Veljesseura.org

Tämä kysymys siis koskee lähinnä heitä, jotka ovat kasvaneet todistajaperheessä.

Havahduin miettimään, että ilman vanhempieni liittymistä Jehovan todistajiin minusta ei varmaankaan olisi koskaan tullut Jehovan todistajaa. Kasvoin sisään Jehovan todistajien maailmaan vanhempieni tahdosta, en omasta kiinnostuksestani. Vuodet Jehovan todistajissa aiheuttivat aika paljon harmia omaan elämääni. En kuitenkaan ole katkera vanhemmilleni siitä, koska ajattelen että he ovat harhaanjohdettuja ihmisiä, jotka ovat myös joutuneet kärsimään omista valinnoistaan.

Miten on - kuinka te muut "syntymäjehovantodistajat" olette ajatelleet suhteestanne omien vanhempienne valintoihin?

Kyllähän sitä kieltämättä on usein tullut ajateltua, että moni asia elämässä olisi ollut toisin ilman vanhempien todistajuutta. Vaikka miten yrittäisi ajatella positiivisesti kertyneitä kokemuksia, niin suoraan sanottuna mieluiten olisin kyllä kasvanut aivan tavallisessa perheessä tavallisten ongelmien parissa.

Katkeruus on ehkäpä vähän väärä sana kuvaamaan omia tunteita, mutta minkäänlaista kiitollisuuttakaan en ole tuntenut missään vaiheessa. Vieläkin sitä toisinaan toiveajattelee vanhempien luistavan sen verran uskostaan, että saisimme jossakin vaiheessa kokea sellaisen normaalin elämän ja normaalit perhesuhteet. Kuitenkin järjestöllä taitaa olla sen verran luja ote vanhemmistani, etteivät he koskaan opi tuntemaan omaa lastaan - kohtalo jota en toivo omalle kohdalleni, jos jälkikasvua joskus sattuu ilmaantumaan.

almi kirjoitti:Oletteko katkeria vanhemmillenne?

Kun seuratoimintaan osallistuminen urheilullisissa merkeissä kiellettiin, niin toki olin erittäinkin katkera. Osasin kyllä jo tuolloin olla tasapuolisuuden nimissä näreissäni myös kiellon alkuperälle, eli vt-seuralle. Nykyään harmittelen tuota urheilullista menetystä enemmänkin vt-seuraa osoitellen, vanhempiani en jaksa menetetyistä mahdollisuuksista liiemmin syytellä. Onhan minulla ollut mahdollisuus täysi-ikäisyyden jälkeen kokeilla myös miltä tuntuu osallistua järjestetympään urheilemiseen. Toki NHL:n miljoonapalkkoihin en päässyt koskaan käsiksi juuri - ja ainoastaan - tuon vt-seuran säännön takia.

Havahduin miettimään, että ilman vanhempieni liittymistä Jehovan todistajiin minusta ei varmaankaan olisi koskaan tullut Jehovan todistajaa.

No ei varmasti minustakaan. Tiedä sitten olisiko omista vanhemmistani tullut jehovantodistajia ilman heidän vanhempiensa jehovantodistajuutta. Siinä tapauksessa, että isovanhempani eivät olisi olleet jehovantodistajia, minua ei olisi olemassa, joten jehovantodistajuudesta lienee olemassaoloni kannalta enemmän hyötyä kuin harmia.

Kasvoin sisään Jehovan todistajien maailmaan vanhempieni tahdosta, en omasta kiinnostuksestani.

Minä taas kasvoin jehovantodistajaksi, koska sen piti olla Totuus, ja ilman sitä kohtalona olisi ollut ikuinen kadotus. Varsinkin nyt kun tiesin Totuuden, en olisi voinut jättää sitä ilman tuomiota ikuiseen kuolemaan. Kadehdin hiljaa mielessäni niitä, jotka eivät tienneet Totuutta. Hehän saivat elää miten halusivat ja omasivat silti toivon ikuisesta elämästä paratiisissa. Melko reilua - ajattelin jo tuolloin.

En kuitenkaan ole katkera vanhemmilleni siitä, koska ajattelen että he ovat harhaanjohdettuja ihmisiä, jotka ovat myös joutuneet kärsimään omista valinnoistaan.

Sama 'vika'. Onhan se surullista että ihmiset tärväävät kokonaisia ihmiselämiä jenkkiläisen propagandalahkon psyykkisessä otteessa, selvittämättä itselleen koskaan, että mistä todella on kysymys.

Kun tulin työpaikalla kaapista ja kerroin olevani entinen jt, vastaanotto oli hyvä, kiinnostus aitoa ja keskustelu asiallista. Yksi kommentti kuitenkin toistui ja ärsytti minua suunnattomasti: "Etkö sinä ole katkera vanhemmillesi siitä että he kasvattivat sinusta lahkolaisen?" Selvästi oletettiin, että tietenkin olisin ja haluaisin ehkä purkaa sitä. Ja vastaus: ei, en minä todellakaan ole. Vanhempani tekivät sen valinnan, joka heistä oli parasta mitä he tiesivät; miten voisin syyttää heitä siitä? Kun ilmoitin haluavani erota todistajista, minua päinvastoin kannustettiin tekemään se, että sinä päivänä kun palaisin todistajiin, uskoni olisi aitoa eikä aivopesemällä opittua (ok, tiedän että tämä on aika liberaali näkemys jt-piireissä). Vaikka olen jäänyt nuoruudessa paljosta paitsi todistajuuden takia, ja jotkut asiat harmittavat, en ole siitä katkera vanhemmilleni. Koen saaneeni todistajuudesta myös jotain takaisin, kuten loputtoman kiinnostuksen "hengellisiin asioihin", uskontoihin ja mystiikkaan (ok, todistajat eivät ehkä tarkoituksellisesti kannusta tällaiseen ), suvaitsevaisuutta ja oma käsitykseni asioista on vahvistunut. Suurin osa näistä on ehkä ennemminkin vastareaktiona todistajuudelle, mutta loppupeleissä jt-aikoja saan paljolti kiittää (kyllä, kiittää, ei syyttää) nykyisestä ajatusmaailmastani.

En osaa toivoa, että lapsuuteni olisi ollut toisenlainen. En nyt ole yltiöonnellinen siitä että satuin kasvamaan juuri jtksi ja kyllä, toivon että vanhempani jättäisivät koko touhun jonain päivänä, mutta en ehkä olisi minä ilman niitä kokemuksia.

Hei . Hmm...Sekä kysymys että vastaus aiheeseen ei ole kovin yksiselitteinen mielestäni, eikä myöskään helppo.
Noin yleisesti ottaen en ole katkera vanhemmilleni. Mitä tulee siihen olisiko vanhempani voineet kasvattaa tai opettaa toisin niin teoriassa kyllä käytännössä ei. Jokainen entinen jt tietää että jt-opin mukaista ja vanhempien velvollisuus on kasvattaa lapsensa jt-oppiin.
Ja kun vielä ottaa huomioon sen seikan että jos vanhemmat eivät kasvata lapsiaan tuntemaan "totuutta" niin muistaakseni jokin "verivelka " lankeaa vanhempien päälle jumalan silmissä.

No mutta asiaan , joistakin asioista olen katkera, lähinnä niistä mitä lapsena jäi kokematta ja tekemättä. Joulu,synttärit,tietyt harrasteet ,kaverien puute, pelottelu demoneilla ja maailman lopun puheet. Nyt herääkin kysymys oliko se lopulta vanhempien syytä?

Jokainen vanhempihan yrittää kasvattaa ja ohjata lastansa omien kykyjen,rajojen ja tietotaidon mukaan rakkaudella pohjinmiltaan , eikö?
Se että vanhemmat ovat uskovaisia ja uskovat että heidän uskonsa ja uskon opetus lapsillensa on rakkaudellinen ja vilpitön teko ,niin onko se sellainen seikka josta voisi tai pitäisi olla katkera? Mielestäni ei.
Tosin ihmisen mieli kovin välillä sysää syitä ja syytteitä toisten niskaan auttaakseen ja suojellakseen itseään ja omaa mieltänsä. Tällä metodilla voi suojella omaa mieltänsä pahalta kokemukselta kunnes omat voimavarat ja tieto/viisaus on kasvanut siinä määrin että on "turvallista rationaalisesti" kohdata peikot ja pelot elämässään ja lapsuudessa / sen osalta.
Siis toisaalta en ole katkera, mutta onko tuohon kysymykseen yhtä selvää vastausta ? Mielestäni ei.

Siispä päädyn tulokseen että sekä olen ja en ole katkera, riippuen mitä kohtaa elämässä ja mitä kokemuksia nyt ajattelee.
Toisaalta olisin voinut syntyä narkkari perheeseen ja jokainen voi itse kuvitella sen syy->seuraus suhteen elämässä. Paljon oli hyvin lapsuudessa ja paljon oli huonosti.

Taisi mennä nyt aivan saivarteluksikin tämä vastaus

Ei ole syytä. He luulivat tekevänsä jotain erityisen hyvää.

almi kirjoitti:Miten on - kuinka te muut "syntymäjehovantodistajat" olette ajatelleet suhteestanne omien vanhempienne valintoihin?

Vähitellen alan nähdä, että vanhempani ovat olleet uskonnon uhreja siinä missä minäkin. He tekivät valintansa varhaisaikuisuudessa ja ovat tähän mennessä paljolti haaskanneet noin yhtä monta vuotta elämästään vt-seuran takia kuin minäkin. He kantavat valinnoistaan seuraavaa taakkaa, minä lapsuuden ja nuoruuden erilaisuuteen liittyvää taakkaa. En lähtisi niitä vertailemaan ja olen kovempia hintoja nähnyt muiden jehovantodistajuudesta maksavan. Jonkin verran taakkoja on viime vuosina saatu purettua, mutta matkaa on vielä kosolti, toivottavasti aikaakin. Katkeruus, sikäli kun sitä on, kohdistuu etäämmälle.

Kyllä minäkin luulen, että ikävyyksieni syy ei ole vanhemmissa vaan Jehovan todistajien koneistossa. Kaikki entiset todistajat kyllä tietävät, miten Jt-organisaatio käskyttää ja aivopesee. Vartiotornista voi lukea, miten toimitaan. Eipä siinä ole vaihtoehtoja.

ihmisenpoika1 kirjoitti: Jokainen vanhempihan yrittää kasvattaa ja ohjata lastansa omien kykyjen,rajojen ja tietotaidon mukaan rakkaudella pohjinmiltaan , eikö?
Se että vanhemmat ovat uskovaisia ja uskovat että heidän uskonsa ja uskon opetus lapsillensa on rakkaudellinen ja vilpitön teko ,niin onko se sellainen seikka josta voisi tai pitäisi olla katkera? Mielestäni ei.

Täsmälleen samoja ajatuksia itselläkin. Vilpittömästi uskon ja tiedän että vanhempani ovat halunneet minulle vain parasta, mikä silloin ja vieläkin oli/on jehovantodistajuus. He eivät tiedä mitään parempaa elämäntapaa. Joten ihmekö tuo että ovat minutkin siihen yrittäneet kasvattaa. En kyllä ole katkera, vaikka jollain lailla menetetty lapsuus välillä mieltä kaihertaakin.

madgyver kirjoitti:En kyllä ole katkera, vaikka jollain lailla menetetty lapsuus välillä mieltä kaihertaakin.

Ihmehän se olisi jos meitä se ei kaihertaisi. Syyllinen ei kuitenkaan ole vanhemmat, kuten moneen kertaan on jo todettu, vaan epärehellinen värvääjälahko, joka on heidätkin aikoinaan valtaansa saanut. Se on syy miksi itse niin mielelläni potkin lahkoa perseeseen ja katson kun se hiljalleen murenee.

Minulla on aika samanlaisia ajatuksia tästä kuin muillakin näköjään.
En minä osaa katkera olla vanhemmilleni. Uskon jopa että JT-kasvatus oli monella tavalla hyödyllinen minulle, koska siitä irtautuessa oppi niin valtavasti. Minullehan totuus totuudesta alkoi valjeta ollessani kokoajanpalvelijana. Ensin usko muuttui toivoksi ja tieto luuloksi. Sitten Jumala jota niin rakastin oli satua, ja järjestö jota ehdottomasti kannatin osoittautuikin hirviöksi. Sitten kun aloin aikuisena rakentamaan maailmankuvaansa yksin "tyhjästä" niin siitä tuli kaunis.
Tiedän että vanhempani kokevat osin epäonnistuneensa minun kasvatuksessani, koska en ole todistaja. Olen heille kuitenkin vakuuttanut olevani enemmän kuin kiitollinen kaikesta.
En oikein ymmärrä miten joku voi olla katkera moisesta. Ikään kuin vanhemmat olisivat pahuuttaan, tai ilkeyttään kasvattaneet jostakusta JT:n. Eihän se niin mene. Kyllä jokainen kasvattaa rakastamiaan lapsia parhaan tietonsa ja kykynsä mukaan. Geenit, kasvatus ja sattumat määrittävät meille valintamme.

Kyllä olen katkera. Multa jäi kaikki harrastukset, nuorten menot, bileet, discot sun muut nuoruuteen kuuluvat asiat täysin kokematta.

"Paljon oli hyvin lapsuudessa ja paljon oli huonosti."

Tämän viikon Anna-lehdessä 89-vuotias viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Doris Lessing pohtii lapsuuttaan ja kertoo kirjoittaneensa elämänsä viimeisen kirjan ja se käsittelee hänen omia vanhempiaan. Hän toteaa haastattelussa päätyneensä sellaiseen ratkaisuun, että hänen lapsuutensa ei ollut onneton vaan vaikea.

Minua nuo sanat lämmittivät. En ole olenkaan tämän topicin kohdetyhmää, minulla ei ole JT-lapsuttaa, mutta suorastaan hävettävän paljon kaunaa isääni, joka on jo aikoja kuollut, kohtaan. Enkä itsekään ole enää mikään tytönheitukka. Ahdistava lapsuus ei omien kokemusteni mukaan todellakaan ole JT-kasvattajan etuoikeus

Tarkennettakoon vielä sekin, etten ole katkera Jehovan todistajien lahkoakaan kohtaan. Ei vaan minä tunnen suunnatonta vastenmielisyyttä sen suhteen. Se on kuin mätivä paise josta ei helpolla irti pääse vaikka kuinka tahtoisi. Olen suruissani niiden ihmisten puolesta, jotka edelleen ovat henkisiä panttivankeja tuossa sairaaloisessa järjestössä.

RaM kirjoitti:Tarkennettakoon vielä sekin, etten ole katkera Jehovan todistajien lahkoakaan kohtaan. Ei vaan minä tunnen suunnatonta vastenmielisyyttä sen suhteen.

Itse asiassa koen katkeruuden hankalaksi termiksi, ainakaan minä en tiedä miten sitä voisi mitata. Erityisesti kiinnostaisi tietää miten se voidaan niin helposti tunnistaa henkilöä tuntematta, esimerkiksi nettikirjoituksista. Ehkä katkeruuden mittaus on korkeampaa lääketiedettä.

Vastenmielisyys lienee kohdallanikin lähinnä mieleen tuleva termi jos ajattelen Vartiotorniseuraa, tosin siinä on edelleen mukana osa häpeää. Se häpeä ei tarkoita, ettenkö menneisyyttäni mainitsisi nykyään aina kun se sopii tilanteeseen, vaan hävettää se naiivius johon on aikoinaan kasvatettu ja jossa on elänyt.

Se on kuin mätivä paise josta ei helpolla irti pääse vaikka kuinka tahtoisi.

Vähintään arpi siitä kuitenkin aina jokaiselle jää.