Harmagedonin varjossa
Lähetetty: 17.02.2009 19:11
Nelosen Jim-kanava näytti eilen koskettavan dokumentin World Trade Centerin hisseistä 11.9.2001 (osittain kuin ihmeen kautta) pelastuneista ihmisistä. Mukana oli myös molemmista törmäyksistä ja niiden seurauksista vaikuttavaa silminnäkijäkuvaa, jota mediassa ei ole pitkään aikaan pahemmin näytetty. Osa paikalla olleista kertoi miten valtavalta ja epätodelliselta tapaus vielä vuosien jälkeen tuntuu. Osa päätyi uskomaan Jeesukseen, osa etsi vieläkin elämälleen tarkoitusta. Ennen koneiden törmäystä hissiin yksin jäänyt mies, joka pääsi puolivahingossa ulos ja juosten pakoon juuri kun torni oli sortumassa, sanoi että tunne oli ulos tullessa koko ajan kuin elokuvassa, ei todellisuudessa.
Dokumentista tuli hakematta mieleen vielä suurempi inferno, Harmagedon, jota Jehovan todistajien kirjallisuus ja puhujat jaksavat hehkuttaa. Hallintoelimen jäsen Ciro Aulicino tuntui netistä löytyvässä konventtipuheessa olevan suorastaan innoissaan spekuloidessaan tavoista joilla ihmisiä tullaan pian tappamaan ja miten ruumiita hävitetään (antimaterialla, ehkä). Suuret katastrofit tuntuvat olevan ihmisen mielelle yhtä aikaa kauheita mutta samalla kiinnostavia. Joku ajattelija kirjoitti joskus siitä miten nykypäivän länsimainen ihminen on jollain tavalla viehättynyt onnettomuuksista, kunhan niitä voi seurata turvallisen matkan päästä. Olisiko osa Jehovan todistajien lumovoimasta itse siinä tapahtumassa jossa Jehova kohta tulee tappamaan spektaakkelinomaisesti suurimman osan ihmiskunnasta? Ja voisiko olla niin että oppiin sisältyvät älyttömyydet (täydellinen elämä ihanassa paratiisissa joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu..., vegeruokavaliolla toimivat petoeläimet yms. yms.) jollain ajatuksen tasolla peittyvät kätevästi itse Harmagedonin valtavuuden taakse?
Jehovan todistajien tarinassa on kätevästi hyvä draaman kaari, kuin suoraan amerikkalaisesta katastrofielokuvasta. Ensin on pohjustus (nykyisyys), jossa esitellään hyvikset ja pahikset ja annetaan syy tapahtumille. Sen jälkeen (ihan kohta) on loppuhuipennus, jossa paha saa palkkansa ja hyvä monien vaikeuksien kautta pelastuu (Saatana uhkaa "petonsa" kautta Jehovan kansaa, mutta he pakenevat onnistuneesti). Itse paratiisi ikinuorine ihmisineen ja auringonlaskuineen onkin sitten pelkkä kaunis tausta lopputeksteille, sitä ei tarvitse kovin tarkasti edes miettiä. Onhan juuri porukalla selvitty valtavasta katastrofista ja viimein aivan kaikki on hyvin. The end.
Miksi kysymys olisi mitenkään tärkeä? No ainakin siksi, että hyvällä tarinalla usein peitetään valheita. Taitava silmänkääntäjä kiinnittää katsojan huomion aivan väärään paikkaan, ilman että kukaan yleisöstä huomaa mitään. Harmagedon on valtavuudessaan moninkertainen 9/11, ennennäkemätön ja lisäksi yliluonnollinen katastrofi. Sen varjoon peittää kätevästi vaikkapa Watchtowerin ihmisjohtoisen hallinnon ja muiden uskovien puutteet, Jehovan todistajien järjestelmän vääryydet (insestitapausten, YK-jäsenyyden ynnä muun peittely) sekä vasta myöhemmin tulevan paratiisin järjettömyyden edes ajatuksen tasolla. En väitä että tarina on rakennettu tällaiseksi alunperin tarkoituksella, se on muotoutunut ajan kuluessa parhaiten myytävissä olevaan muotoon. "Kiinnostuneelle" kannattaa luonnollisesti ensin myydä paratiisi, mutta kun jäseniä on tarkoitus pitää ja hallita, perinteisesti tehokkaimmat keinot lahkoissa ovat olleet syyllistäminen ja pelottelu. Jälkimmäiseen tarkoitukseen mielikuva maailman kaikkien aikojen suurimmasta katastrofista (joka tapahtuu aivan pian) on mahtava työkalu.
Edit: Kirjoitusvihre korjattu.
Dokumentista tuli hakematta mieleen vielä suurempi inferno, Harmagedon, jota Jehovan todistajien kirjallisuus ja puhujat jaksavat hehkuttaa. Hallintoelimen jäsen Ciro Aulicino tuntui netistä löytyvässä konventtipuheessa olevan suorastaan innoissaan spekuloidessaan tavoista joilla ihmisiä tullaan pian tappamaan ja miten ruumiita hävitetään (antimaterialla, ehkä). Suuret katastrofit tuntuvat olevan ihmisen mielelle yhtä aikaa kauheita mutta samalla kiinnostavia. Joku ajattelija kirjoitti joskus siitä miten nykypäivän länsimainen ihminen on jollain tavalla viehättynyt onnettomuuksista, kunhan niitä voi seurata turvallisen matkan päästä. Olisiko osa Jehovan todistajien lumovoimasta itse siinä tapahtumassa jossa Jehova kohta tulee tappamaan spektaakkelinomaisesti suurimman osan ihmiskunnasta? Ja voisiko olla niin että oppiin sisältyvät älyttömyydet (täydellinen elämä ihanassa paratiisissa joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu..., vegeruokavaliolla toimivat petoeläimet yms. yms.) jollain ajatuksen tasolla peittyvät kätevästi itse Harmagedonin valtavuuden taakse?
Jehovan todistajien tarinassa on kätevästi hyvä draaman kaari, kuin suoraan amerikkalaisesta katastrofielokuvasta. Ensin on pohjustus (nykyisyys), jossa esitellään hyvikset ja pahikset ja annetaan syy tapahtumille. Sen jälkeen (ihan kohta) on loppuhuipennus, jossa paha saa palkkansa ja hyvä monien vaikeuksien kautta pelastuu (Saatana uhkaa "petonsa" kautta Jehovan kansaa, mutta he pakenevat onnistuneesti). Itse paratiisi ikinuorine ihmisineen ja auringonlaskuineen onkin sitten pelkkä kaunis tausta lopputeksteille, sitä ei tarvitse kovin tarkasti edes miettiä. Onhan juuri porukalla selvitty valtavasta katastrofista ja viimein aivan kaikki on hyvin. The end.
Miksi kysymys olisi mitenkään tärkeä? No ainakin siksi, että hyvällä tarinalla usein peitetään valheita. Taitava silmänkääntäjä kiinnittää katsojan huomion aivan väärään paikkaan, ilman että kukaan yleisöstä huomaa mitään. Harmagedon on valtavuudessaan moninkertainen 9/11, ennennäkemätön ja lisäksi yliluonnollinen katastrofi. Sen varjoon peittää kätevästi vaikkapa Watchtowerin ihmisjohtoisen hallinnon ja muiden uskovien puutteet, Jehovan todistajien järjestelmän vääryydet (insestitapausten, YK-jäsenyyden ynnä muun peittely) sekä vasta myöhemmin tulevan paratiisin järjettömyyden edes ajatuksen tasolla. En väitä että tarina on rakennettu tällaiseksi alunperin tarkoituksella, se on muotoutunut ajan kuluessa parhaiten myytävissä olevaan muotoon. "Kiinnostuneelle" kannattaa luonnollisesti ensin myydä paratiisi, mutta kun jäseniä on tarkoitus pitää ja hallita, perinteisesti tehokkaimmat keinot lahkoissa ovat olleet syyllistäminen ja pelottelu. Jälkimmäiseen tarkoitukseen mielikuva maailman kaikkien aikojen suurimmasta katastrofista (joka tapahtuu aivan pian) on mahtava työkalu.
Edit: Kirjoitusvihre korjattu.
