Lasten ja nuorten ankea (?) rooli järjestössä
Lähetetty: 21.08.2008 11:15
Tuossa aaac:n viimeisintä uutista ja siihen liittyen JW-foorumia lukiessa tuli tarve herättää keskustelua nuorten asemasta järjestössä myös tällä ensimmäisellä kotimaisella.
Uutisessa kerrottiin, että suurin osa nuorista jättää järjestön, ja että suurin osa lähtijöistä jättää myös palaamatta järjestöön. Mistä tuo voisi sitten johtua?
Jos ajattelen omaa aikaani lapsena, nuorena jehovantodistajana, tai aikaa ennen kastetta, niin kokoontumisiin, kenttään tai muuhun järjestön järjestämään aktiviteettiin harvemmin sisältyi innokasta odottamista. Odottaminen liittyi lähinnä siihen, että nuo aktiviteetit loppuisivat ja päivä jatkuisi muissa merkeissä. Jehovantodistajuus oli minulle taakka, ei kevyt kantaa, kuten raamattu haluaisi asian (=uskon) olevan.
Mikä sitten on mennyt vt-seuran tavassa toimia nuorten suhteen pieleen, että nämä usein jättävät järjestön? Vt-seurahan keskittyy kirjallisuudessaan ja puheissaan usein tuohon ongelmaan, joka ongelma on vt-seuran ylläpitämän uskonnon kannalta hyvin hälyttävä. Trendin jatkuessa vastuuasemiin ei enää ole (jos on hetkeen ollutkaan) tunkua ja vastuullisten veljien taso tippuu. Kyse on noidankehästä, joka voi hyvinkin olla vt-seuran kannalta kohtalokas ja ylitsepääsemätön.
Edellisen kappaleen alussa esitettyyn kysymykseen näkisin vastauksen olevan vt-seuran jäykkä ja vanhakantainen toimintamalli. Missään kokoontumisissa ei oteta huomioon lapsia, joten kokoontumisista muodostuu jo varhain lapselle tapahtuma, jota ei odota mielellään. Ne ovat lapselle usein välttämätön paha, joka hoidetaan pois alta kiltisti hiljaa istumalla. Kun lapsi varttuu murrosiän korville, kokoontumisissa ei ole vieläkään mitään erityisesti tuolle ikäluokalle tarkoitettua toimintaa tai ohjelmaa. Josko jotkut ohjelmat tuota ikäluokkaa koskisivatkin, ovat ne usein enemmänkin syyllistäviä, kuin rohkaisevia tai mielenkiintoisia – innokkuuden herättämisestä puhumattakaan. Vt-seuran totuudesta tulee näin ollen monelle nuorelle käsitteenä vastenmielinen. Eikä tuota ei voida laskea nuorten syyksi.
Vt-seuran ongelma nuorten suhteen johtuu myös sen käsityksestä, että yksi konsepti kattaa kaikki maailman ihmiset, rotuun, taustoihin, ikään tai kulttuuriin katsomatta. Se ei pojat mene niin. Eikä se riitä että kirjallisuusvalikoimista löytyy ”nuoret kysyvät” -kirja. Jos nuorista halutaan innokkaita jäseniä järjestölle, tulee myös järjestön olla innokas nuoria kohtaan. Järjestö kuvittelee, että sen rooli on olla passiivinen käskyn- ja tiedonjakaja, jota jokaisen jäsenen on seurattava. Näinhän se kuvittelee monen muunkin asian suhteen, väärät opit on hyväksyttävä mukisematta ja ’hypättävä’ on kun käsky käy, vaikka ei niin ’hypityttäisikään’. Moni hyppääkin mielummin pois koko touhusta, kuin hyppisi järjestön järjettömien hyppykäskyjen mukaan.
Ongelmaa pahentaa vt-seuran kontrollointihalu, jossa pienryhmien raamatun tutkiminen (ja eittämättä myös vt-seuran kirjallisuuden tutkiminen) on kyseenalaistettu. Juuri tuollaisissa porukoissa nuoret voisivat yhdistää uskonnonharjoittamisen ja sen jälkeen seuraavan yhteisen vapaa-ajan. Toiminta voisi olla mielenkiintoista ja palkitsevaa. Mutta ei, kaikki tulee tapahtua tiukan valvonnan alla ja soveltaminen on saatanasta.
JW-foorumilla esitettiin myös hyvä kysymys: mikä saa vt-seuran kuvittelemaan, että se saisi samoilla lääkkeillä aikaan eri tulosta? Lääkkeethän nuorten yksilölliseen innostamiseen ovat aina ne samat; lukekaa raamattua, käykää kokouksissa, tutkikaa, osallistukaa jne. Samat lääkkeet vuosikymmenestä toiseen, miksi tulokset olisivat yhtään erilaiset kuin tähän saakka?
Yhtä kaikki, vaikka tässä keskityttiinkin vt-seuran ongelmiin ja esitettiin jopa ratkaisumalleja, on lopputuloksen kannalta aina parempi mitä jäykempi vt-seura kaikessa vanhakantaisuudessaan on. Mitä useampi nuori jättää huuhaalahkot taakseen, sitä enemmän he voivat keskittyä elämään oikeaa elämää.
Uutisessa kerrottiin, että suurin osa nuorista jättää järjestön, ja että suurin osa lähtijöistä jättää myös palaamatta järjestöön. Mistä tuo voisi sitten johtua?
Jos ajattelen omaa aikaani lapsena, nuorena jehovantodistajana, tai aikaa ennen kastetta, niin kokoontumisiin, kenttään tai muuhun järjestön järjestämään aktiviteettiin harvemmin sisältyi innokasta odottamista. Odottaminen liittyi lähinnä siihen, että nuo aktiviteetit loppuisivat ja päivä jatkuisi muissa merkeissä. Jehovantodistajuus oli minulle taakka, ei kevyt kantaa, kuten raamattu haluaisi asian (=uskon) olevan.
Mikä sitten on mennyt vt-seuran tavassa toimia nuorten suhteen pieleen, että nämä usein jättävät järjestön? Vt-seurahan keskittyy kirjallisuudessaan ja puheissaan usein tuohon ongelmaan, joka ongelma on vt-seuran ylläpitämän uskonnon kannalta hyvin hälyttävä. Trendin jatkuessa vastuuasemiin ei enää ole (jos on hetkeen ollutkaan) tunkua ja vastuullisten veljien taso tippuu. Kyse on noidankehästä, joka voi hyvinkin olla vt-seuran kannalta kohtalokas ja ylitsepääsemätön.
Edellisen kappaleen alussa esitettyyn kysymykseen näkisin vastauksen olevan vt-seuran jäykkä ja vanhakantainen toimintamalli. Missään kokoontumisissa ei oteta huomioon lapsia, joten kokoontumisista muodostuu jo varhain lapselle tapahtuma, jota ei odota mielellään. Ne ovat lapselle usein välttämätön paha, joka hoidetaan pois alta kiltisti hiljaa istumalla. Kun lapsi varttuu murrosiän korville, kokoontumisissa ei ole vieläkään mitään erityisesti tuolle ikäluokalle tarkoitettua toimintaa tai ohjelmaa. Josko jotkut ohjelmat tuota ikäluokkaa koskisivatkin, ovat ne usein enemmänkin syyllistäviä, kuin rohkaisevia tai mielenkiintoisia – innokkuuden herättämisestä puhumattakaan. Vt-seuran totuudesta tulee näin ollen monelle nuorelle käsitteenä vastenmielinen. Eikä tuota ei voida laskea nuorten syyksi.
Vt-seuran ongelma nuorten suhteen johtuu myös sen käsityksestä, että yksi konsepti kattaa kaikki maailman ihmiset, rotuun, taustoihin, ikään tai kulttuuriin katsomatta. Se ei pojat mene niin. Eikä se riitä että kirjallisuusvalikoimista löytyy ”nuoret kysyvät” -kirja. Jos nuorista halutaan innokkaita jäseniä järjestölle, tulee myös järjestön olla innokas nuoria kohtaan. Järjestö kuvittelee, että sen rooli on olla passiivinen käskyn- ja tiedonjakaja, jota jokaisen jäsenen on seurattava. Näinhän se kuvittelee monen muunkin asian suhteen, väärät opit on hyväksyttävä mukisematta ja ’hypättävä’ on kun käsky käy, vaikka ei niin ’hypityttäisikään’. Moni hyppääkin mielummin pois koko touhusta, kuin hyppisi järjestön järjettömien hyppykäskyjen mukaan.
Ongelmaa pahentaa vt-seuran kontrollointihalu, jossa pienryhmien raamatun tutkiminen (ja eittämättä myös vt-seuran kirjallisuuden tutkiminen) on kyseenalaistettu. Juuri tuollaisissa porukoissa nuoret voisivat yhdistää uskonnonharjoittamisen ja sen jälkeen seuraavan yhteisen vapaa-ajan. Toiminta voisi olla mielenkiintoista ja palkitsevaa. Mutta ei, kaikki tulee tapahtua tiukan valvonnan alla ja soveltaminen on saatanasta.
JW-foorumilla esitettiin myös hyvä kysymys: mikä saa vt-seuran kuvittelemaan, että se saisi samoilla lääkkeillä aikaan eri tulosta? Lääkkeethän nuorten yksilölliseen innostamiseen ovat aina ne samat; lukekaa raamattua, käykää kokouksissa, tutkikaa, osallistukaa jne. Samat lääkkeet vuosikymmenestä toiseen, miksi tulokset olisivat yhtään erilaiset kuin tähän saakka?
Yhtä kaikki, vaikka tässä keskityttiinkin vt-seuran ongelmiin ja esitettiin jopa ratkaisumalleja, on lopputuloksen kannalta aina parempi mitä jäykempi vt-seura kaikessa vanhakantaisuudessaan on. Mitä useampi nuori jättää huuhaalahkot taakseen, sitä enemmän he voivat keskittyä elämään oikeaa elämää.
Yhtenäisyys hinnalla millä hyvänsä.
Siellä on varmaan eräätkin stoorit vaihdettu, voi kun olis älynny säilyttää ne vihkoset... Toisaalta muistan että oli aina hirveän mukavaa jäädä kotiin jos kokoukseen ei jostain syystä päästy. Auto jäi tieten joitakin kertoja starttaamatta reilun kolmenkympin pakkasissa eikä se kyllä yhtään harmittanut, päinvastoin oli oikein mukavaa vaihtaa tavalliset vaatteet takas päälle. 
