Veljesseura.org

Nykyiset ja entiset jehovantodistajat ovat saaneet päälleen paljonkin uskonnollista vihaa. Jehovantodistajia oudoksutaan ja heidän oppejaan inhotaan yleisesti Suomessa. Samoin on lahkosta poisjääneitten laita?

Meitä niin kutsuttuja luopioita vihataan lahkon taholta kuin ruttoa. Vihaan kytkeytyy vahvasti pelko siitä että pois jääneet saavat muitakin mukaansa.

Olen nyt jonkin aikaa sosiaalialalla olleena huomannut, että me entiset lahkolaiset olemme myös maailmallisessa maailmassa yhä jonkinlaisia friikkejä. Työkaverini pitävät minua hieman sairaana, koska olen mennyt kasteelle saakka sairaaseen lahkoon. Toisaalta minua ei tarvitse enää ymmärtää, koska olen lahkosta poistunut. Me lahkon jättäneet entiset uskovaiset olemme jonkinlaisia väliinputoajia, joita saa vapaasti lyödä miltä tahansa suunnalta, jos sille päälle sattuu. Jopa vaimoni haukkuu minua hermostuksissaan jehovapaskaksi, vaikka erotuksestani on jo monta vuotta.

Tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että tässä tapauksessa elämä on aika epäreilua? Ensin synnytään lahkovanhemmille ja sitten kun siitä paskasta erotaan niin vielä enemmän vihataan.

Edit: Korjasin huomaamani kirjoitusvirheet

.

Oletpa törmännyt outoihin maailman ihmisiin (tai törmäilysi yleensä aiheuttaa närää: ihmiset ei tykkää raamit kaulassa-tyypeistä ). Muistatko miten esittelyssäni kerroin työpaikkani jt:stä? Jt-Seurasta eronsa jälkeen häntä alettiin kohdella taas ihmisenä, vaikka hänellä itsellään oli kauan häntä koipien välissä ja korvat luimussa. Ihan turhaan oli. Jokainen täysijärkinen ottaa ex-jt:n yksilönä ja oikeana ihmisenä ja pitää eropäätöstä hatunnoston arvoisena!
Maailman ihminen taas suhtautuu voimassa olevaan jt-jäsenyyteen karsaasti, koska jt:t ovat niin helvetin ollakseen ja ylimielisiä muihin nähden. Siitä viha ja hyökkäily - ainakin meidän työpaikallamme veemäily oli sata pros. Kaveri ei ikinä jättänyt yhtään "mainoslehtistään" taukohuoneen pöydälle, ei uskaltanut. Olisi varmaan saanut kasvopesun vessanpöntössä, niin armottomia äijiä meillä on.

Hyvä kysymys, rippeli.

Minulla on hieman fifty-sixty -olo. Joissakin piireissä menneisyyttäni ei edes tunneta, ja jos tunnetaankin siitä ei tehdä numeroa. Toisaalla asia kaivetaan auki, ja sitä käsitellään hartaasti. Silloin minua ärsyttää suunnattomasti.

Olen kokenut hankalia tilanteita terveydenhuollossa. Sairastan harvinaista sairautta, jota ei ihan kaikkialla tajuta ja joitakin oireitani on luultu psykosomaattisiksi Jt-menneisyyteni vuoksi. Eräs psykologi alkoi kerran väännellä käsiään, kun kerroin olleeni Jehovan todistaja ja suhteeni perheeseeni ovat eroamiseni vuoksi käytännössä katki tai loppu, näkökulmasta riippuen. Hän kirjoitti epikriisiini, että minulla on paljon psykososiaalisia ongelmia, ja kroonisen kipuni vuoksi tarvitsen psykiatrista apua. Myöhemmin selvisi, että kivun ja muiden oireiden aiheuttaja on geneettinen kromosomisairaus eikä uskonlahkoon liittyvä psyykkinen pahoinvointi. (Psyykkinen pahoinvointi ei aiheuttane synnynnäisiä sairauksia.)

Väliinputoajaksi koen itseni sukulaisteni keskuudessa, erityisesti suhteessa veljiini. Minulla on kaksi veljeä, joista toinen ei ole koskaan ollut Jt, ja toinen joka (toistaiseksi ?) on Jt. Kumpikaan ei ole ymmärtänyt valintojani. Kukaan lahkon ulkopuolisista sukulaisistanikaan ei kaiketi ole tajunnut, minkä olen vaihtanut leiriä. Hyväksyviä he ovat silti olleet. Eivätpä siinä selittelyt auta.

Aspis kirjoitti:Tuntuu etten kuulu minnekään, olen maahanmuuttaja. Kuin pakolainen, joka on lähtenyt sietämättömistä oloista.

Tuttu tunne. Milloin lähditkään todistajista?

Minulla tuo maahanmuuttajafiilis ja myös jonkinlainen krooninen vierauden tunne kestivät toissa syksyyn asti. Silloin erostani oli kahdeksan vuotta aikaa. Nykyään en enää koe olevani ex-Jt, vaan muihin asioihin linkittyvä ihminen, jolla on Jt-tausta. Olo helpotti.

rippeli kirjoitti:Olen nyt jonkin aikaa sosiaalialalla olleena huomannut, että me entiset lahkolaiset olemme myös maailmallisessa maailmassa yhä jonkinlaisia friikkejä. Työkaverini pitävät minua hieman sairaana, koska olen mennyt kasteelle saakka sairaaseen lahkoon. Toisaalta minua ei tarvitse enää ymmärtää, koska olen lahkosta poistunut. Me lahkon jättäneet entiset uskovaiset olemme jonkinlaisia väliinputoajia, joita saa vapaasti lyödä miltä tahansa suunnalta, jos sille päälle sattuu. Jopa vaimoni haukkuu minua hermostuksissaan jehovapaskaksi, vaikka erotuksestani on jo monta vuotta.

Tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että tässä tapauksessa elämä on aika epäreilua? Ensin synnytään lahkovanhemmille ja sitten kun siitä paskasta erotaan niin vielä enemmän vihataan.

Hmm... itse en ole koskaan saanut ulkopuolelta kuulla olevani friikki, vaikka olen jatkuvasti itse tuntenut itseni sellaiseksi.

Voisiko tämä johtua siitä miten itsensä esittää ulkopuolisille? (Arvaus.) Olen kertonut kaikille että minut on kasvatettu omituiseen "Jehovan Todistajat" -nimiseen amerikkalaiseen lahkoon, joka on hassu uskonnollinen ryhmä. Ja että olen aikuisena eronnut kyseisestä uskonnosta. Sen jälkeen olen vastannut kaikkiin lahkoa koskeviin kysymyksiin, viimeksi tänään arveluun että "mikä se piruntorjuntabunkkeri Keravalla oikein on?". (Haaratoimisto eli "Branch Office" Koivuhaassa.)

En tiedä, voin olla väärässä.

.

Hyvä huomio. Voiko Jehovan todistaja -lapsuuden kokenut koskaan kokea "normaalia" ystävyyttä?

Witless kirjoitti:Hyvä huomio. Voiko Jehovan todistaja -lapsuuden kokenut koskaan kokea "normaalia" ystävyyttä?

En ole kovin pitkään lukenut tää foorumi, mut kuinka monta triidejä on siinä aikana avattu maailmanlopusta, maailmansodasta, kuolemasta ja helvetistä?

Witless kirjoitti:Hyvä huomio. Voiko Jehovan todistaja -lapsuuden kokenut koskaan kokea "normaalia" ystävyyttä?

Uskoisin että voi, tosin se vaatii määrätietoista työskentelyä JT-ajatusmallista eroon pääsemiseksi. Itselläni on pari hyvää ystävää joista kumpikaan ei ole koskaan ollut todistajia. En silti tarkoita etteikö ongelmia olisi ollut. Itselläni on edelleen taipumuksena pitää ystävyyssuhdettakin suorittamisena, palveluksina ja vastapalveluksina. Asian tiedostaminen auttaa ja tilanne on pikkuhiljaa parantumassa

Aspis:
...tuntuu, että törmään aina niihin vähemmän terveisiin ja vinksahtaneisiin yksilöihin enkä halua elämääni enää ahdistusta ja kaaosta. Tämä koskee siis niin miehiä kuin naisia.

Tuo ulkopuolisuuden tunne voi liittyä myös siihen, että aina on ollut jotenkin erilainen. Kuten täälläkin on tullut viime aikoina usein ilmi jako srk:ssa, niin minäkin kuuluin niihin "jakautuneen huonekunnan" jälkeläisiin, jotka olivat kuin paarioita. Koulussa olin erilainen, kun olin kuitenkin heidän silmissään jt. Avioliitossa en sopinut muottiin, eron jälkeen en kelvannut srk:aan. Töissä taas itse en ymmärtänyt muita ja tunsin itseni ulkopuoliseksi.

Aikuisiällä uusien ystävyyssuhteiden luominen on vaikeaa, joten siinäkin tunnen itseni erilaiseksi. Ei ole niitä lapsuus- tai opiskeluajan kavereita, joiden kanssa voisi silloin tällöin tavata. Toisaalta ei ole myöskään varhaisaikuisuuden kavereita, koska ne ovat kaikki jt:ia.

Ei ulkopuolisuuden tuntemiseksi tarvitse olla minkään tietyn ryhmän edustaja tai entinen sellainen. Tunnen monia, jotka sanovat olevansa ulkopuolisia ihan kaikkialla ja olen itsekin sellainen. Se on jokin sisäinen ominaisuus ihmisessä, onko ohjelmointi vai opittu jo lapsena? Mitä jos pohjimmiltaan kaikki tuntevat ulkopuolisuutta, mutta kaikki eivät myönnä sitä itselleen? Onhan näitä tarinoita (naisten hömppä)lehdet täynnä, että kuinka on vaistomaisesti kehittänyt itselleen hengästyttävän päiväohjelman, ettei ehtisi ajatella sisäistä orpouttaan.

Ja mitä on normaali ystävyys? Tuntemani miehet tekevät yhdessä, mutta eivät ikinä puhu ajatuksistaan saati tunteistaan. He katsovat jalkapalloa kimpassa ja puhuvat ainoastaan siitä; rakentavat taloa ja puhuvat ainoastaan siitä; kalastavat ja mökkeilevät yhdessä ja puhuvat...
Entä naiset? Vellotaan tunteissa ja jauhetaan samoja kuvioita viikosta ja kuukaudesta toiseen, ellei oikeita ongelmia ole, niin niitä kehitetään! Molemmilla ryhmillä sama konsti: kun halutaan "vapautua", otetaan alkoholia! Helvetti, en ikinä ole ollut jiitee tai mitään muutakaan spesiaalia eikä minulla silti ole muita ystäviä kuin oma mieheni. (Vihamiehiä on tosi paljon, haluaako joku niistä osan?) Ystävyyttä olen yrittänyt tuhannella eri tavalla, mutta ennemmin tai myöhemmin menee hermo ripustautujiin, sanon pahasti ja "ystävä" onkin vihamies, huraa.

Kysyn siis taas: mitä on normaali ystävyys??? Onko täällä jollain sellaista - ja miten sellaisen saa? Kukaan ei erityisesti vihaa ketään, koska kaikki vihaavat kaikkia. Niin se menee.

Mitä tulee edellä pohdittuun ystävystymiseen, niin minun oli loppujen lopuksi aika helppoa ystävystyä uusiin ihmisiin jt-aikojeni jälkeen. Ystävystyminen on riippunut kemioiden kohtaamisesta. Ehkä ystävystymistä auttoi se, että enää ei ollut pakko olla kenenkään ystävä Vartiotorni-seuran tyyliin. Sai siis vapaasti päättää, mitä kenestäkin pitää.

almi kirjoitti:Mitä tulee edellä pohdittuun ystävystymiseen, niin minun oli loppujen lopuksi aika helppoa ystävystyä uusiin ihmisiin jt-aikojeni jälkeen. Ystävystyminen on riippunut kemioiden kohtaamisesta. Ehkä ystävystymistä auttoi se, että enää ei ollut pakko olla kenenkään ystävä Vartiotorni-seuran tyyliin. Sai siis vapaasti päättää, mitä kenestäkin pitää.

Mä koin taas, että ystävystyminen JT-aikojen jälkeen on ollut helppoa paikkakunnalla, jossa ei tunneta JT:nä.

En ole huomannut, että minua olisi mitenkään vihattu taustani vuoksi. Pikemminkin ne, joille olen asiasta kertonut, ovat suhtautuneet luontevasti. Aihetta ei vältellä, muttei siitä nyt ylenpalttisestikaan puhuta. Ex-jehovantodistajuus on tarina muiden joukossa, varsinkin mun piireissä.

Kun huomasi, että JT-"ystävyys" on täydellisen ehdollista, alkoi epäillä myös kaikkea muuta ystävyyttä, sitten kun ystävyyssuhteita alkoi tulla "maailmasta". Syntymä-JT:llä ei ole lähdön jälkeen vanhoja koulu- tai armeijakavereita odottamassa järkiintuloa. Uudet ystävyyssuhteet on luotava käytännössä tyhjästä, ja se vie aikaa, joten on hyvä tutustua "maailmallisiin" jo ennen seurakunnasta lähtöä. Vaikka salaa. Ja aikuisiällä ystävystyminen on hitaampaa, kuten Aspis sanoi. Piireihin on vaikea päästä. Siitä sitten taas se ulkopuolisuuden tunne.

Vertaisryhmä on erinomainen tapa tutustua poppooseen, jonka kanssa ei tarvitse piilotella taustaansa. Exien "yhteisö" alkaa olla jo niin laaja, että jokaiselle löytyy hengenheimolainen, johon yhdistää muukin kuin exyys. (Hitsi, mähän kopioin koko ajan Aspista )

Aaac kirjoitti: (Hitsi, mähän kopioin koko ajan Aspista )

Huono seura turmelee hyödylliset tavat