ymmärrä, millä tavoin mikäkin asia liittyy kontekstiin ja saattaa sen vuoksi tehdä väärät päätelmät. Sitten onkin soppa valmis.

Psykologeilla on usein koulutuksensa taakka harteillaan. Näkevät kaikkialla erilaista problematiikkaa. On tietysti eri asia, onko käymässä ammatinvalinta- vai terapiapsykologilla. Ammatinvalintapsykologille ei ehkä kannata kertoa kaikkea, jos hänen lausunnoillaan on jotain painoa haunalaisen paikan täyttämisessä.

Psykologeilta voi kyllä saada hyvää tukea eroprosesseihin (avioero, lahkoero, kuolemantapaukset), mutta jos psykologi ei tiedä, mistä puhutaan, asia voi mennä väärille raiteille kokonaan.

Käsittääkseni ammatinvalintapsykologi ei ole terapeutti, vaan on tehtävänään selvittää johonkuhun ammattiin soveltuvuutta. Kerro mitä haluat, ja vastaa jos kysytään. Mikäli potkiutuu pois roolistaan, saataisi kysymys: Miten tämä asiaan liittyy? olla paikallaan.

Jaakko, osuit asian ytimeen: jos keskustelu harhautuu sivupoluille, lienee syytä kysyä, miten tämä tai tuo asia liittyy ammatilliseen tilanteeseeni.

Minun menneisyydestäni udellut psykologi oli muuten töissä valtiolla. Hän käyttäytyi muutenkin hieman epäadekvaatisti.

Rohkeasti vaan. Vuosien mittaan olen kertonut keskeisiä osia omasta ja perheeni tarinasta yli kymmenelle minua ammattinsa puolesta kuunnelleelle. Monenlaisia suhtautumisia on osunut kohdalle, mutta näin jälkikäteen en vaihtaisi mitään pois. Ellei tilanne ole niin akuutti, että jonkinlaista "hoitoa" tarvitsee välittömästi, kannattaa mielestäni vähän aikaa tunnustella onko syvempi yhteys mahdollinen eikä "tiputtaa housuja kinttuihin" heti. Jollekulle sanoin, että olen kuin siirtolainen yksin vieraassa maassa enkä koe laisinkaan ymmärtäväni täkäläisten ajattelua vaikka heidän kieltänsä hyvin osaankin.
Joku ei nähnyt tilanteessani enää sen suurempaa problematiikkaa ja sanoi ajan parantavan kun kerran niinkin hyvin, osin kiitos tämän keskustelupalstan edeltäjien, itse kykenin menneisyyttäni ja senhetkistä olemistani itse käsittelemään, "joten vuoden päästä kaikki hyvin". Totta onkin, että kykenen varmasti analysoimaan oloani ja sen syitä paremmin kuin keskivertoterapeutti, ja aina vuoden päästä asiat ovatkin olleet paremmin. Löytämättä on vielä todellinen jt-psyyken spesialisti, jollaiselle suomenmaassa alkaisi riittää asiakkaita.
Lääkäreitä kun tapaan, käytän nykyään mielihyvin tilaisuuden "antaa todistusta" jehovantodistajuudesta... ja neljästi olen saanut vastauksen, että "etpä ole ainoa jolla on tuollaisia kokemuksia". Joskus olen kysellyt neuvoa, miten voisin auttaa minulle läheistä jehovantodistajuuden runtelemaa henkilöä.
Vaikka en uskonnoista enää pahemmin perusta, helpoimpia ovat olleet keskustelut kirkon piirissä toimivien pappien ja neuvojien kanssa. Heillä on usein tuntuma uskonnollisuuden kääntöpuoleen, siihen mitä pienissä lahkoissa tapahtuu sekä siihen miten syvällinen uskonnollinen kokemus voi olla. Ja kirkon henkilökunta ei naura hassuille uskomuksille, koska he itsekin uskovat hassuihin asioihin.

almi kirjoitti:En usko, että jossain vaiheessa tapaamani ammatinvalintapsykologi olisi ehdottomasti samaa kastia eli ahdistuvaa sorttia, mutta olisin silti kiinnostunut kuulemaan, millä tavoin muut ovat kertoneet menneisyydestään... tai salanneet sen.

En tiedä kuuluuko ammatinvalintapsykologille uskonnolliset asiat. Jos kertoo liikaa yksityiskohtia tai kertoo olleensa jehovantodistaja, hän voi tarjota vaikka (puhelin)lehdenmyyntityötä.

Joskus sana "lahko" auttaa etäännyttämään vääristä ja leimaavista mielikuvista. Jos tulee tarve kertoa uskonnollisesta taustasta, voi kertoa olleensa vuosia uskonnollisessa lahkossa, joka määräsi ja säänteli elämää, mutta jättäneen sen jo taakse. Näin ei tarvitse mennä turhiin yksityiskohtiin. Tai voi korostaa lahkon opettaneen kurinalaisuutta ja kuuliaisuutta, joilla on arvoa työelämässäkin.

Yksityiselämässä sen sijaan totuus vapauttaa ja kun kertoo olleensa jehovantodistaja, voi asia tulla kuitatuksi ja on pois päiväjärjestyksestä.

Itse en varmaan kertoisi ammatinvalintapsykologille jt-menneisyydestä, jos hän ei sitä erikseen kysy. Mutta taas jos puhe kääntyy tai ajautuu siihen, ei sitä kannata väistellä tai peitellä. "Miten tämä liittyy asiaan" voi olla myös hyvä kysymys, mielummin kuin tarkka tilannekatsaus kipupisteisiin.

Olen itsekin "joutunut" tilanteisiin, joissa olen kertonut menneisyydestäni, vaikken olisi halunnut. Silloin en ole lähtenyt suoraan ytimeen, vaan vastannut vain kysyttyihin kysymyksiin. Olen sitä mieltä että se osa minusta on minun henkilökohtaista reviiriä, jonka sisälle pääsystä päätän yksin minä.

Ammatinvalintapsykologin tarkoitus ei kuitenkaan ole "parantaa" sinua tai tukea sinua. Hänen tehtävänsä on vain arvioida. Jos koet, että menneisyys ja jt-tausta vaikuttavat sinun työntekemiskykyysi, kerro siinä tapauksessa hänelle siitä mahdollisimman avoimesti. Jos jt-menneisyys ei taas vaikuta hakemassasi työssä muuhun, kuin sinun henkilökohtaiseen olemiseesi, eikä päätöksiisi työntekijänä, onko se silloin työnhakuprosessissa relevanttia tietoa?

Tottakai teet itse päätöksen, mutta miettisin ensin, onko "haavojen" repiminen auki vieraan ihmisen, jonka tarkoituksena ei ole auttaa sinua, kanssa sen arvoista...

Eikä ammatinvalinnanpsykologi erittäin todennäököisestikään osaa epäillä. luurankoa kaapissa uskonnon takia.

Jos kerran asiallinen käynti kyseessä, niin vain oma etusi on kyseessä, minkälaiseen työhön parhaiten pystyt ja missä on edellytyksiä viihtyä.

Siitä kannattaakin ottaa hyöty irti.

Jehovantodistajuus on ohjannut jossain määrin monien entisten Jehovan todistajien valintoja. Esim. jotkut koulut on jätetty väliin tai niiden käyminen on myöhästynyt reippaasti, koska on noudatettu Jehovan todistajien koulujenkäyntikieltoja. Mutta se on menneisyyttä. Ihmisillä jää opintoja väliin monesta muustakin syystä, eikä niitä kaikkia syitä tarvitse selittää ammatinvalintapsykologille. Joskus jehovantodistajamenneisyys ohjaa myös entisten todistajien valintoja esim. uskontotiede saattaa kiinnostaa omakohtaisten kokemusten vuoksi. Jos suunnitelmat ja kiinnostuksen kohteet muuttuvat, ei menneisyyttä kannata liikaa jäädä miettimään vaan katse kannattaa suunnata eteenpäin. Mitä kiinnostaisi tehdä seuraavaksi?

Torninvartija kirjoitti: Joskus jehovantodistajamenneisyys ohjaa myös entisten todistajien valintoja esim. uskontotiede saattaa kiinnostaa omakohtaisten kokemusten vuoksi. Jos suunnitelmat ja kiinnostuksen kohteet muuttuvat, ei menneisyyttä kannata liikaa jäädä miettimään vaan katse kannattaa suunnata eteenpäin.

Täällä uskontotieteilijä kurkistaa ulos kaapista. Minulla oli paljon kiinnostuksen kohteita nuorena, ja sitten olen tullut hyppineeksi asiasta toiseen. Se on kai vaikuttanut hämmentävältä joidenkin ihmisten mielestä.